Tapasin ex-mieheni joskus silloin, nykyään sanon "entisessä elämässäni". Hän oli ihana, huomioon ottava ja spontaani. Jälkeenpäin ajateltuna hain varmastikin jotain, erilaista ja uutta, ehkä seikkailua ja sen sellaista. Vankilakundi. Ensi tapaamisestamme saakka hän oli kaikkea sitä mitä silloin saatoin toivoa. Ja kaikki tuntui hyvältä. Asuimme yhdessä, suunnittelimme ja toivoimme, rakastimme ja tappelimme. Alkuaikoja ajatellen muistan miten minun olisi jo silloin pitänyt huomata "!merkit", mutta olin niin sokea rakkaudelle että halusin laittaa kaikki vain "kännin piikkiin". Hän halusi juoda joka viikonloppu. Aluksi. Tuli hakkaamisia, ja minä hoitoalan ammattilaisena uskoin että saan hänet muuttumaan. Meni vuosia, meni sormia, meni hampaita, meni varpaita...Monesti ensiapupoliklinikan huoneessa katselin valkoista seinää, ja ajattelin että ei voi olla, ei mitenkään. Pallo kasvoi, mieheni teki kainelaista, itse en mitään muuta kuin seisoin vierellä...Poliisit hakivat häntä, etsintäkuuluttivat ja minä piilottelin häntä. Vein ruokaa metsään, työnsin kesken sämpylänteon vintille, kun poliisit tulivat pamppuineen ja koirineen....Vuosia kului, hakkaamista, pahoinpitelyä, raakaa sellaista....
Jälkeenpäin ajateltuna olin sokea...Oikeastaan on vaikea kertoa edes tätä......
Raskaaksi tullessani toivoin parasta ja pelkäsin pahinta, tuli lisää vankilakierteitä ja ystäviä, sekaantumista kaikkeen......viimein olin yksin lapsen kanssa....Yksi puhelinsoitto....tuon uuden naisen kotiin mene lapsemme kanssa pois...
Mutta, jotenkin, kaikkea en jaksa edes kirjoittaa koska menneisyyden muisteleminen tuottaa tuskaa....Otin pakollist ja lapsemme..Vielä itki takaisin mutta silloin, jo turvakodinkin käyneenä aloin huomaamaan miten koivussa on vihreät lehdet. Miten päivänkakkara nostaa päätään.
Kaiken tämän jälkeen on mennyt 12 vuotta ja vieläkin olen arka, mutta itsetuntoni takaisin saanut. Olen ylisuojeleva lapsiani kohtaan, koska jotenkin haluan suojella heitä. Ettei kukaan satuta heitä. Tiedän, pitäisi jo osata hellittää.....
Oli sekainen kirjoitus, vuosia jäit välistä kertomatta mutta en pysty yksityiskohtiin puuttua. Halusin vain sanoa, että olen vielä täällä.
Jälkeenpäin ajateltuna olin sokea...Oikeastaan on vaikea kertoa edes tätä......
Raskaaksi tullessani toivoin parasta ja pelkäsin pahinta, tuli lisää vankilakierteitä ja ystäviä, sekaantumista kaikkeen......viimein olin yksin lapsen kanssa....Yksi puhelinsoitto....tuon uuden naisen kotiin mene lapsemme kanssa pois...
Mutta, jotenkin, kaikkea en jaksa edes kirjoittaa koska menneisyyden muisteleminen tuottaa tuskaa....Otin pakollist ja lapsemme..Vielä itki takaisin mutta silloin, jo turvakodinkin käyneenä aloin huomaamaan miten koivussa on vihreät lehdet. Miten päivänkakkara nostaa päätään.
Kaiken tämän jälkeen on mennyt 12 vuotta ja vieläkin olen arka, mutta itsetuntoni takaisin saanut. Olen ylisuojeleva lapsiani kohtaan, koska jotenkin haluan suojella heitä. Ettei kukaan satuta heitä. Tiedän, pitäisi jo osata hellittää.....
Oli sekainen kirjoitus, vuosia jäit välistä kertomatta mutta en pysty yksityiskohtiin puuttua. Halusin vain sanoa, että olen vielä täällä.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Ihana että olet täällä vielä, tsemppiä sinulle!Paistaa se päivä vielä risukasaankin...;)
Nim.Psykopaatin ex-vaimo