Elikkäs tämä on ensimmäinen kirjoittamani novelli,
mutta ajattelin sen tänne arvosteltavaksi laittaa.
Kaikki positiivinen ja negatiivinen palauta otetaan vastaan:)
Otsikkoa tarinalleni en vielä ole keksinyt.
Johan Cooper, myyntimies. Oli matkalla New Yorkista Texasin Houstoniin, jossa hänen oli tarkoitus solmia tuottoisa sopimus erään paikallisen
maanomistajan kanssa. Hän oli hyvästellyt perheensä ja lähtenyt pitkälle liikematkalleen, toivoen pääsenvänsä mahdollisimman pian taas perheensä pariin.
Hän ei kuitenkaan koskaan palannut matkaltaan. Myös hänen perheensä katosi jäljettömiin kunnes heidät sitten löydettiin..
Tämä on kertomus siitä mitä Johan Matthew Cooperille tapahtui.
Johan Cooper oli puolessa matkassa Texasin osavaltion rajalle. Räntää satoi kaatamalla ja valtatien näkyvyys oli tämän takia heikko, vaikka pyyhkiät ponnistelivatkin märän lumen kourissa. Cooper huokaisi helpotuksesta nähtyään yksinäisen huoltoaseman seisomassa tienvarrella ja päätti pitää kahvitaukoa vähä aikaa, jos vaikka räntäsade siihen mennessä helpottaisi. Siinä kahvia siemaillessan, hänen viereensä istahti pitkähkö lierihattupäinen mies. "Pyryä pitämässä?" Kysyi mies, joka esittäytyi
Kennethiksi. Cooper nyökkäsi vastaukseksi muukalaiselle. "Juuri tuli radiosta, että räntää sataa koko illan ja tie joudutaan sulkemaan lukuisten liikenneonnettomuuksien vuoksi." "Voi perkele! Minulla on tiukka aikataulu eikä olisi varaa viivytyksiin." "Aha, työmatkalla. Ymmärrän, tuossa lähellä tosin on ihan mukava halpa motelli, jossa yöpyä. "Kuulostaa hyvältä ja mieluusti vällyjen välissä yöni viettäisinkin, jos huomenna sitten pääsisin jatkamaan matkaani." "Minulla on sama matka, olisiko mahdollsita jos ottaisit minut kyytiin, voisin neuvoa samalla reitin." Kysyi Kenneth. " No, mikä ettei. "Onpahan työntöapua jos sattuu vaikka auto jäämään kinokseen" Naurahti Cooper.
Miehet lähtivät matkaan. "Sinulla taitaakin olla perhe siellä kotipuolessa?" Puheli ajankuluksi Kenneth. "joo..kyllähän minulla, mistä muuten tiesit?" kummasteli Cooper.
Nokun sinulla tuossa hanskalokerossa on kuva heistä. "Kauniita tyttöjä sinulla muuten ja hän on vamaankin vaimosi?" Hymyili Kenneth, osoittaen naista kuvassa. "Hän on vaimoni
Angelina ja kaksostyttöjen nimet ovat Lucy ja Rebecca". "Kaunis perhe sinulla, todellakin, sanoi Kenneth ja tuijotteli kuvaa lumoutuneena. "Kauankoha tästä on vielä matkaa sinne motellille?" Kysyi Cooper heidän ajettuaan puolisen tuntia. "Voi pihkura! Olemmekohan ajaneet hieman väärään suuntaan, mutta minä itse asun tässä lähellä voimme käydä siellä, soitan puhelimella motellille ja kysyn reittiohjeet". Cooperia alkoi hieman epäilyttämään koko asia; eikö mies todellakaan tiennyt reittiä, vaikka ilmeisesti paikallisia oli. He kuitenkin päättivät mennä Kennethin talolle soittamaan motellille.
Auto kaarsi vanhan Maatalaistalon pihaan, joka näytti varsin huonosti hoidetulta. Talo oli päässyt ränsistymään ja pihalla seisoi ruosteisia autonrämiä.
Viereisestä sikalasta kantautui kuvottava löyhkä. Kenneth viittoi Cooperin tulemaan sisälle taloon lämmittelemään siksi aikaa.
Astuttuaan sisään eteiseen, Cooper tunsi kylmän viiman läimähtävän naamansa kuin avokämmenellä
lyötynä ja jätteän oudon, kuin mädäntyneen lihan hajun, leijumaan hänen ympärilleen. Cooper muisti pihalla olevan sikalan
ja päätteli hajun kantautuvan sieltä, eikä taloa muutenkaan ollut siivottu luultavasti aikoihin. Kenneth otti sateen pieksemän lierihatun päästään
ja asetti sen naulakon päälle. "tervetuloa matalaan majaani", hän ilmoitti pienen virnistyksen saattelemana. Cooper astui olohuoneeseen.
Pienehkössä, ehkä noin kahdenkymmenen neliön kokoisessa olohuoneessa oli ajan kellastamat verhot, jotka peittivät osin puoliksi avointa ikkunaa, josta sadetta valui lattialle asetettuihin vateihin. Kenneth näytti kädellään cooperia istumaan seinän vierustalla olevalle sohvalle ja lähti itse sanojensa mukaan hakemaan brandyä.
Cooper istahti sohvalle, jonka vastapäätä oli pieni vanhahko televisio, josta ei näyttänyt tulevan kuin lumisadetta ja kohinaa. Cooper tunsi olonsa hieman
ahdistuneeksi talon ilmapiiriin. Talossa leijui lihanhajun, johon hänen sieraimensa tosin olivat jo tottuneet, lisäksi outo, liki aavemainen tunnelma, jota saattoi osin edesauttaa
seinällä roikkuva hirvenpää, jonka tyhjät silmät tuijottivat Cooperia.
Vihdoin kenneth saapui narisevan lattian säestyksellä olohuoneeseen ja ojensi Cooperille lasillisen brandya "ota tämä, se lämmittää mukavasti kohmeista oloasi".
Cooper nyökkäsi kiitokseksi ja kulautti brandyt kurkkuunsa, samassa lämmin tunne valtasi hänen sisuksensa. Kenneth istuutui sohvalle cooperin viereen ja kaivoi taskustaan savukkeen. "voit käyttää puhelinta se on käytävällä, joka johtaa keittiöön, et voi olla näkemättä". Cooper helpottui kuultuaan puhelimesta. Noustuaan sohvalta häntä yhtäkkiä alkoi pyörryttämään ja koko huone alkoi pyöriä hänen silmissään. "Mitä helvettiä tämä on!" Cooper huusi ja yritti haparoiden ottaa seinästä tukea kaatuen television päälle, kiskaisten kellastuneet verhot mukanaan. Hänen silmänsä alkoivat sumentua ja lihakset lamaantua, jättäen hänet avuttomana lattialle makaamaan. Viimeinen asia, jonka hän kuuli ennen vaipumistaan tajuttomuuteen oli Kennethin ivallinen nauru, joka jäi kaikumaan hänen päähänsä kunnes musta tiedottumuus sai vallan hänen mielestään.
Cooper alkoi tulla tajuihinsa, yrittäen avata silmiiän. Ajan ja paikan taju olivat hämärtyneet ja vaivoin hän yritti saada silmänsä pysymään avoimina, mutta ainut mitä hän näki oli sumea valo, joka tuli hänen yläpuoleltaan. Päässä jyskytti ja hän yritti epätoivoisesti liikuttaa käsiään, mutta tajusi pian, että paksut köydet pitivät hänet sidottuna tuoliin jolla hän istui. "Älä hätäile. Silmäsi palautuvat pian, turhaan pyristelet" kuului Kennethin rauhallinen ääni jostakin Cooperin edestä. Pian silmät alkoivat palautua ja sumea näkökenttä tarkentua. Näky joka hänet kohtasi oli irvokas; hän istui pitkän pöydän päädyssä smokkiin puettuna, vastapäätä pöytää istui Kenneth poltellen sikaria ylimielinen virne naamallaan. Pöydän keskiosassa istui aikoja sitten mädäntymisprosessin läpikäynyt naisen ruumis jonka yksi jäljellä oleva silmämuna tuijotti häneen mustan silmäkuopan uumenista. Ruumiin vastapäätä oli toinen muumioitunut ruumis, oletettavasti vanhan naisen jäänteet, jotka oli asetettu keinutuoliin ja kaikkea tätä irvokasta näkyä valaisi yläpuolella roikkuva hämähäkin seittien peittämä kattokruunu. Cooper yritti huutaa, mutta side hänen suunsa edessä sai huudon muuttumaan vain ummehtuneeksi yritykseksi.
"Saanen esitellä perheeni: Oikealla viehättävä vaimoni Elisabeth" Tämän sanottuaan Kenneth ojentui suutelemaan ruumiin paljaita suupieliä, joita kauan sitten olivat huulet peittäneet. "Ja vasemmalla puolella rakas äitini Martha. Hän on ikänsä takia käynyt jo hieman huonomuistiseksi" Kenneth otti muumion kädestä kudontapuikot, sekä lankarullan ja torui tätä. "Äiti meillä on vieraita. Voit kutoa sitten kun olemme syöneet". Cooper tunsi olonsa epätodelliseksi ja hänen teki mieli vain huutaa keuhkonsa tyhjiksi puhtaasta kauhusta, jonka tämä sairas näytelmä hänet sai tuntemaan.
"Noniin, nyt kun olen esitellyt perheeni voinemme aloittaa syömään." Kenneth osoitti pöytää, jolla oli vastapaistettu kalkkunapaisti, salaattia, leipää ja kaksi viinipulloa, jotka Kenneth poksautti auki ja kaatoi kaikille pöydässä olijoille lasilliset. "Ymmärrän, että sinun vaikea syödä tuon siteesi kanssa, mutta voinen poistaa sen pikapuoliin.
Samassa alkoi huoneessa olevaan oveen kuulua ryskettä. Kennethin silmät muljahtivat päässä. "Unohdinkin tyttäreni Lisa-Marien, suonette anteeksi." Kenneth meni avaamaan oven ja sisään astui kyttyräselkäinen, pahoin epämuodostunut tyttölapsi. "Istuudu tuohon äitisi viereen Marie, ja muistakin käyttäytyä kunnolla, meillä on vieras!"
Tyttö katsoi isäänsä vääristyneillä silmillään ja örähti vastaukseksi, kivuten tuolille harmaantuneen ruumiin vierelle, joka oletettavasti oli joskus ollut hänen äitinsä.
"Noniin, nyt kun olemme kaikki koolla, voimmekin aloittaa syömään. Marie irrottaisitko Cooper-sedän siteen, jotta hän voi osallistua keskusteluun?" Lisa-Marie murahti vastaukseksi ja tuli Repeisemään Cooperin suuta peittäneen siteen pois. Vaikka Cooperin oli aikasemmin tehnyt mieli huutaa kauhusta, nyt hän vain katsoi alistuneella kauhun sekaisella ilmeellään Kennethiä ja ruumiita, jotka istuivat hievahtamatta pöydän ääressä. "Kohoittakaamme lasi yhteiselle illallemme ja minun, sekä kauniin Elisabeth vaimoni hääpäivälle!" Sanoi kenneth ja katsoi jokaiseen läsnäolijaan hymyillen. Cooperin kädet olivat edelleen sidottuina, joten Kenneth pyysi Marieta juottamaan viinilasin Cooperille. Marie ei selvästikään tykännyt jatkuvasta käskyttämisestä vaan tempaisi tuolin voimalla seinään. Tytöllä oli nähtävästi karhun voimat ikäisekseen. "Käyttäydy kunnolla! Tai joudut takaisin arestiin!" Huusi kennenth tytölle, joka alistuneena otti viinilasin kouraansa ja nosti sen Cooperin huulille. Cooper oli vain juovinaan lasista, koska ei toivonut taas pyörtyvänsä vaikka se kieltämättä tuntuikin paremmalta vaihtoehdolta kuin tämä mielenvikaisen järjestämä "illallinen". "Ah, herra Cooper". "Mitä piditte viinistäni?" "Ranskalaista, hyvää vuosikertaa." Cooper ei tehnyt elettäkään vastatakseen viininsä lumoissa olevan Kennethin esittämään kysymykseen. "Mutta, millainen isäntä minä olenkaan!" Huudahti Kenneth ja ojentui leikkaamaan siivut kalkkunasta jokaisen pöydässä olijan lautaselle. "Bon apetit!" hän sanoi ja nyökkäsi mairea hymy naamallaan. Cooper ei voinut kuin istua tuolissaan sidottuna ja katsella hullun "kestitsijänsä" syömistä. Lisa-Marie ahmi leikettään lähes eläimellisen ahnaasti, kun taas Kenneth jutteli samalla kauan sitten kuolleelle vaimolleen ja nyökytteli päätänsä kai siinä kuvitelmassa, että ruumis puhui hänen kanssaan.
Syötyään ateriansa Kenneth katsahti läsnäolijoihin kuin vaivihkaa tarkistaakseen ovatko kaikki syöneet ja kopautti veitsellään pöytään. "Noniin, arvoisa perheeni kuin myös vieraamme herra Cooper." "Toivon, että ateria maistui kaikille. Nyt haluamme vaimoni Elisabethin kanssa antaa teille pienen tanssinäytöksen, onhan tämä meidän hääpäivämme!". Tämän sanottuaan Kenneth painoi seinällä olevasta katkaisimesta, samassa huone täyttyi musiikista ja valot himmenivät luoden vieläkin aavemaisemman tunnelman ruokasaliin. "Sanko luvan?" Sanoi Kenneth kumartuen vaimonsa puoleen ja suudellen ruumiin kämmenselkää. "Tämä on meidän kappaleemme rakas". Kenneth nosti velton ruumiin tuolilta ja alkoi tanssia sen kanssa. Ruumis velttona syleilyssään Kenneth tanssi niin hyväntuulisena, että jätti Cooperin huomoimatta. "Tämä on minun tilasuuteni" tuumi Cooper ja yritti kaikin voimin avata siteitään, jonka kuitenkin pian huomasi turhaksi, siteet pitivät hänen kätensä liian tiukasti kiinni. Samassa kuului mätkähdys. Kennethin "vaimon" pää oli tippunut heidän tanssiessaan ja murkautunut lattiaan. "Rakkaani!" Huusi Kenneth ja polvistui lattialle hyväilemään pirstaleiksi mennyttä pääkalloa purskahtaen äänekkääseen itkuun. Cooper ei jättänyt tilaisuutta käyttämättä vaan kääntyi tuolillaan ilmeettömänä kyhjöttävän Lisa-Marien puoleen
"Lisa-Marie, avaisitko nämä köydet niin voin tuoda sinulle paljon karkkia" Epämuodostunut tyttö käänsi päänsä Cooperin puoleen yrittäen jotain hymyntapaista saada naamalleen. Lisa-Marie nousi katsomaan lattialla itkevää isäänsä, kuin varmistuakseen ettei saa nuhteita jos menisi avaamaan solmut. "Hyvä tyttö, avaa kaikki solmut, että pääsen hakemaan sinulle oikein ison pussillisen makeisia." Sanoi Cooper samalla hätäisesti vilkuillen Lattialla voihkivaa Kennethiä. Cooper tunsi köysien löysistyvän ja riuhtaisi itsensä vapaaksi. Noustuaan ylös hän katsahti Kennethiin, joka itki ja silitteli lahoa vaimonsa ruumista, eikä edes näyttänyt välittävän siitä, että hänen vankinsa oli päässyt vapaaksi.
Cooper juoksi ruokasalista ulos etsien epätoivoisesti ulko-ovea joka lopettaisi tämän piinan. Pian hänen katseensa osui oveen, jonka takaa kajasti valoa. Hän syöksyi ovesta sisään huomatakseen olevansa uudessa ruokasalissa, jossa oli samanlainen pöytä ja pöydän päässä istui jokin mikä puistatti Cooperia.
Pöydän päädyssä istui ruumis, jolla oli samanlaiset vaatteet päällään kuin Cooperilla. Muut ruumiit hän kauhukseen tunnisti omaksi vaimokseen ja kaksi pienen tytön mädäntyvää kehoa kuuluivat hänen tyttärilleen. Hänen oman ruumiinsa edessä oli syntymäpäiväkakku, johon oli koristeltu makeisin sanat "tuo minulle karkkia Cooper". Cooper kääntyi juostakseen pois huoneesta, mutta ovi hänen takanaan oli mennyt lukkoon. Kauhu oli saanut otteen hänestä. Cooper tipahti polvilleen, nauroi hysteerisesti ja vajosi sulaan hulluuteen.
Kirkas valkoinen valo oli ensimmäinen, jonka Cooper näki herättyään. Kaikki tuntui rauhallisesta ja hänen olonsa oli kuin pumpulissa. Sitten hänen silmiensä eteen asteli
nainen, jolla oli valkoiset vaatteet päällään. "Potilas 235 Jonathan M Cooper, on hereillä herra tohtori, lisätäänkö rauhoittavia?" Sanoi nainen. Tämän jälkeen hänen ylöspäin osoittavien silmiensä eteen asteli valkoisessa asussa oleva mies. Hyvä, antakaa rahoittava piikki ja ilmoittakaa, että siirron voi aloittaa. Kolme poliisia tuli nostamaan Cooperin pakkopaitaan käärityn vartalon ja asettivat hänet baareille. Seuraavaksi poliisiauton ovet sulkeutuivat hänen takanaan.
Johan Matthew Cooper tuomittiin sähkötuoliin. Syytteet olivat: perheensä jäseniän raa`at silpomiset, sekä nylkeminen.
Ruumiit löytyivät hylätyn maalaistalon
kellarista, istutettuina pöydän ympärille. Leikatut ihmisnahat löytyivät samaisen maalaistalon sikalasta, lihakoukuista roikkumassa.
Talon huoltomies Kenneth Malcolm löysi ruumiit ollessaan remontoimassa taloa.
mutta ajattelin sen tänne arvosteltavaksi laittaa.
Kaikki positiivinen ja negatiivinen palauta otetaan vastaan:)
Otsikkoa tarinalleni en vielä ole keksinyt.
Johan Cooper, myyntimies. Oli matkalla New Yorkista Texasin Houstoniin, jossa hänen oli tarkoitus solmia tuottoisa sopimus erään paikallisen
maanomistajan kanssa. Hän oli hyvästellyt perheensä ja lähtenyt pitkälle liikematkalleen, toivoen pääsenvänsä mahdollisimman pian taas perheensä pariin.
Hän ei kuitenkaan koskaan palannut matkaltaan. Myös hänen perheensä katosi jäljettömiin kunnes heidät sitten löydettiin..
Tämä on kertomus siitä mitä Johan Matthew Cooperille tapahtui.
Johan Cooper oli puolessa matkassa Texasin osavaltion rajalle. Räntää satoi kaatamalla ja valtatien näkyvyys oli tämän takia heikko, vaikka pyyhkiät ponnistelivatkin märän lumen kourissa. Cooper huokaisi helpotuksesta nähtyään yksinäisen huoltoaseman seisomassa tienvarrella ja päätti pitää kahvitaukoa vähä aikaa, jos vaikka räntäsade siihen mennessä helpottaisi. Siinä kahvia siemaillessan, hänen viereensä istahti pitkähkö lierihattupäinen mies. "Pyryä pitämässä?" Kysyi mies, joka esittäytyi
Kennethiksi. Cooper nyökkäsi vastaukseksi muukalaiselle. "Juuri tuli radiosta, että räntää sataa koko illan ja tie joudutaan sulkemaan lukuisten liikenneonnettomuuksien vuoksi." "Voi perkele! Minulla on tiukka aikataulu eikä olisi varaa viivytyksiin." "Aha, työmatkalla. Ymmärrän, tuossa lähellä tosin on ihan mukava halpa motelli, jossa yöpyä. "Kuulostaa hyvältä ja mieluusti vällyjen välissä yöni viettäisinkin, jos huomenna sitten pääsisin jatkamaan matkaani." "Minulla on sama matka, olisiko mahdollsita jos ottaisit minut kyytiin, voisin neuvoa samalla reitin." Kysyi Kenneth. " No, mikä ettei. "Onpahan työntöapua jos sattuu vaikka auto jäämään kinokseen" Naurahti Cooper.
Miehet lähtivät matkaan. "Sinulla taitaakin olla perhe siellä kotipuolessa?" Puheli ajankuluksi Kenneth. "joo..kyllähän minulla, mistä muuten tiesit?" kummasteli Cooper.
Nokun sinulla tuossa hanskalokerossa on kuva heistä. "Kauniita tyttöjä sinulla muuten ja hän on vamaankin vaimosi?" Hymyili Kenneth, osoittaen naista kuvassa. "Hän on vaimoni
Angelina ja kaksostyttöjen nimet ovat Lucy ja Rebecca". "Kaunis perhe sinulla, todellakin, sanoi Kenneth ja tuijotteli kuvaa lumoutuneena. "Kauankoha tästä on vielä matkaa sinne motellille?" Kysyi Cooper heidän ajettuaan puolisen tuntia. "Voi pihkura! Olemmekohan ajaneet hieman väärään suuntaan, mutta minä itse asun tässä lähellä voimme käydä siellä, soitan puhelimella motellille ja kysyn reittiohjeet". Cooperia alkoi hieman epäilyttämään koko asia; eikö mies todellakaan tiennyt reittiä, vaikka ilmeisesti paikallisia oli. He kuitenkin päättivät mennä Kennethin talolle soittamaan motellille.
Auto kaarsi vanhan Maatalaistalon pihaan, joka näytti varsin huonosti hoidetulta. Talo oli päässyt ränsistymään ja pihalla seisoi ruosteisia autonrämiä.
Viereisestä sikalasta kantautui kuvottava löyhkä. Kenneth viittoi Cooperin tulemaan sisälle taloon lämmittelemään siksi aikaa.
Astuttuaan sisään eteiseen, Cooper tunsi kylmän viiman läimähtävän naamansa kuin avokämmenellä
lyötynä ja jätteän oudon, kuin mädäntyneen lihan hajun, leijumaan hänen ympärilleen. Cooper muisti pihalla olevan sikalan
ja päätteli hajun kantautuvan sieltä, eikä taloa muutenkaan ollut siivottu luultavasti aikoihin. Kenneth otti sateen pieksemän lierihatun päästään
ja asetti sen naulakon päälle. "tervetuloa matalaan majaani", hän ilmoitti pienen virnistyksen saattelemana. Cooper astui olohuoneeseen.
Pienehkössä, ehkä noin kahdenkymmenen neliön kokoisessa olohuoneessa oli ajan kellastamat verhot, jotka peittivät osin puoliksi avointa ikkunaa, josta sadetta valui lattialle asetettuihin vateihin. Kenneth näytti kädellään cooperia istumaan seinän vierustalla olevalle sohvalle ja lähti itse sanojensa mukaan hakemaan brandyä.
Cooper istahti sohvalle, jonka vastapäätä oli pieni vanhahko televisio, josta ei näyttänyt tulevan kuin lumisadetta ja kohinaa. Cooper tunsi olonsa hieman
ahdistuneeksi talon ilmapiiriin. Talossa leijui lihanhajun, johon hänen sieraimensa tosin olivat jo tottuneet, lisäksi outo, liki aavemainen tunnelma, jota saattoi osin edesauttaa
seinällä roikkuva hirvenpää, jonka tyhjät silmät tuijottivat Cooperia.
Vihdoin kenneth saapui narisevan lattian säestyksellä olohuoneeseen ja ojensi Cooperille lasillisen brandya "ota tämä, se lämmittää mukavasti kohmeista oloasi".
Cooper nyökkäsi kiitokseksi ja kulautti brandyt kurkkuunsa, samassa lämmin tunne valtasi hänen sisuksensa. Kenneth istuutui sohvalle cooperin viereen ja kaivoi taskustaan savukkeen. "voit käyttää puhelinta se on käytävällä, joka johtaa keittiöön, et voi olla näkemättä". Cooper helpottui kuultuaan puhelimesta. Noustuaan sohvalta häntä yhtäkkiä alkoi pyörryttämään ja koko huone alkoi pyöriä hänen silmissään. "Mitä helvettiä tämä on!" Cooper huusi ja yritti haparoiden ottaa seinästä tukea kaatuen television päälle, kiskaisten kellastuneet verhot mukanaan. Hänen silmänsä alkoivat sumentua ja lihakset lamaantua, jättäen hänet avuttomana lattialle makaamaan. Viimeinen asia, jonka hän kuuli ennen vaipumistaan tajuttomuuteen oli Kennethin ivallinen nauru, joka jäi kaikumaan hänen päähänsä kunnes musta tiedottumuus sai vallan hänen mielestään.
Cooper alkoi tulla tajuihinsa, yrittäen avata silmiiän. Ajan ja paikan taju olivat hämärtyneet ja vaivoin hän yritti saada silmänsä pysymään avoimina, mutta ainut mitä hän näki oli sumea valo, joka tuli hänen yläpuoleltaan. Päässä jyskytti ja hän yritti epätoivoisesti liikuttaa käsiään, mutta tajusi pian, että paksut köydet pitivät hänet sidottuna tuoliin jolla hän istui. "Älä hätäile. Silmäsi palautuvat pian, turhaan pyristelet" kuului Kennethin rauhallinen ääni jostakin Cooperin edestä. Pian silmät alkoivat palautua ja sumea näkökenttä tarkentua. Näky joka hänet kohtasi oli irvokas; hän istui pitkän pöydän päädyssä smokkiin puettuna, vastapäätä pöytää istui Kenneth poltellen sikaria ylimielinen virne naamallaan. Pöydän keskiosassa istui aikoja sitten mädäntymisprosessin läpikäynyt naisen ruumis jonka yksi jäljellä oleva silmämuna tuijotti häneen mustan silmäkuopan uumenista. Ruumiin vastapäätä oli toinen muumioitunut ruumis, oletettavasti vanhan naisen jäänteet, jotka oli asetettu keinutuoliin ja kaikkea tätä irvokasta näkyä valaisi yläpuolella roikkuva hämähäkin seittien peittämä kattokruunu. Cooper yritti huutaa, mutta side hänen suunsa edessä sai huudon muuttumaan vain ummehtuneeksi yritykseksi.
"Saanen esitellä perheeni: Oikealla viehättävä vaimoni Elisabeth" Tämän sanottuaan Kenneth ojentui suutelemaan ruumiin paljaita suupieliä, joita kauan sitten olivat huulet peittäneet. "Ja vasemmalla puolella rakas äitini Martha. Hän on ikänsä takia käynyt jo hieman huonomuistiseksi" Kenneth otti muumion kädestä kudontapuikot, sekä lankarullan ja torui tätä. "Äiti meillä on vieraita. Voit kutoa sitten kun olemme syöneet". Cooper tunsi olonsa epätodelliseksi ja hänen teki mieli vain huutaa keuhkonsa tyhjiksi puhtaasta kauhusta, jonka tämä sairas näytelmä hänet sai tuntemaan.
"Noniin, nyt kun olen esitellyt perheeni voinemme aloittaa syömään." Kenneth osoitti pöytää, jolla oli vastapaistettu kalkkunapaisti, salaattia, leipää ja kaksi viinipulloa, jotka Kenneth poksautti auki ja kaatoi kaikille pöydässä olijoille lasilliset. "Ymmärrän, että sinun vaikea syödä tuon siteesi kanssa, mutta voinen poistaa sen pikapuoliin.
Samassa alkoi huoneessa olevaan oveen kuulua ryskettä. Kennethin silmät muljahtivat päässä. "Unohdinkin tyttäreni Lisa-Marien, suonette anteeksi." Kenneth meni avaamaan oven ja sisään astui kyttyräselkäinen, pahoin epämuodostunut tyttölapsi. "Istuudu tuohon äitisi viereen Marie, ja muistakin käyttäytyä kunnolla, meillä on vieras!"
Tyttö katsoi isäänsä vääristyneillä silmillään ja örähti vastaukseksi, kivuten tuolille harmaantuneen ruumiin vierelle, joka oletettavasti oli joskus ollut hänen äitinsä.
"Noniin, nyt kun olemme kaikki koolla, voimmekin aloittaa syömään. Marie irrottaisitko Cooper-sedän siteen, jotta hän voi osallistua keskusteluun?" Lisa-Marie murahti vastaukseksi ja tuli Repeisemään Cooperin suuta peittäneen siteen pois. Vaikka Cooperin oli aikasemmin tehnyt mieli huutaa kauhusta, nyt hän vain katsoi alistuneella kauhun sekaisella ilmeellään Kennethiä ja ruumiita, jotka istuivat hievahtamatta pöydän ääressä. "Kohoittakaamme lasi yhteiselle illallemme ja minun, sekä kauniin Elisabeth vaimoni hääpäivälle!" Sanoi kenneth ja katsoi jokaiseen läsnäolijaan hymyillen. Cooperin kädet olivat edelleen sidottuina, joten Kenneth pyysi Marieta juottamaan viinilasin Cooperille. Marie ei selvästikään tykännyt jatkuvasta käskyttämisestä vaan tempaisi tuolin voimalla seinään. Tytöllä oli nähtävästi karhun voimat ikäisekseen. "Käyttäydy kunnolla! Tai joudut takaisin arestiin!" Huusi kennenth tytölle, joka alistuneena otti viinilasin kouraansa ja nosti sen Cooperin huulille. Cooper oli vain juovinaan lasista, koska ei toivonut taas pyörtyvänsä vaikka se kieltämättä tuntuikin paremmalta vaihtoehdolta kuin tämä mielenvikaisen järjestämä "illallinen". "Ah, herra Cooper". "Mitä piditte viinistäni?" "Ranskalaista, hyvää vuosikertaa." Cooper ei tehnyt elettäkään vastatakseen viininsä lumoissa olevan Kennethin esittämään kysymykseen. "Mutta, millainen isäntä minä olenkaan!" Huudahti Kenneth ja ojentui leikkaamaan siivut kalkkunasta jokaisen pöydässä olijan lautaselle. "Bon apetit!" hän sanoi ja nyökkäsi mairea hymy naamallaan. Cooper ei voinut kuin istua tuolissaan sidottuna ja katsella hullun "kestitsijänsä" syömistä. Lisa-Marie ahmi leikettään lähes eläimellisen ahnaasti, kun taas Kenneth jutteli samalla kauan sitten kuolleelle vaimolleen ja nyökytteli päätänsä kai siinä kuvitelmassa, että ruumis puhui hänen kanssaan.
Syötyään ateriansa Kenneth katsahti läsnäolijoihin kuin vaivihkaa tarkistaakseen ovatko kaikki syöneet ja kopautti veitsellään pöytään. "Noniin, arvoisa perheeni kuin myös vieraamme herra Cooper." "Toivon, että ateria maistui kaikille. Nyt haluamme vaimoni Elisabethin kanssa antaa teille pienen tanssinäytöksen, onhan tämä meidän hääpäivämme!". Tämän sanottuaan Kenneth painoi seinällä olevasta katkaisimesta, samassa huone täyttyi musiikista ja valot himmenivät luoden vieläkin aavemaisemman tunnelman ruokasaliin. "Sanko luvan?" Sanoi Kenneth kumartuen vaimonsa puoleen ja suudellen ruumiin kämmenselkää. "Tämä on meidän kappaleemme rakas". Kenneth nosti velton ruumiin tuolilta ja alkoi tanssia sen kanssa. Ruumis velttona syleilyssään Kenneth tanssi niin hyväntuulisena, että jätti Cooperin huomoimatta. "Tämä on minun tilasuuteni" tuumi Cooper ja yritti kaikin voimin avata siteitään, jonka kuitenkin pian huomasi turhaksi, siteet pitivät hänen kätensä liian tiukasti kiinni. Samassa kuului mätkähdys. Kennethin "vaimon" pää oli tippunut heidän tanssiessaan ja murkautunut lattiaan. "Rakkaani!" Huusi Kenneth ja polvistui lattialle hyväilemään pirstaleiksi mennyttä pääkalloa purskahtaen äänekkääseen itkuun. Cooper ei jättänyt tilaisuutta käyttämättä vaan kääntyi tuolillaan ilmeettömänä kyhjöttävän Lisa-Marien puoleen
"Lisa-Marie, avaisitko nämä köydet niin voin tuoda sinulle paljon karkkia" Epämuodostunut tyttö käänsi päänsä Cooperin puoleen yrittäen jotain hymyntapaista saada naamalleen. Lisa-Marie nousi katsomaan lattialla itkevää isäänsä, kuin varmistuakseen ettei saa nuhteita jos menisi avaamaan solmut. "Hyvä tyttö, avaa kaikki solmut, että pääsen hakemaan sinulle oikein ison pussillisen makeisia." Sanoi Cooper samalla hätäisesti vilkuillen Lattialla voihkivaa Kennethiä. Cooper tunsi köysien löysistyvän ja riuhtaisi itsensä vapaaksi. Noustuaan ylös hän katsahti Kennethiin, joka itki ja silitteli lahoa vaimonsa ruumista, eikä edes näyttänyt välittävän siitä, että hänen vankinsa oli päässyt vapaaksi.
Cooper juoksi ruokasalista ulos etsien epätoivoisesti ulko-ovea joka lopettaisi tämän piinan. Pian hänen katseensa osui oveen, jonka takaa kajasti valoa. Hän syöksyi ovesta sisään huomatakseen olevansa uudessa ruokasalissa, jossa oli samanlainen pöytä ja pöydän päässä istui jokin mikä puistatti Cooperia.
Pöydän päädyssä istui ruumis, jolla oli samanlaiset vaatteet päällään kuin Cooperilla. Muut ruumiit hän kauhukseen tunnisti omaksi vaimokseen ja kaksi pienen tytön mädäntyvää kehoa kuuluivat hänen tyttärilleen. Hänen oman ruumiinsa edessä oli syntymäpäiväkakku, johon oli koristeltu makeisin sanat "tuo minulle karkkia Cooper". Cooper kääntyi juostakseen pois huoneesta, mutta ovi hänen takanaan oli mennyt lukkoon. Kauhu oli saanut otteen hänestä. Cooper tipahti polvilleen, nauroi hysteerisesti ja vajosi sulaan hulluuteen.
Kirkas valkoinen valo oli ensimmäinen, jonka Cooper näki herättyään. Kaikki tuntui rauhallisesta ja hänen olonsa oli kuin pumpulissa. Sitten hänen silmiensä eteen asteli
nainen, jolla oli valkoiset vaatteet päällään. "Potilas 235 Jonathan M Cooper, on hereillä herra tohtori, lisätäänkö rauhoittavia?" Sanoi nainen. Tämän jälkeen hänen ylöspäin osoittavien silmiensä eteen asteli valkoisessa asussa oleva mies. Hyvä, antakaa rahoittava piikki ja ilmoittakaa, että siirron voi aloittaa. Kolme poliisia tuli nostamaan Cooperin pakkopaitaan käärityn vartalon ja asettivat hänet baareille. Seuraavaksi poliisiauton ovet sulkeutuivat hänen takanaan.
Johan Matthew Cooper tuomittiin sähkötuoliin. Syytteet olivat: perheensä jäseniän raa`at silpomiset, sekä nylkeminen.
Ruumiit löytyivät hylätyn maalaistalon
kellarista, istutettuina pöydän ympärille. Leikatut ihmisnahat löytyivät samaisen maalaistalon sikalasta, lihakoukuista roikkumassa.
Talon huoltomies Kenneth Malcolm löysi ruumiit ollessaan remontoimassa taloa.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Ensimmäiseksi novelliksi tämä on kyllä hyvä.
Lukiessani ensimmäisen kerran ainoa juttu, mikä vähän minua tökkäsi heti alkumetreillä, oli kirosanan perkele käyttö tässä tekstissä. Ja nyt kun silmäilin vielä uudelleen pikaisesti, niin se tökkäsi todella, en vain ensin kuvitellut.
Kun kirjoitat ihmisistä, niin ota myös heidän elintapansa ja ympäristönsä/kotiseutunsa huomioon.
Tarkoitan sitä, että amerikkalainen kiroaa varmastikin jollain toisella sanalla. Näin ainakin oletan. Vai ovatko he jo omineet meidän suomalaisten mahtisanan... jaapa-jaa... Finlandiavodkanhan he myös jo ostivat.
Joten asiaan:
Mielestäni kirjoitat sujuvasti. Tottakai viilaamista ja höyläämistä tässäkin tekstissäsi on. Jatka toki kirjoittamista, tässä tekstissä oli mielestäni mukavaa kauhutekstin tunnelmaa ja oivallusta.