Niin!
Päätin sitten kuitenkin kirjoittaa tänne, vaikka olen lopen kyrsiintynyt tähän palstaan, jossa tietyt nickit kirjoittaa 10 asiaa eri kerroilla.
Invaliidiliitto on eilen ( 18.10.2006 ) julkistanut tutkimuksen ihmisten suhtautumisesta liikuntavammaisiin. Tulos on aika odottettu...
Mutta aika mielenkiintoista, miksi joku liikuntavammainen jopa haluaa eristäytyä.
Itse ainakin koen, että ei se ole terveiden puolelta kiinni ettei voi olla suhdetta... tottakai jos on 100 ihmistä ja sitten niissä on muutama jotka suomeksi sanottuna hyökkää päälle, haukku ja potkii... sitten on 90 ns. neutria, niin se yksi joka haluaa tulla iholle, niin saa varmasti pakit.
Tai entä sitten jos omat vanhemmat on se este... jos ei muuten, nii jos kotoa sanotaan, mitä kukin tarvii, nii ei oo vaihtoehtoa ku muuttaa pois punaiselle planeetalle...
sitä oikeasti oppii olemaan eristäytynyt... nousee kananlihalle iho, kun joku tuntematon tulee hymyilemään tai ottamaan kaulasta kiinni...
Ja mitä tulee liikuntavammaisen mahdollisuuksiin osallitua... Kunta ei välttämättä anna sen kummemmin mitään porkkanarahaa työmarkkinatuen ja vammaistuen päälle, että pääsisi menemään. Kelan vammaistuki voi olla pienin, eli se n. 78 euroa. ja toiminta edellytykset on kovin pienet.
Liikuntavamma aiheuttaa ongelmia kuitenkin myös selkään ja sitten onkin kiva... sitä itsekkin eristäytyy... ei se ole niiden terveiden haastateltujen kokemus, vaan se on aivan oma kokemus jo vammaisenakin. Tulee nälkä näyttää että pärjää...
Olisi tosi helppoa jos liikuntavamman lisäksi olisi vammautunut tunnepuoli, ettei tuntisi omia perustarpeitaan.... Olisi helppoa jos lakkaisi tuntemasta ihmisen kaipuuta ja sitä, että todellisuudessa on kaukana ns. ihmisen normaalista perustasosta. Jos nolla on se piste, jossa ihmisen perustarpeet on juuri ja juuri täytetty... eli on katto ja ruokaa ja on kaverisuhteet, niin todellisuus on tässä eristäytyneessä tilassa varmasti -5.
Muistan kun joskus joku "täti" ihminen tulee ja kysyy, että:" oletko ollut onnettomuudessa?", niin oma vastaus ei ollut kaukana, että : " olitko onnettomuudessa, että olet terve, vai synnyitkä terveenä?".
Ne asenteet tulee jo kotoa, miksi joku ihminen menee kuoreensa.
Joskus joku aivan terve ihminen on sanonut, että lyhentää ja syö ihmistä, että pitää olla nii arka. Mutta oikeesti niinkun siinä kartoituksen uutisoinnistakin sai lukea, niin ei sitä annettavaa tosiaan ole paljoa. Jos haluaisi joskus itselleen ihmissuhteen, niin se olisi melkein sitten oltava niin, että olisi rahaa ostaa kivitalo ja taata toiselle ihmiselle se hyvä ja turvallinen olo....
Mutta mitä itse liikuntavammaisena sitten vastaisin tuollaiseen... Kyllä minä ainakin haluan saada terveen kumppanin, jolla on liikuntakykyä joka minulta puuttuu ja terveet silmät.
En kiellä ettenkö ole suulas ja kova puhumaan... Mutta kait se tulee siitä, että kun ei koskaan saa kenenkään kanssa jutella mitään henkevää...
Jossakin keskusteluryhmässä sitten pitää suojella itseään... muut juoksee lenkkipolulla yms. mutta onhan heillä jalat ja onhan heillä sosiaaliset suhteensa missä ovat saaneet jo energiaansa purkaa.
Se on joskus tosi vaivautunut se ilme, kun on pakko mennä markettiin ja tulee joku tuttu juttelemaan , että pitää sit moikata... joskus mielessä käy se, että olisi paras muuttaa paikkaan jossa olisi uudet ihmiset ja uusi elämä. Vammasta ei pääse, mutta sen kanssa oppii elämään yksin, kun se ei ole juttu...
Haluan samalla pyytää anteeksi niiltä joiden luota karkaan... en halua, että se liikuntavammani on se juttu vaan se ihminen sen vamman takana. Ihmisen vartalo on vain kuori...
On typerää kuunnella vierestä kun toiset puhuu lapsistaan ja perheestään, kavereista ja itse on oikeesti ulkona kaikesta kun ei ole oppinut laumaan ja ei ole mahdollisuutta olla missän.
Päätin sitten kuitenkin kirjoittaa tänne, vaikka olen lopen kyrsiintynyt tähän palstaan, jossa tietyt nickit kirjoittaa 10 asiaa eri kerroilla.
Invaliidiliitto on eilen ( 18.10.2006 ) julkistanut tutkimuksen ihmisten suhtautumisesta liikuntavammaisiin. Tulos on aika odottettu...
Mutta aika mielenkiintoista, miksi joku liikuntavammainen jopa haluaa eristäytyä.
Itse ainakin koen, että ei se ole terveiden puolelta kiinni ettei voi olla suhdetta... tottakai jos on 100 ihmistä ja sitten niissä on muutama jotka suomeksi sanottuna hyökkää päälle, haukku ja potkii... sitten on 90 ns. neutria, niin se yksi joka haluaa tulla iholle, niin saa varmasti pakit.
Tai entä sitten jos omat vanhemmat on se este... jos ei muuten, nii jos kotoa sanotaan, mitä kukin tarvii, nii ei oo vaihtoehtoa ku muuttaa pois punaiselle planeetalle...
sitä oikeasti oppii olemaan eristäytynyt... nousee kananlihalle iho, kun joku tuntematon tulee hymyilemään tai ottamaan kaulasta kiinni...
Ja mitä tulee liikuntavammaisen mahdollisuuksiin osallitua... Kunta ei välttämättä anna sen kummemmin mitään porkkanarahaa työmarkkinatuen ja vammaistuen päälle, että pääsisi menemään. Kelan vammaistuki voi olla pienin, eli se n. 78 euroa. ja toiminta edellytykset on kovin pienet.
Liikuntavamma aiheuttaa ongelmia kuitenkin myös selkään ja sitten onkin kiva... sitä itsekkin eristäytyy... ei se ole niiden terveiden haastateltujen kokemus, vaan se on aivan oma kokemus jo vammaisenakin. Tulee nälkä näyttää että pärjää...
Olisi tosi helppoa jos liikuntavamman lisäksi olisi vammautunut tunnepuoli, ettei tuntisi omia perustarpeitaan.... Olisi helppoa jos lakkaisi tuntemasta ihmisen kaipuuta ja sitä, että todellisuudessa on kaukana ns. ihmisen normaalista perustasosta. Jos nolla on se piste, jossa ihmisen perustarpeet on juuri ja juuri täytetty... eli on katto ja ruokaa ja on kaverisuhteet, niin todellisuus on tässä eristäytyneessä tilassa varmasti -5.
Muistan kun joskus joku "täti" ihminen tulee ja kysyy, että:" oletko ollut onnettomuudessa?", niin oma vastaus ei ollut kaukana, että : " olitko onnettomuudessa, että olet terve, vai synnyitkä terveenä?".
Ne asenteet tulee jo kotoa, miksi joku ihminen menee kuoreensa.
Joskus joku aivan terve ihminen on sanonut, että lyhentää ja syö ihmistä, että pitää olla nii arka. Mutta oikeesti niinkun siinä kartoituksen uutisoinnistakin sai lukea, niin ei sitä annettavaa tosiaan ole paljoa. Jos haluaisi joskus itselleen ihmissuhteen, niin se olisi melkein sitten oltava niin, että olisi rahaa ostaa kivitalo ja taata toiselle ihmiselle se hyvä ja turvallinen olo....
Mutta mitä itse liikuntavammaisena sitten vastaisin tuollaiseen... Kyllä minä ainakin haluan saada terveen kumppanin, jolla on liikuntakykyä joka minulta puuttuu ja terveet silmät.
En kiellä ettenkö ole suulas ja kova puhumaan... Mutta kait se tulee siitä, että kun ei koskaan saa kenenkään kanssa jutella mitään henkevää...
Jossakin keskusteluryhmässä sitten pitää suojella itseään... muut juoksee lenkkipolulla yms. mutta onhan heillä jalat ja onhan heillä sosiaaliset suhteensa missä ovat saaneet jo energiaansa purkaa.
Se on joskus tosi vaivautunut se ilme, kun on pakko mennä markettiin ja tulee joku tuttu juttelemaan , että pitää sit moikata... joskus mielessä käy se, että olisi paras muuttaa paikkaan jossa olisi uudet ihmiset ja uusi elämä. Vammasta ei pääse, mutta sen kanssa oppii elämään yksin, kun se ei ole juttu...
Haluan samalla pyytää anteeksi niiltä joiden luota karkaan... en halua, että se liikuntavammani on se juttu vaan se ihminen sen vamman takana. Ihmisen vartalo on vain kuori...
On typerää kuunnella vierestä kun toiset puhuu lapsistaan ja perheestään, kavereista ja itse on oikeesti ulkona kaikesta kun ei ole oppinut laumaan ja ei ole mahdollisuutta olla missän.
Vastaukset 12
Vanhimmat
Vamman kanssa oppii elämään vaikka toki saa kaivata niitä asioita mitä ei pysty tekemään.
Mutta vaikka väität voivasi elää vamman kanssa sulassa sovussa, kirjoituksestasi tulee jotenkin esille se, että et ole sinut itsesi kanssa. Ei kukaan saa valita terveitä jalkoja tai vaikka vaaleita hiuksia. Ja jokainen voi vammautua vaikka huomenna. Sitten ne kaikki tähän asti terveetkin ovat meidän kanssa samassa veneessä.
Mitäs sitten voi enää kahdehtia? Ei mitään!
Itse olin viime viikon torstaina invalidiliiton tapahtumassa, jossa käsittääkseni puhuttiin tästä samasta tutkimuksesta, tavisten näkemyksistä vammaisiin. Otos oli kuitenkin melko pieni ja asiat olivat osin itsestään selviä. Harmittavia tosin.
Kävin lukemassa niin artikkelin kuin tiivistelmänkin. Kirjoitin reilut kaksi vuotta sitten kirjoituksen joka liittyi vammaiseen ja seksuaalisuuteen. Tottakai se tuli käsitelleeksi myös omia kuten muidenkin asenteita.
Laitan sen tähän lähes sellaisenaan. Sitä ennen kuitenkin mainittakoon, että ihmisten asenteisiin voi vaikuttaa. Vaikka joku tulisikin kyselemään niin sanotusti tyhmiä, niin hän sentään on jo omalla tavallaan rohkea joka kysyy. Sellaisille on myös syytä vastata. On myös heitä, joita ei kiinnosta, ja heille ei voi mitään. Mutta liikuntarajoitteista ihmistä ei pidä paapoa, ei nostaa jalustalle... ei meidän itsemme eikä muidenkaan. Eikä pidä antaa polkea suohon.
Haasteellista tämä elämä on, mutta sitä se on kaikille. Kun itse pyrkii elämään tasavertaisena, saa useimmiten myös sen tasavertaisen kohtelun. Mutta tässä se taannoinen kirjoitukseni - aihepiiri alunperin hieman toinen mutta liippaa mielestäni tätäkin. Homman ydin on se, että omalla tekemisellä voi vaikuttaa, mutta tuuriakin tarvii:
------
Yön tunteina etsiskelin olisiko netissä jotain mielenkiintoista. Tällä
kertaa oli - jotakin, johon on "pakko" tarttua, vaikka pitäisi yrittää nukkumista.
Tekstini käsittelee aihetta nyt hiukan laajemmaltikin kuin seksin kannalta.
Itse olen cp-vammainen, keskosena syntynyt, nykyisin 25-vuotias mies. Aihepiiri
koskettaa paljonkin. Vastaaviin lehtiartikkeleihin törmää ajoittain, ja
onpa aiheesta ollut joskus juttua (vuosi-pari sitten?) tv:n ajankohtaisohjelmissakin.
Heti tähän haluaisin sanoa monta rumaa sanaa siitä, millaisia tunnereaktioita
minussa herätti näkemässäni tv-dokumentissa se, että vammaiset eivät saa
seksiä! Tämä taisi olla jossakin prostituutioon liittyvässä dokkarissa myös
- "mistä vammaiset saavat seksiä, jollei sitä voi ostaa!?". Niinpä niin.
Eivät varmaan mistään??? Älkää ottako sarkasmia todesta. Mutta tämä kertoo
monella tapaa nyky-yhteiskunnan kovista asenteista. Jos poikkeat standardeista,
et sovi nykymaailman täydellisyyden tavoitteluun. Et ole sopiva, oli kyse
sitten työnhausta, tai kumppanin etsinnästä. Tai seksistä.
Edellä en halua väittää, ettäkö se olisi helppoa kenellekään. Vastoinkäymisiä
on elämän joka saralla, niin ihmissuhteissa kuin seksissä osana niitä, ja
kaikkialla muuallakin. Jokaisella, terveelläkin. Uskon kuitenkin, että meille
vammaisille, tai kuten eräs ystäväni aina kehottaa sen ilmaisemaan "rajoitteisille",
se on vaikeampaa kuin muille. Joudumme todistamaan kykenevyytemme ja pätevyytemme
kaikessa keskimääräistä useammin, ja kovemmin. Ennakkoasenteet kun istuvat
kirotun tiukassa. Meidän ei uskota selviytyvän siitä mistä "terveet" selviytyvät,
ja pahus vieköön, heikkoina hetkinä siihen uskoo itsekin - vaikka se nolottaa
myöntää.
Yhtä lailla kun sen, ettei ihmissuhteen ja seksin löytäminen ole kenellekään
vammattomallekaan itsestäänselvyys, haluan tuoda myös sen esille, että lukuisat
vammaiset ihmiset elävät onnellisessa suhteessa ja takuulla saavat myös
seksiä. Ei se niin yksinkertaista ole, että terveet saavat ja vammaiset
eivät. Mutta väitän, että jos otamme otantaan 100 tervettä ja 100 vammaista
ihmistä, useammalla terveellä on parisuhde ja säännöllinen tilaisuus rakastella
kuin vammaisella. Jos samaisella otannalla puolestaan kysyisimme, kuinka
moni haluaa suhdetta, ja kuinka usein rakastelua, olisivat lukemat lähempänä
toisiaan. Näin oletan, sillä halut ja tarpeet on jokaisella. Aiempiin täällä
oleviin teksteihin viitaten, välttämättömyyshän se ei kaiketi ole, mutta
kyllä minä ainakin seksiä haluan.
Monet sanovat, että se on itsestä kiinni. Jokainen saa mitä haluaa. Ei,
näin se ei ole. Saadakseen, mitä haluaa, pitää olla paitsi periksiantamaton,
mutta myös pahuksen onnekas. Miettikääpä tilannetta, jos jollakulla on valittavanaan
terve ja vammainen - jotka henkisiltä ominaisuuksiltaan kiinnostavat yhtä
paljon. Kumman hän valitsee? Ajatellen nyt noin parisuhdetta, ei pelkkää
seksiä. Todennäköisesti terveen - arkiaskareet on helpompi hoitaa, ja saattaa
olla että tuntee olonsa turvallisemmaksi. Ehkä se terve, joka kykenee juoksemaan,
on myös sängyssä parempi, saattaapi ajatella. Pinnallisuutta, toki, näkökulmastamme.
Mutta ei siitä voi ketään syyllistää, että haluaa "helpompaa" elämää. Se
on sitten kokonaan eri asia, tuleeko siitä sen helpompi. Pohjimmiltaan,
hänellä, joka rohkenee valita vammaisen elämänkumppanikseen tai edes seksikumppanikseen,
täytyy olla itsetunto todella vahva. Hän ei saa olla toisten johdateltavissa,
ja hänen täytyy luottaa itseensä - TÄYSIN! Ei ajatella hetkeäkään sitä,
mitä vanhemmat, sisarukset tai ystävät ajattelevat mahdollisesti tulevasta
kumppanista, eikä etukäteen mutehtia sitä kuinka tämä voi kantaa mahdollisesti
tulevaa lasta turvallisesti kun ei kävele itsekään ilman tukea. Mutta -
kukapa ei näitä miettisi, rehellisesti? Montako tunnette? Järki vai tunteet
- tunteet vai järki? Joten, ei ole vammaisen osa ainakaan yhtään helpompi
"ihmissuhdemarkkinoilla" eikä seksin saamisessakaan kuin terveenkään.
Entäpä baarit, urheilutapahtumat, muut sosiaaliset tilanteet, työpaikka,
koulut - kuinka moni näkee ihmisen itsensä, ei esimerkiksi pyörätuolia,
kyynärsauvoja tai horjahtelevaa kävelyä? En kiistä, etteikö heitä olisi,
sillä olen tavannut monta. Mutta, useimmiten tilanne on se, että ensivaikutelmasta
tehdään varovaisuuttaan muita tulkintoja kuin juttusille tuleminen ja kontaktin
hakeminen. Joten, taitaapa monesti jäädä meidän itsemme harteille se juttelemaan
meno, ensi alkuun. Ja se vaatii rohkeutta jos mikä. Itse olen varsin ulospäin
suuntautunut ja sosiaalinen kaveri, mutta kyllä tuntemattoman naisen juttusille
on vaikea mennä. Etenkin, kun on tyrmätty sanoilla "sähän oot vammanen"
- ihan niinku mä en ois voinnu istuu siihen ja jutella illan bändistä. Okei,
tollaset pitäis ohittaa olan kohautuksella, varsinkin kun omaa melko vahvan
ja terveen itsetunnon.
Kyllä se silti syö sisältä päin ja lujaa. Varsinkin silloin, jos vammaisuutta
käytetään tahallaan lyömäaseena. Kun seurustelun päättymisen syyksi kuulee
sanat "Vammainen ei voi olla seksuaalisesti kiinnostava", ja tämä kuultuna
katselemassa sitä naista, jonka tyttöystäväkseen kuvitteli, toisen kanssa
sängyssä, niin kyllä sitä vahvakin mies miettii miehisyyttään ja seksuaalisuuttaan
useamman kerran. Eikä ainakaan rohkaistu yrittämään uudelleen, kun jatkossakin
on seinä tullut vastaan, tosin ei noin röyhkeästi, eikä ainakaan sen enempää
vammaan kun seksiinkään vedoten.
Tällä hetkellä elelen itse sinkkuna, ja elämääni olen tyytyväinen kyllä,
sinkkuuteeni en niinkään. Yhden yön jutut ei kiinnosta pätkääkään, seksi
jonkin sortin säälistä vielä vähemmän. Mutta jos baarissa tullaan kysymään,
umpikännissä tosin: "Saanks mä kysyy... pystyt sä niinku nussimaan, siis
saaks sä naista... ku sulla on kepit..." Niin niin, pistää se kovasti miettimään.
Millä siis saada kaikki tajuamaan että vammaisellakin ihmisellä on yhtä
suuret ja henkilökohtaisesti vaihtelevat halut ja taråeet kuin kenellä tahansa.
Seksi kuuluu osana elämään, ja kykyäkin siihen on. No, ehkäpä tässä vielä
on paljon tekemistä ihmisten asenteiden pehmentämisessä yleisesti, ja itsellään
sen ennakkoluulottoman naisen kohtaamisessa lopulta. Niin kauan kun minua
kolmipyöräiselläni kotikaupungissani pyöräilemässä ystävällisesti neuvotaan
kääntämään suuntaa, että varmasti jaksan kotiin asti, (koska kysymykseen
vastaamani taajama on avuliaan ihmisen mielestä lähempänä siellä päin mistä
tulen) kun perhana olen suunnittelemallani pyörälenkillä ja tiedän tasan
tarkkaan missä olen ja minne menossa. Niin no, toisaalta, miten ihmeessä
sitä nyt korkeakoulututkinnon suorittanut yksityisyrittäjä tietäisikään,
minne sillä fillarillaan kesäpäivänä poljeksii, parempi jonkun toisen huolehtia
- niin kukapa minun uskoisi olevan ihana mies, hyvä tuleva isä, haluavan
ja kykenevän seksiinkin?
Minäpä kerron - minä uskon. Ennenpitkää joku nainenkin uskoo minuun niin,
että rohkenee omakseen ottaa - enempikin kuin ystävänä. Se on unelmani,
yksi niistä. Monta olen toteuttanut jo - mutta tästä kun ei pahus vie selviä
yksin. Seksin ja parisuhteenkin ihanuus, joskus ne kai sopii kyseenalaistaakin
- mutta tavoittelemisen arvoisia asioita ne ovat, niin vammaisille kuin
kaikille muillekin.
Meni kyllä kauas pelkästä seksistä, mutta menköön. Tavoittelemisen arvoinen
asia, siinä kuin se ihmissuhdekin. Hyvää yötä!
- Jappelziini
Noniin! Kirjoitin pitkän jutun ja se meni taivaan tuulin, kun painoin väärää nappulaa! No, kirkoitetaanpa se sitten uusiksi, toivottavasti muistan edes osan mitä siihen alkuperäiseen kirjoitin.... (päässä vikaa... ehkäpä)
Kävin lukemassa Invaliidiliiton jutun ja teidän kirjoitukset. Panipa taas miettimään tätä yhteiskuntaa ja erilaisten ihmisten suhtautumista vammaisuuteen ja vammaisiin. Itse en ole vammainen, ystäväpiiriini sattuu vain kuulumaan eri vammaisryhmien edustajia, kuten sokeita, kuuroja, kuurosokeita, liikuntavammaisia, mielenterveysongelmaisia jne. Olen saanut myös ammatin kautta tietynlaista perehdytystä erilaisuuteen. Mutta ehdotomasti parhaimmat "shokkihoidot" ovat tulleet ystäviltäni, kiitos siitä heille!
"Useimmat haastateltavat eivät muista saaneensa liikuntavammaisuudesta tietoa koulussa tai muuallakaan elämänsä varrella. Arjessa liikuntavammaisia ihmisiä kohdataan yleensä vain ohimennen kaupungilla.
Tärkeimpinä tiedon lähteinä pidetään omia, vähäisiä kokemuksia liikuntavammaisista sekä elokuvia, tv-sarjoja ja lehtiä.!
http://www.invalidiliitto.fi/portal/fi/invalidiliitto/tiedotteet/?id=171
Tämän, valitettavasti, joudun allekirjoittamaan. Suurin osa ei oikeasti ole koskaan nähnyt erilaisuutta. Kotoa se mielestäni lähtee, se toisten hyväksyminen. Kerron erään tarinan, yhdestä ystävästäni. 40-vuotias nainen, n 20 vuotta pyörätuolissa istuneena epäonnistuneen selkäleikkauksen takia, on kanssani pääosassa.
Kävimme paikallisella torilla jäätelöllä kauniina kesäpäivänä. Tottakai juttua riitti, nauroimme ja pidimme hauskaa, ihan niinkuin normaalit ihmiset tekevät. Saimme paheksuvia katseita nuorilta, keski-ikäisiltä ja vanhemman iän saavuttaneilta, joku taisi kommentoidakkin "toinen vammainen jaloista, toinen päästä". Tuntuihan se pahalle, mutta huumoriksi sen tämäkin nainen laittoi. Totesimme, että niinhän se taitaa olla.
Jäätelöt syötyämme viereemme tuli poika, ikää ehkä noin 5 vuotta. Hän oli hyvin kiinnostunut sähköpyörätuolista ja siitä, miten se toimii. Ystäväni kertoi auliisti, mitä hänelle oli tapahtunut, mitenkä pyörätuoli toimi ja vastaili muihin pojan esittämiin kysymyksiin. Pojan äiti vieressä oli ehkä enemmän vaivautunut, kuin me. Kaiken kukkuran lisäksi poika kysyi: "saanko minä tulla istumaan syliisi ja kokeilemaan kuinka se toimii?" Äitihän puuttui asiaan heti! Ystäväni sanoi, että tottakai se sopisi. He heittivät lenkin torilla ja poika oli ilmeestä päätellen enemmän kuin onnellinen. Varmasti illalla isäkin oli kuullut miten pyörätuoli toimii! Ainakin niin uskon, niin tohkeissaan poika jo äidilleen asiaa kertoi.
Olen itse mietinyt, miten "normaalien" ihmisten päitten sisältöä saisi muuttumaan enemmän hyväksyvämmäksi. Ehkä tuossa esimerkissä me saimme aikaan ainakin jotain. Mielestäni se vitsa pitää veistää jo nuorena. Kun lapselle kertoo suoraan miksi esimerkiksi naapurin setä ei pääse kävelemään, suhtautuminen muuttuu heti alusta asti. Ja miksei vaikka voisi tehdä vierailun naapurin sedälle ja mennä ottamaan selvää. Siinä jos missä olisi myös haastetta vanhemmille! Tosin aina pitää ensin kysyä moiseen lupa. Ehkäpä joku kaunis päivä, joku todella viisas ihminen keksii ratkaisun. Ainakin kovin toivon sitä, että erilaisuus olisi hyväksyttävämpää mitä se nykypäivänä on. Sitä päivää odotellessa...
Me normaalit emme käsitä sitä, miten kovin moni vammainen oikeasti joutuu tekemään töitä sen eteen, että olisi edes jollain tavalla pätevä tässä yhteiskunnassa. Vammattoman elämä on tietyllä lailla epäoikeudenmukaista. Monikaan heistä ei koskaan tule saamaan perspektiiviä siihen, millaista on olla erilainen. Itse olen ollut mm. päivän kuurosokeana side silmillä ja korvasuojat korvilla ja täytyy sanoa, ettei se päivä katoa koskaan mielestäni! Tiettyjen asioiden tekeminen vammattomalle voi olla vaikeaa, vammaiselta se vaatii ainakin kaksinkertaisen työn, joskus enemmänkin. Ainakin itse opin tuona päivänä, että syöminen voi olla erittäin vaikeaa, vaikka mielestäni osaankin syödä. Nostan teille hattua että jaksatte elää elämäänne ja sallia nautintoja. Niinkuin sanotaan: paistaa se aurinko joskus sinne risukasaankin!
Jokaiselle, katsomatta onko vikaa ylä- vai alapäässä vai kenties siinä välissä: Olkaa ylpeästi se, mitä olette. Jos joku ei teistä välitä ja pidä, se on niiden ihmisten ongelma, ei teidän! Aina löytyy ystäviä, koskaan vaan ei voi tietää mistä.
*halauksin*
Delffi
Nyt täytyy sanoa että yllätyin kerrankin hyvinkin positiivisesti teidän kahden kirjoituksista. Delffi ja Jappelziini siis.
Kerrankin täällä oli jotain lukemisen arvoista. :D
Pirteää syksyä kaikille!
Kiitokset loistavista kirjoituksista!
Olet kirjoitustesi perusteella hyväntahtoinen ja lähimmäisrakas ihminen. Tässä kaiken kaupallistaneessa maailmassa tarvitaan henkilöitä, jotka ovat valmiita uhraamaan pyyteettömästi aikaansa vähempiosaisten sisarten ja veljien hyväksi. Teit myönteisen ja vahvan vaikutuksen minuun. Toivon tietysti sitäkin, että vierailet myös osoitteessamme www.itsenaisyyspuolue.fi löytääksesi sieltä, ohjelmistamme ajatuksia asioiden korjaamiseksi.
Ystävällisin terveisin! Kauko Laihanen
Hei!
Jotenkin saan vaikutelman että eristäytymisesi ja ulkopuolisuutesi syy on oikeasti psyykkinen eikä liity välttämättä mitenkään liikuntavammaasi.
Ihminen voi kokea olevansa ulkopuolinen ja syrjäytyä kyllä vaikka ruumis olisi terve...
Lienet nuori mies?
Sanot myös ettei vammaisella ole suhteeseen juurikaan tarjottavaa,jos ei edes rahaa ole kivititaloon ja mahdollisesti kumppanin ylläpitoon..?
Nykyään naiset eivät ole enää kanarialintuja joille on tarjottava hyvä häkki ja ruokinta vaimoilua vastaan..ellet sitten harkitse postimyyntivaimon hankintaa.
Mailma ei enää ole sellainen että miehen pitäis naiset elättää,luojan kiitos me elätetään itse itsemme.
Uskon että sulla voi olla paljon annettavaa jollekin naiselle,miksi sinä muuten haluat mielummin terveen puolison?
Jos satut rakastumaan niin silloin on yksi hailee miten se ihminen liikkuu...
Älä tuomitse kurjuuteen itseäsi äläkä muita vammaisia.kaikki eivät onneksi inhoa vammaisuutta niin paljon kuin sinä itse.
Kirjoituksesi oli mielenkiintoinen ja halusin vain tuoda omia ajatuksiani esille,anteeksi jos loukkaan ajatuksillani.
Se taisi olla silloin viime keskiviikkona kun ylex kertoi tästä asennekartoituksesta, mieleen kyllä juolahti kaikenlaista...
Ensiksi, kysely on tehty niille ihmisille jotka eivät ole omasta mielestään tekemisissä, tai omassa ympäristössä ei ole liikuntavammaisia..?
Luulen että Suomessa on niin paljon liikuntavammaisia että pakkokin on lähes kaikkien on jollain tavalla olla kosketuksissa vammaisten kanssa. Liikuntavammaahan on kaikenlaista, ei pelkästään pyörätuolilla liikkuvia, miksi liikuntavamma stereotypisesti mielletään. Luulenpa myös että osa vammaisista on jo niin integroitunut yhteiskuntaan ja ympäristöönsä, ettei ihmiset huomaa ystävänsä/sukulaisensa jne. lievää vammaa. Ainahan on toki ihmisiä, jotka huomaavat sen, vaikka on ollut tekemisissä jo vuosia, ja jaksavat muistuttaa asiasta, eivät he kuitenkaan tarkoituksella pahaa sillä tarkoita.
Toiseksi on vammaisten oma asenteensa, onko se sitten tullut vanhempien umpimielisen kasvatuksen myötä, tai omasta luonteesta. Eli ollaan vammaisempia mitä ollankaan, ja korostetaan omaa huonoutta.
Tutkimuksessa todettiin muistaakseni että terveet eivät halua seurustelusuhdetta vammaisen kanssa, -niin on helppo ajatella, jos ei oikeasti tunne ketään sellaista, mutta kun oppii tuntemaan niin asia voi olla toinen. Voinhan minäkin sanoa jossain kyselyssä etten halua seurustella ylipainoisen tytön kanssa, mutta kun sitten tapaankin kivan sellaisen niin asia onkin toinen!
On sillä "terveellä" taviksellakin ongelmansa saada sulho/morsian, ja toisinaan se vamppi voi jopa viedä sen "terveen" valloituksen, silloinhan "terveelle" on erittäin paha itsetunnon kolaus, jos vamppi vie hänen naisen/miehen. Jos asia tapahtuu toisinpäin, se ei mielestäni ole "niin" paha, koska vammainen on tavallaan varautunut asiaan ja osaa/pystyy kenties käsitellä sen.
Myönnän toki että itsellekin on tullut ns.kieroutunut itsetunto, kun kissurintamalla on tullut takapakkia, joskus on ollut syynä toki oma vammaisuus, mutta ei sitä voi kuitenkaan aina syyttää.
Kuten Juulia kommentoi, ei raha ole nykyään ole parisuhteelle/suhteen etsinnälle este, hidaste se voi toki olla, kun ei riitä dollarit käydä humpalla joka vkloppu;) Mutta oikeasti Jos Sinä saat kelan tukea 78 egee/kk, niin et taida olla aivan raato/raihnainen, joten eikun opiskelemaan tai töihin! Sitten on rahaa käydä baareissa tai muuten vain ulkoilemassa useammin.
Mielestäni (liikunta)vammaisten sisälläkin on selkeästi eriarvoisuutta, ja täälläkin keskusteluissa joku joskus muistutti että sulavasti pyörätuolilla liikkuvaa "terveet" katsovat suopeammin kuin horjuvaa/heiluvaa. Kuka sitten estää keppien kanssa liikkuvaa, tai muutenvain keikkuvaa hankkimasta sitä kärryä, vaikka lainaksi jostain, ja käyttää sitä vaikka toisinaan. Eikai sitä tarvi olla niin fundamentalisti oman liikkumisensa suhteen, ettei joskus kokeilisi jotain muuta. Baarireissu tai shoppailureissu voi olla vaihteeksi mukavaa kun ei porukka tuijota niin paljoa.
Juu, ja kaikkia em. asioita ei tarvi kenenkään ottaa niin kauhean henk.koht, nehän on vain pohdintoja..!
Eihän tosta nyt kukaan nokkiinsa voi ottaa.
Hyviä ajatuksia. :D
Jos nyt sitten jotain vastaisin tähän....
Omaa elämää miettii, niin sitä sai jo itse sellaista asennetta penskana, kuka on oikeutettu mihinkään... siitä tulee se, että on arka ja epäilevä kaikkeen... tästä varmaa vähän myöhemmin.
Sitten kuinkahan moni suhde kahden terveen välillä on alkanut toisen lauseella, että : "voitas seurustella". Tuota lausetta ennen saattanut olla pari sanaa isomman joukon kesken ollessa...
Tässä juttu mikä kaatuu omaan asenteeseen... ehdotuksen tehnyt oli terve normaali ihminen.
Se asenne ei välttämätt ole kuin oman suvun aiemmin kehitysvammaisen oikeuksta tullut juttu, joka on häntäkin kohtaan hyvin tyly...
Mutta sitten tuleekin tää toinen juttu.. kuin monen kahden terveen ihmisen juttu alkaa nii, että ekalla kertaa kun ollaan kahden niin toinen sanoo ekana lauseena toiselle, että haluaa toisen kanssa suhteen.... Onhan seurustelu kuitenkin tahdonilmaus pidempiaikaiseen yhteiseen elämään, ei pelkkään kaveruuteen.
Tässä varmaa taas pitää pyytää anteeksi antamaansa palautetta eräälle ihmiselle. Ei se vika ollut hänen vaan sen totuuden mitä elämä on. Kaveriin voi pitää yhtetyttä, mutta jos pelissä oli muutakin, niin torjunnan jälkeen se yhteys ei enää toimi samaan tapaan....
No joo! Mitä sit raha.. Jos toinen on terve ja töissä ja tienaa vaikka 2500 euroa ja toinen on sit työkyvytön tai työtön ja saa 400 - 600 euroa ja sit kuitenkin pitäs olla tasapainoinen elämä taloudellisesti, niin Kyllä se kaatuu tuohon... Eihän sen huonosti tienaava ihminen pysty edes maksamaan puolenkuun ruokia tai asumiskuluja kahdelle... saatika, että sitten vapaalla menisi jonnekkin yhdessä. Kyllä se raha on tärkeä... ja vaatii melkein sitten sen vammaisen osapuolen lottovoiton ja kivitalosuunnitelman.
Miksi sitten haluan vammaisena itselleni terveen ihmisen rinnalleni... Julia kait tätä mietti. No kait terve ihminen tuo vammaisen ihmisen lähemmäs tavallisia ihmisä... tulee tavalliset ihmiset kaveripiiriin ja ehkä sit se asenne mitataan sen kumppaninkin kannalta, onko ne kaverit hänelle sit kavereita...
Karsastan kaikkea tekopyhää, mitä kunnat ja seurakunnat järjestää... sitähän se vammaisten piirit on ku ollaan oikee läsynlässyä. Ei sillä mitää, mutta sellanen toiminta vain eriytää ihmisryhmiä enemmän kuin on tarkoitus... Olen toki kirkon jäsen ja tunnen kuntani organisaatiota.
Sitten tuo että vammaistenkin välillä on luokkia... se on totta... On tosiaan nämä joilla on kotoa saantua tukea ja kaikki mitä elämään tarvitaan on kunnossa, kun se aika itsenäiseen elämään tulee... toisilla taas sitten se "lapsuuden" aikainen "perhe" syö kaiken kuormasta kun kuvitellaan, että se vammainen ei omassa elämässään mitää tarvi. Ei se kuntakaan tai kela samaa asiaa monesti järjestä.... eikä sitä keltää odotetakkaan....
Tämä alkamani keskustelun paikka vois olla myös tuolla suhteet osastossa, mutta siellä se ei sais mitää asia keskustelua päälle....
Sinulle "Liikuntavammainen":
Vastailit kivasti mietteisiini,kiitos siitä.
Sanoit että tuo raha-asia voisi vaikuttaa suhteeseen...empä usko.
Mikä estää vamppia menemästä töihin ja tienaamasta itselleen liksaa eläkkeen päälle!?Ja kyllä vammaisenakin löytää töitä kunhan yrittää.
Itse teen osa-aikatyötä ja sen liksan kun saa eläkkeen päälle niin no broblem!
Pienemmällä työpanoksellakin pärjää oikein kivasti.
Itsellänikin on itsetunto-ongelmia,jännää vain että en ole ikinä liittänyt huonommuudentunnetta vammaani...
Minusta edelleen tuntuu että sinun ongelmasi ei ole liikuntavammaisuutesi,luulet vain?Olisiko se ehkä ujous?
Jos vielä jotenkin syventäis tätä alkamaansa keskustelua ja miettis miten tuollainen kysely on tehty, olisiko tulos ollut erillainen jos vammaisjärjestö olisi teettänyt sen vaikka gallubilla tai taloustutkimuksella... Jos itselle soittaa joku invaliidiliiton kyselijä, niin jo se kyselyn tekijä on usein vammainen ja paljastuu vastaajalle, vastauskin saatta sit olla sen mukainen.
Mitäs sit kysyttäisiin. On olemassa paljon muitakin kysymyksiä kuin se, että voisiko terve kuvitella suhdetta vammaisen kanssa tai onko sellainen ollut.
Ensimmäinen asia tietenkin on se, että pitää sulkea vammaiset itse pois tälläisestä kyselystä. Kysely vain terveille. Tämän tietenkin tekee parhaiten sillä, että vammainen itse sanoo olevansa jäävi
Yks vois olla, että onko perheen jäsenissä tai lähellä olevassa suvussa liikuntavammaisia ja miten kokee tääläisen ihmisen olemassa olon?
Toinen, onko naapurustossa nyt tai aiemmin ollut liikuntavammaisia ja miten asian on kokenut?
Kolmas, onko omassa lapsuudessa kohdannut omaikäistä vammaista tai liikuntavammaista?
Neljäs, miten kokee liikuntavammaisen aseman ihmisenä yhteiskunnassa.
Sitten vielä, että vaikuttaako vastaajan käsityksen mukaan terveiden ihmisten asenne siihen, että vammaiset eristäytyvät kuten tuossa tutkimuksessa kävi ilmi.
Lopuksi. Tehty asenne kartoitus oli hyvä, mutta jos oikein tyhmästi tehtäs, niin tutkittas samalla tapaa vammaisten suhtautumista terveisin ja aivan samoilla kysymyksillä.