On ollut hieman rankka viikko, totean ja nojaan Braahenkentän verkkoaitaan molemmin käsin. Olen sillä puolella aitaa, jolla pelataan katupalloa ihmisten päillä. Toisella puolella pelataan fudista, sitä pelaa kovaääninen joukko hyväkuntoisen näköisiä somaleja. He juoksentelevat pallon perässä riemusta kiljuen.
Näky on paljon systemaattisempi kuin tapani etunojassa ajatella. Tunnen yhä olevani hyvin epävakaa. En voi irroittaa otetta verkkoaidasta, sillä se tuntuu hyvin turvalliselta ja lujalta. Kaadun kierteellä nurmikolle ja toivon että allani ei olisi koiranpaskaa.
En ole aivan varma, mutta viime torstaina tai perjantaina, mutsi sattui ajamaan sen porttikongin ohitse jossa minä kusin kaltereiden välistä sisäpihalle. Hän huomasi minut, pysäytti auton keskelle katua ja tuli vihasta kiehuen luokseni ja veti järjettömät avarit korvilleni. Hän kaasutti Mersullaan tiehensä näyttämättä torvea soittavalle taksikuskille keskisormeaan. Minä jäin siihen muna kädessä seisomaan kuulematta mitään vinkunalta.
Toivoin että korvani säästyisivät tänään iskuilta, ne kuulivat oravien puheen, pilvien ruuhkan, ravintoloiden puheen vaivatta. Mutta raivoa ne eivät halunneet kuulla.
Adagio for strings
Venttaa, venttaa. Mä kelaan, kelasin ja kelasin, mutta en muistanut sen lyylin nimeä, joten sanoin häntä Eerikaksi. Se kävi hänelle varsin hyvin, sillä kun Eerika meni savuun tukehtuneesta baarista vihdoin ja viimein ulos kadulle, niin häntä ei erottanut yöstä. Niin friikki se oli, että se katosi pimeyteen. Liikennevaloissa sen kasvot vilkkuivat oranssina kun se tuijotti mua pikimustilla silmillään, mun pulautettua jotain skeidaa.
Sen silmissä ei ollut mitään hauskaa, tai jotain joka kääntäisi katseen pois. Esim. häveliäisyys, herkkyys, hauraus... tai pelko. Eerika oli musta nukke jolla oli valkoiset kasvot ja olematon sielu tuijottavien silmien takana. Se oli pelottava olento, kuin jokin ötökkä joka nousee esiin katukivien koloista yöllä ja lähtee rapisten etsimään saalista sadat jalat kiillellen kilpaa sateen kanssa. Siitä ei lähtenyt mitään ääntä. Se ei paljon puhunut eikä lörpötellyt ollenkaan. Se vain istui itsekseen pöydässä, kun mä saavuin sen luokse ja mutisin jotain ylistävää sen kledjuista, joi olutta ja röyhtäisi kun istuuduin alas, kysyi kuin ohimennen että pidänkö sitomisesta ja peppuseksistä? Mä kysyin siltä juoko se Parfait D'Amouria darraan?
Meistä tuli aika hyvät frendit. Paska vaan, että se makaa Meikussa hengityskoneessa. Se puhuu nykyään vielä vähemmän kuin ennen, on kalpeampi kuin ennen, ja vasten sairaalan sairasta valkoista väriä mustempi kuin koskaan.
Mä kömmin pystyyn aitaa vasten ja päätin lähteä himaan. Olin yrittänyt päästä himaan jo muutaman kuukauden, mutta kadut olivat niin kieroja että ne saattoivat ihmisen juuri siihen samaan kulmaukseen josta lapsena lähti liikkeelle, eikä siinä talossa asunut enää ketään jonka tuntisi. Kaikki oli aloitettava joka päivä uudelleen alusta. Näin elämä oli vain yksi loputon alku.
Aivan toisin tiesin Eerikan asian ajattelevan. Hän näki kaiken olevan lopussa. Hän ei enää kävellyt katoilla tai ikkunalaudoilla. Niin loppuun hän oli päässyt, että matka kadulle ei merkinnyt enää mitään. Ihmiset hänen maailmassaan olivat muuttuneet kangastuksiksi jotka häälyivät hänen ympärillään kuin haamut tai kuvajaiset olemattomista todellisuuksista. Elämä oli hänelle fiktiota, jonkun hänelle rakentama käsittämätön ja tylsä pila, ennalta arvattava kuin koliseva joulukalenteri.
Kuvittelen toisinaan olleeni hänelle ainoa lanka jolla oli ote elämään. Mutta katsottuani itseäni, en voi kuin puhjeta itkuun, sillä aavistelen Eerikan olleen se joka meistä eli.
Ja nyt hän on yhtä kuin kuollut, vai olenko minä kuollut?
Näky on paljon systemaattisempi kuin tapani etunojassa ajatella. Tunnen yhä olevani hyvin epävakaa. En voi irroittaa otetta verkkoaidasta, sillä se tuntuu hyvin turvalliselta ja lujalta. Kaadun kierteellä nurmikolle ja toivon että allani ei olisi koiranpaskaa.
En ole aivan varma, mutta viime torstaina tai perjantaina, mutsi sattui ajamaan sen porttikongin ohitse jossa minä kusin kaltereiden välistä sisäpihalle. Hän huomasi minut, pysäytti auton keskelle katua ja tuli vihasta kiehuen luokseni ja veti järjettömät avarit korvilleni. Hän kaasutti Mersullaan tiehensä näyttämättä torvea soittavalle taksikuskille keskisormeaan. Minä jäin siihen muna kädessä seisomaan kuulematta mitään vinkunalta.
Toivoin että korvani säästyisivät tänään iskuilta, ne kuulivat oravien puheen, pilvien ruuhkan, ravintoloiden puheen vaivatta. Mutta raivoa ne eivät halunneet kuulla.
Adagio for strings
Venttaa, venttaa. Mä kelaan, kelasin ja kelasin, mutta en muistanut sen lyylin nimeä, joten sanoin häntä Eerikaksi. Se kävi hänelle varsin hyvin, sillä kun Eerika meni savuun tukehtuneesta baarista vihdoin ja viimein ulos kadulle, niin häntä ei erottanut yöstä. Niin friikki se oli, että se katosi pimeyteen. Liikennevaloissa sen kasvot vilkkuivat oranssina kun se tuijotti mua pikimustilla silmillään, mun pulautettua jotain skeidaa.
Sen silmissä ei ollut mitään hauskaa, tai jotain joka kääntäisi katseen pois. Esim. häveliäisyys, herkkyys, hauraus... tai pelko. Eerika oli musta nukke jolla oli valkoiset kasvot ja olematon sielu tuijottavien silmien takana. Se oli pelottava olento, kuin jokin ötökkä joka nousee esiin katukivien koloista yöllä ja lähtee rapisten etsimään saalista sadat jalat kiillellen kilpaa sateen kanssa. Siitä ei lähtenyt mitään ääntä. Se ei paljon puhunut eikä lörpötellyt ollenkaan. Se vain istui itsekseen pöydässä, kun mä saavuin sen luokse ja mutisin jotain ylistävää sen kledjuista, joi olutta ja röyhtäisi kun istuuduin alas, kysyi kuin ohimennen että pidänkö sitomisesta ja peppuseksistä? Mä kysyin siltä juoko se Parfait D'Amouria darraan?
Meistä tuli aika hyvät frendit. Paska vaan, että se makaa Meikussa hengityskoneessa. Se puhuu nykyään vielä vähemmän kuin ennen, on kalpeampi kuin ennen, ja vasten sairaalan sairasta valkoista väriä mustempi kuin koskaan.
Mä kömmin pystyyn aitaa vasten ja päätin lähteä himaan. Olin yrittänyt päästä himaan jo muutaman kuukauden, mutta kadut olivat niin kieroja että ne saattoivat ihmisen juuri siihen samaan kulmaukseen josta lapsena lähti liikkeelle, eikä siinä talossa asunut enää ketään jonka tuntisi. Kaikki oli aloitettava joka päivä uudelleen alusta. Näin elämä oli vain yksi loputon alku.
Aivan toisin tiesin Eerikan asian ajattelevan. Hän näki kaiken olevan lopussa. Hän ei enää kävellyt katoilla tai ikkunalaudoilla. Niin loppuun hän oli päässyt, että matka kadulle ei merkinnyt enää mitään. Ihmiset hänen maailmassaan olivat muuttuneet kangastuksiksi jotka häälyivät hänen ympärillään kuin haamut tai kuvajaiset olemattomista todellisuuksista. Elämä oli hänelle fiktiota, jonkun hänelle rakentama käsittämätön ja tylsä pila, ennalta arvattava kuin koliseva joulukalenteri.
Kuvittelen toisinaan olleeni hänelle ainoa lanka jolla oli ote elämään. Mutta katsottuani itseäni, en voi kuin puhjeta itkuun, sillä aavistelen Eerikan olleen se joka meistä eli.
Ja nyt hän on yhtä kuin kuollut, vai olenko minä kuollut?
Vastaukset 2
Vanhimmat
Miksi lähetät tarinasi seksinovellipalstalle? Outoa.
Aivan upea teksti, koskettavaa. Surullista.