En jaksa mun äitiä. Tänäänkään ei oo mitään muuta tehty ku tapeltu.
Päivällä äiti valitti et en koskaan tee ruokaa, no rupesin tekee ruokaa, se tuli viereen kattomaan ja valitti että pilkon sipulin väärällä tavalla. Tein kaiken väärin. Rupesin huutamaan ja käskin sen ulos keittiöstä ja tein ruuan loppuun.
Pitkään kannustin sitä menee parturiin, nyt pari viikkoa sitten se meni ja musta sen tukasta tuli tosi hyvännäkönen. Edelleen se valittaa mulle et siitä tuli ihan kauhee ja parturi leikkas väärin ja huonosti ja epätasasesti ja sitä on nyt kamalan vaikee laittaa ja se on huonokuntosen näkönen ja hiuksii irtoo enemmän ku koskaan. Äsken se yritti laittaa hiuksiaan ja huus mut auttamaan. Ruvettiin taas karjumaan toisillemme kun yritin sanoa miten sitä mun mielestä pitäis laittaa, ja se ties kuulemma paremmin. Vähän aikaa kiharsin niitä sen hiuksia, sitten se rupes huutaa ja käski mun mennä pois ja ilmotti jatkavansa itte.
Tää on koko ajan tällasta, me vaan tapellaan koko ajan. Itkettää ku miettii näitä. En jaksa kuunnella sitä ainaista nalkutusta ja valitusta joka asiasta. Kaiken se tietää paremmin ku mä. Vähän aikaa sit ilmotin n. 5 päivää ennen, et menen viikonloppuna kaverille yöks. Kun olin sitten ko. päivänä lähössä, niin äiti ei päästäny, ku se ei uskonu, et siellä ei oo mitään bileitä. En sitten menny. En puhunu sille juurikaan loppupäivänä.
Ei musta oo kiva pitää mitää mykkäkoulua, mut tuntuu, et se ei yhtään ymmärrä miten paljon tällanen sattuu muhun. Se on aina kärttynen ja kauheen tiukka kotiintuloaikojen ym. kanssa. Se tekee mun elämästäni yhtä helvettiä, mulla ei oo kohta yhtään kaveria ku en saa mennä mihinkään. En saa mennä bilettämäänkään, joudun menee salaa ja valehtelemaan kaiken, vaik biletys ei oo todellakaan vaikuttanu mitenkään huonosti muhun, oon ollu aina ikäluokkani paras oppilas ala-asteelta asti ja olen edelleen (olen nyt lukiossa).
Toisaalta sinänsä ollaan läheisiä ja välillä se osaa kyllä olla mukava ja halitaan paljon ja muuta, mut nyt on vaan ollu niin paljon näitä päiviä, et me vaan huudetaan ja murjotetaan toisillemme...
Välillä mietin et jos muuttaisin isälleni, se asuu parinkymmenen kilometrin päässä, mut sieltä mun koulumatkat ois tosi vaikeita. Porukat on siis eronnu. Ennen pidin isääni syypäänä tähän, äiti aina puhu pahaa isästä ja oli niin marttyyri, mut nyt alkaa tuntua et ymmärrän isääni ihan täysin, ja et vikaa oli äidissäkin ja paljon. En vaan kestä enää sen ainaista valitusta, huutoa ja sellasta. Masentaa. :'(
Päivällä äiti valitti et en koskaan tee ruokaa, no rupesin tekee ruokaa, se tuli viereen kattomaan ja valitti että pilkon sipulin väärällä tavalla. Tein kaiken väärin. Rupesin huutamaan ja käskin sen ulos keittiöstä ja tein ruuan loppuun.
Pitkään kannustin sitä menee parturiin, nyt pari viikkoa sitten se meni ja musta sen tukasta tuli tosi hyvännäkönen. Edelleen se valittaa mulle et siitä tuli ihan kauhee ja parturi leikkas väärin ja huonosti ja epätasasesti ja sitä on nyt kamalan vaikee laittaa ja se on huonokuntosen näkönen ja hiuksii irtoo enemmän ku koskaan. Äsken se yritti laittaa hiuksiaan ja huus mut auttamaan. Ruvettiin taas karjumaan toisillemme kun yritin sanoa miten sitä mun mielestä pitäis laittaa, ja se ties kuulemma paremmin. Vähän aikaa kiharsin niitä sen hiuksia, sitten se rupes huutaa ja käski mun mennä pois ja ilmotti jatkavansa itte.
Tää on koko ajan tällasta, me vaan tapellaan koko ajan. Itkettää ku miettii näitä. En jaksa kuunnella sitä ainaista nalkutusta ja valitusta joka asiasta. Kaiken se tietää paremmin ku mä. Vähän aikaa sit ilmotin n. 5 päivää ennen, et menen viikonloppuna kaverille yöks. Kun olin sitten ko. päivänä lähössä, niin äiti ei päästäny, ku se ei uskonu, et siellä ei oo mitään bileitä. En sitten menny. En puhunu sille juurikaan loppupäivänä.
Ei musta oo kiva pitää mitää mykkäkoulua, mut tuntuu, et se ei yhtään ymmärrä miten paljon tällanen sattuu muhun. Se on aina kärttynen ja kauheen tiukka kotiintuloaikojen ym. kanssa. Se tekee mun elämästäni yhtä helvettiä, mulla ei oo kohta yhtään kaveria ku en saa mennä mihinkään. En saa mennä bilettämäänkään, joudun menee salaa ja valehtelemaan kaiken, vaik biletys ei oo todellakaan vaikuttanu mitenkään huonosti muhun, oon ollu aina ikäluokkani paras oppilas ala-asteelta asti ja olen edelleen (olen nyt lukiossa).
Toisaalta sinänsä ollaan läheisiä ja välillä se osaa kyllä olla mukava ja halitaan paljon ja muuta, mut nyt on vaan ollu niin paljon näitä päiviä, et me vaan huudetaan ja murjotetaan toisillemme...
Välillä mietin et jos muuttaisin isälleni, se asuu parinkymmenen kilometrin päässä, mut sieltä mun koulumatkat ois tosi vaikeita. Porukat on siis eronnu. Ennen pidin isääni syypäänä tähän, äiti aina puhu pahaa isästä ja oli niin marttyyri, mut nyt alkaa tuntua et ymmärrän isääni ihan täysin, ja et vikaa oli äidissäkin ja paljon. En vaan kestä enää sen ainaista valitusta, huutoa ja sellasta. Masentaa. :'(
Vastaukset 6
Vanhimmat
tilanne. Äitisi taitaa olla masentunut ja ahdistunut omasta elämästään ja sinun aikustumisestasi siinä sivussa. Muistan oman äitini myös tuollaisena. Leikki marttyyria, kiukutteli ja sai raivokohtauksia. Hänellä käytös liittyi sekä eroon että PMS-oireisiin. Nuo oireet saattavat pahentua 30 - 40-vuotiailla nimenomaan.
Koita jaksaa pari vuotta, laske toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Kun muutat omaan kotiin ja alat elää omaa elämääsi, pikku hiljaa vaikeudet äidin kanssa unohtuvat. Voi olla, että suhteennekin paranee ajan kanssa. Niin kävi meillä. Äitini sai hormoonikorvaushoidon oireisiinsa ja loppuivat raivokohtaukset kokonaan. Mutta muistan tosiaan, että ne olivat hirvittäviä, huutoa, itkua ja murjotusta. Isämme lähti - ei jaksanut sellaista vaimoa, enkä voi häntä siitä syyttää.
Äitisi tuskin tahallaan ja ilkeyttään käyttäytyy niin kuin tekee. Hänellä on pahaolla, eikä hän osaa kontrolloida itseään. Aikuisen ei pitäisi noin käyttäytyä, mutta ikävä kyllä, inhimillistä tuo on, vaikkakin sinua kohtaan väärin.
Olen samaa mieltä, että äidillä on vain niin paha olla oman itsensä kanssa. Nuorella ei varmastikkaan ole helppoa, kun omakin murrosikä on päällä. On luonto "hienosti" järjestänyt tämän kiertokulun. Useasti äidin "viihdevuodet" sattuvat samaan sumaan lasten murrosiän aikaan. Ei hyvä yhdistelmä. On vain kestettävä puolin, sekä toisin.
Te olette molemmat jotenkin muutoksen tuulien tuiverruksessa. Sinusta on kasvamassa nuori nainen, äitisi näkee sinussa itsensä ja ehkä kokee, että hänen parhaimmat vuotensa ovat menneet ja hänestä tulee vanhus. Näin kärjistäen siis.
Olet irtautumassa äidistäsi vähitellen ja se on juuri tuollaista varmaan kaikilla, ainakin minulla oli. Äidillesi se on kova paikka. Hän muistaa sinut vauvana, leikki-ikäisenä, koululaisena... Hän muistaa ensimmäisen hymysi, ensimmäisen hiustenleikkuusi, ensimmäiset askeleesi. Hänelle kasvamisesti on päästämistä sinusta irti. Sinulle kasvamisesi on vapautta, oman itsensä löytämistä ja kuten laulussa sanotaan seikkailu suunnaton.
Sinulle ovat kaikki ovet auki. Olet terve, kaunis, hyvämuistinen. Sinusta voi tulla mikä vain.
Hänellä ehkä on vielä kaiken lisäksi vaihdevuodet (pinna palaa helposti, ei nukuta, hikoiluttaa, masentaa...), ammatti on opiskeltu, näkö alkaa heiketä, ulkonäkö vielä enemmän...
Eli ei se muilla ole sen helpompaa, eikä tule jatkossakaan olemaan. Lisäksi tämä maailma on mennyt sellaiseksi, että äidit (isätkin) menevät suojeluvaistossaan liian pitkälle. Mutta se on ehdottomasti parempi kuin välinpitämättömyys.
Muista aina, että äitisi rakastaa sinua. Olet hänen tyttärensä. Ja usko tai älä, sinäkin olet taaperona varmaan mennyt usein äitisi syliin halittavaksi ja paijattavaksi ja rakastanut häntä eniten maailmassa. Tästä syystä rakastat häntä yhä, vikoineen päivineen. Rakkaus kun ei katoa.
Mitäs jos sä jaksaisit olla ikäistäsi kypsempi ja todella välillä kuunnella mitä se äitisi sanoo, siis todella kuunnella, antaisit sen paasata ja sanoa sieluns syvyydestä etkä provosoituisi olleskaan, et heti sanoisi vastaan tai kyseenalaistaisi äitisi sanomisia. Ikäänkuin olisit terapeutti jolle äiti purkautuu. Voisitko kokeilla sitä tapaa? Se on vaikeaa, tiedän. Olet pahimmassa murrosiässä ja on aika tavallista että te otatte yhteen, se menee aikanaa ohi ja usko vaan aikuisena kumma kyllä arvostat moniakin äitisi opettamia asioita ja tapoja (ei tietysti kaikkia) mutta silti. Mielestäni sinuun pitäisi voida luottaa ja olisit luottamuksenarvoinen, ja saisit silloin tällöin käydä bileissä, mutta tottahan on että vaikka ite oisit fiksu ja järki päässä niin sillä kaveriporukalla siellä jossa dokataan ei läheskään aina sitä ole ja kaikki menee överiksi ja tyhmyys joukossa tiivistyy ja tulee tehtyä sitten näitä juttuja joita katuu jälkeenpäin ja näin myös sitä mukaa luottamus murenee, tiedän sen vain kokemuksesta ja äitisi haluaisi säästyä juuri siltä.
Antaako äitis ryypätä?
Jos antaa kiakki hyvin.
Just nimenomaan tuo on tuhoisaa!!!!!
Aikuisen tulee kyetä olla aikuinen ja kantaa omat asiansa ja myös lapsen asiat ja kyetä tukemaan ja rakastamaan lastaan.
Ap:n äiti tekee jo siinä väärin että yrittää pilata lapsen ja isän suhteen. Yleensäkin marttyyraaminen ja oman pahan olon heittäminen lapsen niskaan on totaalisen väärin ja tuhoisaa lapselle.