Jos lähivanhempi (äiti) sanoo että haluaa että isä jättää heidät (=äiti ja lapset) rauhaan ja lapset eivät halua tavata isäänsä, kuinka väärin on jos isä tekee juuri niin kuin he haluavat eli ei yritäkään tavata lapsia?
Mitä mieltä
tällaisesta?
261922
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 1 sääntöjenvastainen viesti.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 26
Vanhimmat
Miksi jonkun pitäisi tuppautua seuraan johon ei kaivata. Ei kai lapsia nyt sentään voi pakottaa tapaamaan isäänsä.
kun lapse kasvaa ja alkaa itse ajatella asiaa. Kertooko äiti silloin, että HÄN (äiti) halusi, ettei isä ole teidän kanssa tekemissä, vai valehteleeko, että isä ei halunnut olla tekemisissä? Jossain vaiheessa lapset alkaa kuitenkin isää kaivata. Jos äiti on valehdellut lapsille, he suhtautuvat isään kenties vihan ja katkeruuden värittämin tuntein.
Lapsien kannalta on parasta, ettei isä katoa mihinkään, vaikka äiti mitä valehtelisi isälle. Kun isä on mukana kuvioissa, lapset saavat mahdollisuuden normaalille kehitykselle, eikä heidän tarvitse miettiä, missä heidän isänsä on ja miksi se ei tapaa heitä.
Alkuperäisessähän nimenomaan sanottiin ettei LAPSET halua tavata isäänsä. Niin eiköhän se sitten ole sillä selvä.
Ja ketäänhän ei kiinnosta ilmeisesti mitä lapset itse ajattelee..
Jos sulla on pienintäkään kokemusta lapsista,niin tiedät varmasti,et lapset mielistelee aikuisia,eli jos äiti kysyy lapsilta esim "ettehän halua tavata isää" niin vastaus on ei,mut jos kysytään "haluaisitteko tavata isän" sanotaankin joo..
Missään tapauksessa (ap:lle) ei isän pidä häipyä lapsien elämästä,jos sille ei ole mitään TODELLISTA syytä,väkivaltaa tms mistä lapsille on vaaraa
Mistäpä sinä tai minä tiedämme että niin sanoisi vain tuo ÄITI, eivät lapset? Voi tosiaan ollakin niin että on nimenomaan lasten tahto, vaikka äiti itse tahtoisikin tukea isä-lapsi suhdetta. On niin kovin helppoa heti olettaa kyseessä olevan vain äidin manipulointi lasten kautta.
Terveisin nimimerkki:
"kokemusta on siitä kun lapsi kieltäytyy totaalisesti enää tahtomasta tavata isäänsä- koettuaan kerta toisensa jälkeen uudestaan samat pettymykset hakemisten peruuntumisesta ja luvattujen rikkomisesta noin yleensäkin"
Eli kun asian voi tulkita kahdella tapaa,niin sinun tapasi on se oikea..selvis = )
Sori jos edellinen viesti oli tyly,muy oikeesti,ei kannata aina miettiä vain yhtä vaihtoehtoa,vaan ottaa selvää mistä oikeesti on kyse..
Ja vaikkeivät lapset halua isää tavata,kokonaan heidän elämästään poistuminen tuskin on järkevää..
Voihan sitä vaikka soittaa edes silloin tällöin,ilman lupailuja ja pettymyksiä,ehkä joskus myöhemmin siitä huomaa olleen hyötyä.
Nimimerkillä:täysin isättömän lapsen äiti joka selittää lapselleen ympäripyöreästi ja mahdollisimman hellävaroen,ettei isä halunnut olla lapsen elämässä,koska lapsi ei ollutkaan tarpeeksi hyvä hänelle
ja edelleenkään sinä tai minä emme voi tietää, mikä on totuus muussa kuin sinun tai minun omassa tapauksessamme.
Ymmärrän kiivautesi", jos lapsesi isä ei ole ollut osallisena tämän elämässä. Sisimpääsi varmasti kaivertaa lapsen sanaton ikävä toisen luo ja varmaan siksi sinusta tuntuu pahalta, että joku äiti "kieltää" isää olemasta enää läsnä lasten elämässä, tai että se voisi olla lasten oma päätös. Jos samalla mietit omassa mielessäsi omaa tilannettanne ja sitä, kuinka kaikki voisi olla toisin, jos isä olisi edes jotenkin läsnä lapselleen...
Yhä sanon, kyllä voi oikeasti käydä kuitenkin niin. Et ehkä ole kokenut sitä, kun lapsi "oireilee" isän puolelta tulevien jatkuvien häröilyjen takia, miltä tuntuu kun lapsi takertuu hysteerisesti kaiteeseen isän tullessa vihdoin ja viimein hakemaan, jälleen kerran tuntikausia myöhässä. Et ehkä ole kokenut sitä kun näet miten lapsi musertuu isän luottamuspulasta ja isän kommentti asiaan on suurinpiirtein "ei kiinnosta miten vaikuttaa, jos ei kelpaa että tulen kun tulen ja teen mitä teen ei voi mitää, antaa olla sitte kokonaa". Et ehkä ole joutunut kerta toisensa jälkeen selittelemään satuja lapselle isän puolesta tämän mokailujen takia. Et kerta toisensa jälkeen lohduttamaan lasta joka on odottanut innosta piukeana koko päivän ulkovaatteissa isäänsä, joka sanoi tulevansa aamulla eikä iltaan mennessä ole kuulunut mitään. Et ole joutunut tekemään työtä ettei lapsen luottamus isäänsä katoaisi täydellisesti, vain todetaksesi, että isä jälleen kerran päättääkin kadota vuodeksi teille tietämättömille lapselle kertomatta ja mitään yhteyttä pitämättä, vain palatakseen taas joku kaunis päivä uudestaan lapsen elämään- unohtaen näiden katoamisten vaikutuksen lapseen. Niin, eihän sillä ole mitään väliä, pääasiahan on että isä kuin isä on läsnä lapsen elämässä edes jollain muotoa? Kuule jossain vaiheessa tulee vastaan piste, jolloin äitinä on pakko punnita, mikä se lapsen etu oikeasti on. Onko se se, että sama pelleily jatkuu ilman isän tahtoa toimia yhteistyössä vai onko se se, että lapsen elämä on tasapainoisempaa ilman tästä aiheutuvaa turhaa stressiä. Stressin ei pitäisi kuulua pienen lapsen elämään. Kokemuksesta voin sanoa, että kerta toisensa jälkeen isältä tulleet laiminlyönnit ja kerta toisensa jälkeen minun avulla uudelleen rakennettu isä-lapsi luottamus ei ole sen arviosta, jos ja kun isä ilman omantunnon häivää tuhoaa sen työllä uudelleen rakennetun lapsen luottamuksen aina noin vain. Miksi pitäisi laittaa lasta enää kärsimään jos ei lapsen kärsimyksellä ole isälle mitään merkitystä?
Meillä on tilanne, että isä häipyi taas tuosta noin vaan lapselle mitään sanomatta. Jätti lapselle kysymysmerkin käteen. Ei ole ensimmäinen kerta, mutta varmasti viimeinen. Olen seurannut liian monta kertaa tämän vaikutusta lapseen, yrittänyt liian monta kertaa selvittää isän kanssa tätä asiaa: lopputulos on aina kuienkin sama. Ei tarvitse enää tulla yrittämään ties monettako kertaa, ei tarvitse enää edes soittaa: parempi kun pysyy kokonaan pois. Vastaa sitten joskus teoistaan kun lapsi on iso ja kestää enemmän.
Parempi ilman isää kuin huono isä, näin se vaan on. Eikä sinun lapsesi ole oikeastaan täysin isätön, jokaisella lapsella on isä ja äiti-joskus jossain ollut ainakin. Ajattele asiaa ennemmin niin, että lapsesi säästyy tällaiselta turhalta tuskalta ja jos niin suot, voi ainakin pitää terveellä tavalla positiiviset mielikuvat isästään kertomasi perusteella. Äläkä nyt missään nimessä mene sanomaan lapselle ettei tämä ollut kyllin hyvä lapsi isälleen, herrajumala. Sano vaikka ennemmin, että isänsä lensi timbuktuun töihin. Lapsi on syytön vanhempiensa sotkuihin, eikä lapsen pitäisi joutua niistä maksamaankaan.
että on valehtelusta kyse ? itse tunnen perheen jossa se on tosiasia,, koskapa isä aina ollut oikeasti se etäisempi eikä perhekkään ollut kuin pienet hetket yhdessä oikeasti, lapset eivät ikävöineet oikeasti missään vaiheessa isäänsä ja KYLLÄ SE ON IHAN TOTTA!!
ehdottomast lapsille on annettava rauha ja myös lasten äidille. eikö ole aika kamalaa jos ei anna heidän olla ? ties vaikka itse oisi naimisissa ja asuisi vaikka toisten lasten kanssa.. niin silloin ei asat hyvin jos pitää tunkeutua toisten elämään,
nämä lapset vaan voivat paremmin ilman isää, voisihan se olla yhtä hyvin äitikin samassa tilanteessa,
ei aina se biologisuus ole tärkeintä vaan se ettei lapsiaan laita maksamaan tekemäänsä velkaa,,,siitä tulee vain vihaa ja kyllä lapset itse ottavat yhteyttä aikanaan jos näin tuntevat, LAPSISTA EI SAA TEHDÄ MIELENTERVEYSPOTILAITA jo lapsena, kerro se miehellesi !!
jos ymmärtää ettei lapsi ole KOSKAAN velkaa isälleen , vaan isän täytyy antaa lapsen olla rauhassa vähintä mitä HÄN ON VELKAA LAPSELLEEN omista valinnoistaan,
viisas äiti kuka lie lapsilla on !!
lapset menestyvät äitinsä kanssa,tai siellä missä asuvat näköjään jos asenne noin hyvä !!
niin se vaan on etteivät ole katkeria jos lasten tahtoa kunnioitetaan,
olipa vaikeesti kirjoitettu. yritä hyvä ihminen selkiyttää ulosantiasi. ajatuksen selkeys heijastuu sanottuun / puhuttuun asiaan. ehkä kirjoitus kertoo jotain kirjoittajan henkisestä tasosta?
saisitko sovittua, että voisit pitää pienimuotoisesti yhteyttä lastesi kanssa? Minkä ikäisiä ovat?
Jos esim. ovat jo kouluikäisiä, niin voisitko esim. kirjoittaa pieniä kirjeitä heille silloin tällöin. Tai muistaisit kortilla ainakin melkein säännöllisesti. Puhelinsoitto? Tekstari?
Tuntuisi vain, että jotenkin pitäisi isän pysyä lasten ulottuvilla. Tehdä aikuisena helpommaksi se tilanne, kun lapset ehkä myöhemmin haluaisivatkin tutustua isäänsä, mutta tuntisivat sen liian vaikeaksi aiempien mielipiteidensä vuoksi.
Ja tosiaan... Ihan eri asia, jos olet ollut väkivaltainen tai muuten antanut aihetta moisiin päätöksiin.
jotakuta oikein väkisin pitämään yhteyttä lapseen...
et ajettele kovin järkevästi koska se on kovin itsekästä, ei lapsi ilahdu jos kerran ei halua tavata vaan se ahdistaa,, voi tulla lapselle hirveä stressi,
ja kun se jatkuu niin voi isän nimen kuuleminen jo salvata hengityksen OIKEASTI hetkeksi,
väkisin yksipuolinen yrittäminen vie mahdollisuuden varmasti jatkossakin,
ja osoitus vain ajattelusta joka ei ole kypsän aikuisen koska haluaa väkisin nostaa itsensä esiin,, pelkäämpä että lapsi vain masentuu isästään,,,
jos olit rehellinen noista aikeista,,
pienetkin yhteydenotot tai menemiset lapsen luo voivat aivan oikeasti laukaista kamalia olotiloja, jopa niin että joutuu lääkärin pakeille, jopa sairaalahoitoon,vaikkei isä mikään "pedofiili olisikaan
silloin ollaan jo tuotu liikaa lapselle isän puolelta,,
mutta ei kukaan järkevä aikuinen niin tekisi koska silloin OMA lapsi vihaisi... se on hirveä taakka sekä lapselle että isälle!!
ÄLKÄÄ::jos enää lapsen elämä merkitsee...kunnioittakaa sitä !!
Kysymys on kaveristani jonka turhaa yritystä pitää yhteyttä lapsiinsa olen seurannut.
Heillä oli riitainen ero ja ex-vaimonsa, vaikka itse jätti, edelleen kihisee kiukkua ja lapset ovat vastahakoisia tapaamisiin.
Kysyn tätä siksi että minusta ainakin tuntuu ihan turhalle tuollainen ja paljolta säästyisi jos ei enää yrittäisikään pitää mitään yhteyttä lapsiin, antaisi olla vaan.
Mutta mietin sitä, että teenkö oikein jos neuvon antamaan olla.
Elämään ratkaisunsa kanssa?
Jos ero on ollut riitainen,ex-vaimo katkera jne,niin oikeesti lapset varmasti haluavat et isä pysyy poissa,et saavat elää rauhallisempaa elämää ja elämä taoittuu,joka taas on täysin eriasia kuin se,et haluavatko he isän jättävän heidät kokonaan..
halua tavata isäänsä, niin kyllä isä on silloin jo mokannut jotain todella pahasti ja lienee aika samantekevää, jättääkö lapsensa saman tien kokonaan. Jos tilanne on oikeasti tällainen, niin uskon kyseessä olevan lähinnä isän kiusanteko, jos yhteyttä yrittää pitää.
Mutta jos isä on suurin piirtein asiallinen lapsilleen, on huomioinut heitä (oikealla tavalla) ja välittää heistä, ei kohtele huonosti, viihtyy heidän seurassaa jne, niin kyllä ne lapset haluavat isäänsä silloin tavata. Mahdollinen äidin manipulointi saattaa tietysti saada heidät toisin sanomaan tai hetkellisesti jopa ajattelamaan.
Jos kysyjä olisi itse tämä isä, niin hän ei edes kysyisi asiaa, koska tietää itsekin tarvitaanko häntä vai ei. Mutta koska kysyjä on joku muu, niin vastaus on, että älä puutu toisten asioihin, kun et kuitenkaan tiedä, mistä oikeasti on kyse.
on eli kyllä lapset täytyy antaa rauhassa kasvaa, ei todella voida tietää onko hyvää ja tiivistä isäsuhdetta edes olemassa ollut,
joten kaikki nyt pois ja ajatellaan että kyllä se lapsi oikein itse tuntuu eikä sitä saa toisaalta rasittaa se ei johda hyvään,
onhan tosi ettei lapsen tarvitse ajatella jotain kaukaista isää tai äitiä ja aikuisen tunteita kun ei siihen kykene edes!!
se on vähän sama kuin olisi pakko puhua kiinaa ja tulla ymmärretyksi ja ymmärtää sitä kieltä jos ei kerran osaa !!!
mahdonta ja lapsen mielenterveydelle käyvää !!
jos sitten joku olisi katkera niin isä tapauksessa ettei anna olla rauhassa,
äidin katkeruus taas tulisi esiin jos lapsi oikeasti silti puhuisi isästään,
on kyllä lapsia jotka eivät kaipaa isää ainakaan pienenpänä ja kun annetaan asian olla niin ainakin poika lapset siinä 10 ikävuoden tienoilla sitten kiinnostuvat herkemmin isästään,
tyttöjen kohdalla on niin että sitten kun herää kiinnostus toiseen sukupuoleen niin saattaa alkaa kyselemään,
voihan olla että lapsi saa miesmallia ja siksi on kaikki ok,ja se sitten pitäisi hyväksyä sen etäisän !!
kyllä nykyisessä hektisessä maailmassa edes lasten elämä täytyy rauhoittaa kaikin konstein,
se on hyvä vanhempi joka siihen kykenee !!
eikö olisi kivempi kuulla muutaman vuoden päästä että lapsella asiat hyvin !!
ja siitä sitten tajuta!
nykyisin kun jo riittävän moni lapsi on erityislapsi, ja taustoilla on myös niitä joiden ei anneta olla rauhassa ja ikävä kyllä yleensä aina oman etävanhemman puolesta !!
ANTAKAA LASTEN KASVAA RAUHASSA !!
Tuo on niin kakspiippuinen juttu,mutta ehkä usein on parasta,että jätetään ne säännölliset tapaamiset pois,mutta ei kuitenkaan unohdeta lasta. Eli muistetaan syntymäpäivinä, jouluina jne... pysytään kuitenkin jotenkin "läsnä" lapsen elämässä,että joskus kun kiinnostus lapsella isän näkemistä kohtaan herää niin on tavallaan helpompi lähestyä,kun tietää,että isä kuitenkin välittää.
Meillä mies lopetti tapaamiset juuri tuosta syystä,että äiti "sanoi"(ei kuitenkaan suoraan,mutta teoilla antoi ymmärtää),ettei halua isää sekoittamaan heidän elämää ja tottaikai lapsikin vaistoaa äidin fiilikset ja riitelevien vanhempien tuoman tilanteen,että on varmasti myös lapsellakin "kivempi" olla,kun saa elää elämää rauhassa,mutta tietäen,että isä on kuitenkin "läsnä" ja välittää.
Meillä mies koki tämän ratkaisun myös itselleen tavallaan helpommaksi,vaikka ikävä lasta kohtaan on aina,mutta toivoo,että lapsen oma mielenkiinto herää isompana.
Nyt lasta muistetaan aina syntymäpäivinä tms ja nähdään kun samalla paikkakunnalla ollaan,mutta säännölliset tapaamiset ja isän luo tulemiset ovat loppuneet ja nyt pitää vaan toivoa,että tämä on ollut lapsen kannalta oikea ratkaisu.
Niin lähtökohta miehen/lapsen tilanteessa on ollut se,että lapsi ja isä eivät ole koskaan asuneet saman katon alla,eli on erottu jo raskausvaiheessa ja juttuun liittyy paljon muutakin...mutta tässä tilanteessa lapsi ei ehkä osaa kaivata sitä isää,joka ei ole koskaan ollut mukana arjessa 24/7. Joten mieheni on kokenut "helpommaksi" olla muuten läsnä kuin pakoittamalla lasta luokseen,joka ei täysin ymmärrä sitä,että mikä isä oikeasti on... Sitten kun lapsi kehittyy ja kasvaa niin varmasti ymmärtää mikä isä on ja mikä sen rooli on elämässä jne niin ehkä alkaa itsekin oikeasti kaipaamaan isää elämään, eikä vain kyselemään silloin tällöin,että missä isi on.
Jos ap:n tilanne on toinen,eli isä ja lapsi (äiti myös) ovat asuneet yhdessä niin ehkä silloin tuntuu oudolta,että lapsi yhtäkkiä ei halua isää elämään vaan ehkä silloin onkin vain kyse siitä,ettei lapsi jaksa vanhempien riitelyä,jossa yleensä käytetään lasta kiistakapulana...se on varmasti lapselle rankempaa kuin se,että isä on "läsnä",muttei aktiivisesti...
Mutta,onko oikea ratkaisu erottaa lasta isästään.. Ehkä miehen,äidin ja lapsen pitää mennä se asia selvittämään jonkun ulkopuolisen kanssa,että mikä sillä lapsella on oikeasti hätänä,ennen kun mies tekee mitään isompia ratkaisuja.
Käsittääkseni juuri tällä tavalla tämä isä onkin toiminut mutta hullummaksi vaan menee tilanne.
Mutta en taida sitten sanoa kuitenkaan mitään, kun asia ei tosiaan kuulu minulle. Itsestä vain tuntuu että helpommalla siinä lapsetkin pääsisivät kun niistä tapaamisista sitten käsittääkseni äiti vetää aina herneen nenään ja lapset saa kuulla kaikenlaista.
"puolueellinen", niin kerrotko mistä ja miten tuo äiti vetää tapaamisista herneen nenuunsa? Asioissa on yleensä kaksi puolta, toinen ilman toista ei pätevä.
Sillä minä vain, kun oma ex teki aikoinaan lapsen tapaamisista niin pirun vaikeita, sitten kun minun mitta tuli täyteen ja hänelle_kauniisti_asiasta sanoin, tyyliin voisiko alkaa pitämään enemmän sovituista kiinni, niin sain kuulla (hänen kavereiden kautta) olevani hankala ja tapaamiset niin kamalan vaikeita kun pyydän (lapsen takia) että tulisi sinä päivänä kun sanoo eikä ilmoittamatta yllättäen viikon päästä.
Äiti esim. arvostelee isän lapsille antamia lahjoja, tenttaa mitä teitte jne.
Ja sitten alkaa isän arvostelu ja asioiden kääntely niin että lapset saa kuulla ettei se isä oikeasti välitä jne.
Mutta tosiaan. En aio sanoa tälle isälle mitään.
ja vielä vaikeampaa on kenenkään sanoa, mikä se totuus sitten on. Ihmisillä on tapana muutella ja kääntää asioita omaksi edukseen itselleen epäedullisen asian edessä, tietoisesti tai tiedostamatta. En väitä että kaverisi niin tekee, mutta jotenkin tuntuisi viisaalta suhtautua näihin yksipuolisiin "tietoihin" varauksella. Väärinkäsityksiä syntyy niin helposti.
Voihan se olla, että tässäkin on vain tulkitsemisvirhe. Ettei äiti "tenttaa" pahat mielessä vaan lapsen kanssa keskustellakseen (yleensähän lapsi itsekin kertoo mitä on tehnyt). Vielä oudommalta tuntuisi lahjojen arvostelu tms. Mutta kuten sanottua, ei voi tietää.
Oikeassa olet. Jos olet asiassa puolueellinen etkä molempien ystävä (milloin voisit sanoa tietäväsi asiasta varmasti), niin parempi kun et pistä ollenkaan lusikkaasi soppaan. Täytyy muistaa että ensisijainen asia on se lapsen etu, ei se, mikä on vanhemmille itselleen helpointa.
Yksi mieheni lapsista asuu meille, loput äidillään. Äiti ei ole tavannut tätä lastaan kevään jälkeen, silloinkin sukujuhlassa. Lapsen syntymäpäivänä äiti ei edes onnitellut, lahjasta puhumattakaan. Joulu oikein hirvittää lapsen puolesta. Miltähän lapsesta tuntuu, kun toiset sisarukset kertovat äidiltä saamistaan lahjoista ja hän ei saa äidiltään mitään, ei edes tekstaria. Aivan kuin häntä ei olisi edes olemassa.
Ainakaan minä en tiedä, että miten lasta lohduttaisin. En ainakaan sanomalla, että ei äiti välitä!
... vaan yritetä jaksaa tavata lapsiamme.
Harkinnan paikka ja ainakin erilaiseen käytäntöön siirtyminen voi olla edessä sitten jos lapsi itse ilmaisee, että hän kokee tapaamiset epämiellyttävinä. Siis nimenomaan lapsi - ei hänen äitinsä, isovanhempansa tai kunnan sosiaali-ihminen.
Olen itse käynyt läpi raskaan ajatusprosessin, että mitäs jos luovuttaisin suosiolla ja olisiko kaikille osapuolille parempi, jos antaisin vaan olla ja "hylkäisin lapseni" (lue: rakastan niin paljon, etten halua olemassaolollani tehdä hänen elämäänsä turhan vaikeaksi).
Mutta! Niin kauan kuin pienen tyttäreni silmissä on nauru, kun pitkänkin ajan jälkeen saan hänet nähdä, näitä reissuja jaksaa tehdä. Ja samaa suosittelen vilpittömästi kaikille kohtalotovereille.
Ajalla on ikävä taipumus kulkea nopeasti ja pienet lapsemme ovat pian isoja. Pidetään etävanhemmat - niin isät kuin äiditkin - itsemme läsnä. Ei pelkästään siksi, että se on lapsen oikeus vaan myös siksi, ettei häntä koko loppuelämän ajan vaivaa kysymys: miksi isä/äiti ei.... ?
noin yksinkertaista niin voi sentään... mutta ... mutta ...
minulla nyt 15v tyttö ja 13v poika kumpikaan ei halunnut tavata isäänsä vaiks tämä oikeutta myöten koko ajan pommitti yli kolmen vuoden ajan...
lopputulos oli kuitenkin se ettei halunneet tavata,,
mitä isä siis voitti ??
kyvyn näyttää että haluaa kaikin keinoin väkisin yrittää ja vahingoittaa,
en edes viitsi nyt tähän mitään sen enempää laitella kun siihen on mahtunut vaiks mitä,
kuitenkin edelleen lapset sanoo etteivät halua nähdä ja kun on puhuttu niin enemmän heitä vihastuttaa koko isä kun ei anna olla rauhassa,
sekä että vaikka on oma isä niin eivät tunne sellaista rakkautta tai kaipuuta että unohtaisivat hänen keinonsa mitä hän yritti kaikkea kun eiuskonut etteivät halua,
suoraan silmin katsoen : paska tyyppi!
että näinkin voi olla,
tytär sanoi että muistaa kuinka häntä pelotti kun isä seuraili autolla... ja sen että vieläkään ei jaksa uskoa että se oli oma isä !!
lapsilla ja isällä ei tosin kiinteää suhdetta ole ollutkaan,
mene tiedä mutta .. kaikki väkisin yrittäminen ei kaikille sovi, joku lapsi voi hyötyä siitä,
kaikille rauhaa elämään ja hyvää syksyä !!
»lapsilla ja isällä ei tosin kiinteää suhdetta ole ollutkaan»
Sepä se.
tässä tapauksessa tuon, ettet ole heti lyönyt hanskoja tiskiin etkä alunperinkään hoitanut osuuttasi lapsen elämässä niin, että tämä kokisi olonsa helpommaksi ilman läsnäoloasi.
Arvostan suuresti, että olet ilmeisesti "vaivautunut" miettimään asioita lapsen kantilta, et vain siltä omaltasi, mikä sinulle sopisi parhaiten ja helpoiten. Enemmän sinulaisiasi kaivattaisiin. Onnekas on tyttäresi kun viisaan isän rinnalla voi olla.
Noissa "ollako vaiko eikö olla" kysymyksissä tulisi aina muistaa miettiä ensisijaisesti lapsen etua ja asioita lapsen näkökulmasta. Vaikka olisi jo saanut toimillaan vahinkoa aikaan isä-lapsi suhteelle, aina on paljon korjattavissa jos vain sitä omaa (todellista) tahtoa tehdä jotain asioiden eteen löytyy. Jos taas tietää, ettei tahtoa ole yrittää sen enmepää tilannetta parantaakseen, on ehkä hyvä miettiä kenen etua asia enää ajaa ja tehtävä ratkaisunsa sen mukaisesti.
Ja kaikille niille keillä tuo "katoamis kysymys" on mielessä, esittäisin kauniin pyynnön: älkää kadotko lapselle mitään kertomatta, tehkää reilu peli ja jättäkää lapselle jotain konkreettista tietoa. Mikään ei ole epäoikeudenmukaisempaa lapselle kuin että toinen vanhemmista vain katoaa mitään varoittamatta. Kun lapsella ei ole mitään tietoa tapahtuneesta, tämä saattaa jo sen pelkän odotuksen tuskan lisäksi alkaa kuvitella kaikista pahinta. Aina kun maailmalla tapahtuu jotain ja lapsi sattuu kuulemaan niistä, mielessä on olikohan isi siellä onnettomuudessa ja sattuikohan sille pahasti jne. Jokainen etävanhempaa muistuttava ihminen kääntää lapsen toiveikkaan pään, avaa auki jääneitä haavoja.
Vaatii vahvuutta säästää lasta tällaiselta epämääräiseltä tuskalta sanomalla tapaamisen olevan viimeinen silloin kun se on, mutta ainakin ottaa silloin siitä vastuun itse eikä laita lasta maksamaan omasta pelkuruudestaan.
Ja seiskää niiden päätöstenne takana. Lapsuus on tosiaan niin lyhyt aika, lapsi kaipaa konkreettisesti niin pienen ajan vanhempiansa oppaaksi ja turvaksi vierelleen, ettei sen pienen ajan pitäisi meidän aikuisten maailmasta niin kovin suurta lovea viedä kun toisinaan kuulee sanottavan.