Ensin
Tämän olen kirjoittanut sillä tiedolla, jonka olen kokemuksen ja opettelun kautta vuosien varrella hankkinut. Joidenkin mielestä näkemykseni saattavat olla täysin tuulesta temmattuja ja jopa vääriä. Tämä on hyvä asia. Näin ollen jätänkin vastuun ajatuksieni herättämistä ajatuksista täysin lukijalle.
Amatöörinäyttelijällä tarkoitan henkilöä, joka ei tee teatteria palkalla ja jolla ei ole alan klassista tutkintoa, mutta hän on taiteellisesti kunnianhimoinen. Itse asiassa enemmän kuin jotkut näyttelemisestä palkkaa saavat.
Tässä esitetyt ajatukset ovat syntyneet osaksi tutustuessani Robert Cohenin perusteokseen ”Näyttelemisen Mahti” sekä luonnollisesti käytännössä. Suosittelen Coheniin tutustumista kaikille, jotka haluavat ymmärtää teatteria paremmin tai haluavat lukea jotain mielenkiintoista. Se on hyvä kohta aloittaa.
----------------------------
Henkilö reuhuaa tehottomasti selkänsä katsomolle kääntäneenä huutaen jokaisen repliikkinsä mahdollisimman kovalla äänellä. Samalla hän rikkoo pari lavalle sitä tarkoitusta varten asetettua esinettä. Hänen roolihahmonsa on raivostunut. Hiljaisuus katsomossa on kiusaantunutta. Tämä on monen käsitys siitä mitä paitsi harrastajateatteri myös amatööriteatteri on.
Miksi?
Ohjaaja on pahin syyllinen. Yksi hyväksi amatöörinäyttelijäksi haluavan pahimmista vihollisista on harrastelijaohjaaja. Hyvä ohjaaja parantaa kaikkea tekemistä pysyvästi, mutta huono aiheuttaa kokemattomalle pahaa vahinkoa. Vaikka näyttelijän tulee tarjota itsensä ohjaajalle täydellisesti niin juuri tästä syystä tätä pitää muistaa myös tarkkailla ja arvioida. Kaikessa on aina jotain opittavaa ja jokaisen produktion sisäinen maailma on osa sitä mitä se ilmentää.
TV on toinen harrastajanäyttelijän vihollinen. TV pilaa käsitystä siitä mikä on hyvää näyttelemistä.
Se mikä toimii kameran suurentaessa kasvot koko ruudun kokoiseksi näyttää teatterin lavalla lasisilmäiseltä patsastelulta. Ilmeet kasvoilla syntyvät lähes itsestään jos pyritään tekemään jotain mahdollisimman keskittyneesti. Harrastajanäyttelijä näyttelee aivan liian usein ainoastaan kaulastaan ylöspäin. Tällainen näytteleminen ei voi näyttää hyvältä vaikka esittäisi halvaantunutta.
On syytä tehdä itselleen mahdollisimman nopeasti selväksi ja korjata mitkä ovat ne perusasiat (maahan tuijottelu, epäselvä artikulaatio, väärät suunnat, huono ryhti…), jotka eivät teatterin perusluonteen takia toimi koskaan. Tai eivät yleensä toimi koskaan. Apropos: opettele seisomaan paikoillasi.
Kolmas amatöörinäyttelijän vihollisista on hän itse. Mikäli todella haluaa kehittyä taiteilijana on syytä pitää itsensä kurissa suhteessaan ”taiteeseen”.
Palatakseni alkuun. Raivoava ja surun murtama ihminen harvemmin ajattelee: ”Olenpa minä RAIVOISSANI”. Mikäli hän näin ajattelisi mielentila ja ilmaisu olisi pysähtynyttä eikä tämän takia mielenkiintoista. On oltava jokin teko ja suunta. Jotain minkä tekemiseen voi keskittyä. ”Haluan särkeä kaikki peilit etten näkisi itseäni”, on jo ajatus, joka tuo kohtauksen tekemiseen mielenkiintoisuutta mikäli halutaan välttämättä hakea tehoja rikkomalla huonekaluja.
Jos oikeanlaiseen ajatukseen keskittyy todella huomaa ideoiden ja sävyjen syntyvän välillä ”itsestään”. Nämä hyvät ideat tulee painaa mieleen ja niitä tulee toistaa kunnes parempia ideoita kehittyy tilalle ja voidaan siirtyä eteenpäin. Teatteri on ajattelemista, mutta ei mitä tahansa ajattelemista.
Lopuksi haluaisin jättää lukijan pohtimaan muutamaa erityisesti amatöörinäyttelemisestä esittämääni ajatusta:
Älä keskity liikaa hahmosi sisäisten tunteiden, historioiden ja puheenparsien väärään ajattelemiseen.
Suuri osa työstä tapahtuu alitajunnassa jos muistat osata delegoida.
Jokainen esittämäsi hahmo, riippumatta siitä millainen, on oikeutettu varauksettomaan tukeesi ja rakkauteesi.
Motiivi on tärkeä.
Repliikkien rytmitys ja ajoitus on äärettömän tärkeää.
Tekstin pinnalla näkyvillä tunteilla on usein mielenkiintoisemmat vaihtoehtonsa. Esimerkiksi repliikki: ”Sä olet todella ilkeä ihminen”, voidaan luonnollisesti ilmaista jotenkin loukkaantuneeseen sävyyn, mutta se saattaisi olla mielenkiintoisempi vaikkapa synkän vastentahtoisen ihailun sävyttämänä. Tarjoa ajatuksiasi ja kestä se, että välillä niille nauretaan. Se kuuluu asiaan ja opettaa sinulle jotain pelosta, joka on istutettu meihin kaikkiin jo lapsena.
On haluttava kehittyä. Tyytyväisyys saa olla ainoastaan hetkittäistä.
Mikäli haluaa kehittyä on annettava kaikkensa.
Kaikista ei tule näyttelijöitä kuten kaikista ei tule taidemaalareitakaan. Myös amatöörin pitää pyrkiä hyvyyteen.
Lava suojelee sinua aina jos muistat sen pyhyyden.
Tämän olen kirjoittanut sillä tiedolla, jonka olen kokemuksen ja opettelun kautta vuosien varrella hankkinut. Joidenkin mielestä näkemykseni saattavat olla täysin tuulesta temmattuja ja jopa vääriä. Tämä on hyvä asia. Näin ollen jätänkin vastuun ajatuksieni herättämistä ajatuksista täysin lukijalle.
Amatöörinäyttelijällä tarkoitan henkilöä, joka ei tee teatteria palkalla ja jolla ei ole alan klassista tutkintoa, mutta hän on taiteellisesti kunnianhimoinen. Itse asiassa enemmän kuin jotkut näyttelemisestä palkkaa saavat.
Tässä esitetyt ajatukset ovat syntyneet osaksi tutustuessani Robert Cohenin perusteokseen ”Näyttelemisen Mahti” sekä luonnollisesti käytännössä. Suosittelen Coheniin tutustumista kaikille, jotka haluavat ymmärtää teatteria paremmin tai haluavat lukea jotain mielenkiintoista. Se on hyvä kohta aloittaa.
----------------------------
Henkilö reuhuaa tehottomasti selkänsä katsomolle kääntäneenä huutaen jokaisen repliikkinsä mahdollisimman kovalla äänellä. Samalla hän rikkoo pari lavalle sitä tarkoitusta varten asetettua esinettä. Hänen roolihahmonsa on raivostunut. Hiljaisuus katsomossa on kiusaantunutta. Tämä on monen käsitys siitä mitä paitsi harrastajateatteri myös amatööriteatteri on.
Miksi?
Ohjaaja on pahin syyllinen. Yksi hyväksi amatöörinäyttelijäksi haluavan pahimmista vihollisista on harrastelijaohjaaja. Hyvä ohjaaja parantaa kaikkea tekemistä pysyvästi, mutta huono aiheuttaa kokemattomalle pahaa vahinkoa. Vaikka näyttelijän tulee tarjota itsensä ohjaajalle täydellisesti niin juuri tästä syystä tätä pitää muistaa myös tarkkailla ja arvioida. Kaikessa on aina jotain opittavaa ja jokaisen produktion sisäinen maailma on osa sitä mitä se ilmentää.
TV on toinen harrastajanäyttelijän vihollinen. TV pilaa käsitystä siitä mikä on hyvää näyttelemistä.
Se mikä toimii kameran suurentaessa kasvot koko ruudun kokoiseksi näyttää teatterin lavalla lasisilmäiseltä patsastelulta. Ilmeet kasvoilla syntyvät lähes itsestään jos pyritään tekemään jotain mahdollisimman keskittyneesti. Harrastajanäyttelijä näyttelee aivan liian usein ainoastaan kaulastaan ylöspäin. Tällainen näytteleminen ei voi näyttää hyvältä vaikka esittäisi halvaantunutta.
On syytä tehdä itselleen mahdollisimman nopeasti selväksi ja korjata mitkä ovat ne perusasiat (maahan tuijottelu, epäselvä artikulaatio, väärät suunnat, huono ryhti…), jotka eivät teatterin perusluonteen takia toimi koskaan. Tai eivät yleensä toimi koskaan. Apropos: opettele seisomaan paikoillasi.
Kolmas amatöörinäyttelijän vihollisista on hän itse. Mikäli todella haluaa kehittyä taiteilijana on syytä pitää itsensä kurissa suhteessaan ”taiteeseen”.
Palatakseni alkuun. Raivoava ja surun murtama ihminen harvemmin ajattelee: ”Olenpa minä RAIVOISSANI”. Mikäli hän näin ajattelisi mielentila ja ilmaisu olisi pysähtynyttä eikä tämän takia mielenkiintoista. On oltava jokin teko ja suunta. Jotain minkä tekemiseen voi keskittyä. ”Haluan särkeä kaikki peilit etten näkisi itseäni”, on jo ajatus, joka tuo kohtauksen tekemiseen mielenkiintoisuutta mikäli halutaan välttämättä hakea tehoja rikkomalla huonekaluja.
Jos oikeanlaiseen ajatukseen keskittyy todella huomaa ideoiden ja sävyjen syntyvän välillä ”itsestään”. Nämä hyvät ideat tulee painaa mieleen ja niitä tulee toistaa kunnes parempia ideoita kehittyy tilalle ja voidaan siirtyä eteenpäin. Teatteri on ajattelemista, mutta ei mitä tahansa ajattelemista.
Lopuksi haluaisin jättää lukijan pohtimaan muutamaa erityisesti amatöörinäyttelemisestä esittämääni ajatusta:
Älä keskity liikaa hahmosi sisäisten tunteiden, historioiden ja puheenparsien väärään ajattelemiseen.
Suuri osa työstä tapahtuu alitajunnassa jos muistat osata delegoida.
Jokainen esittämäsi hahmo, riippumatta siitä millainen, on oikeutettu varauksettomaan tukeesi ja rakkauteesi.
Motiivi on tärkeä.
Repliikkien rytmitys ja ajoitus on äärettömän tärkeää.
Tekstin pinnalla näkyvillä tunteilla on usein mielenkiintoisemmat vaihtoehtonsa. Esimerkiksi repliikki: ”Sä olet todella ilkeä ihminen”, voidaan luonnollisesti ilmaista jotenkin loukkaantuneeseen sävyyn, mutta se saattaisi olla mielenkiintoisempi vaikkapa synkän vastentahtoisen ihailun sävyttämänä. Tarjoa ajatuksiasi ja kestä se, että välillä niille nauretaan. Se kuuluu asiaan ja opettaa sinulle jotain pelosta, joka on istutettu meihin kaikkiin jo lapsena.
On haluttava kehittyä. Tyytyväisyys saa olla ainoastaan hetkittäistä.
Mikäli haluaa kehittyä on annettava kaikkensa.
Kaikista ei tule näyttelijöitä kuten kaikista ei tule taidemaalareitakaan. Myös amatöörin pitää pyrkiä hyvyyteen.
Lava suojelee sinua aina jos muistat sen pyhyyden.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Musta "amatöörinäyttelijä" on luokkaava nimitys. Siittä tulee mieleen että näyttelijä ei muka osaa näytellä yhtä hyvin kuin oikeat näyttelijät. Parempi nimitys olisi esim. Harrastelija näyttelijä. Muita mielipiteitä??
Harrastelija harrastelee jotain. Se on nimityksistä kauhein vaikkakin hyvin kuvaava. Älä omaksu itsellesi sellaista nimeä ellet sitten todellakin ole harrastelija. Harrastelussa ei sinänsä ole yhtään mitään vikaa, mutta aiempi kirjoitukseni ei käsittele harrastelemista.
Harrastaja on hieman rasisistinen ilmaisu ammattilaisten piireissä. Postimerkkeily on hauska harrastus.
Amatöörit kilpailevat olympialaisissa. Siksi amatööri.
OK, MPuhutaan vaikkapa musiikista. Amatöörimuusikko? Mielestäni olen sellainen, koska EN SAA SIITÄ ELANTOANI, eli en tee riittävästi töitä musiikin saralla tullakseni toimeen. Piste.
Oikeesti, kyllähän amatööriosasto pitää osata erotella ammattilaisista. Olen nähnyt niin monta teatteriesitystä ihan hyvissä tiloissa, jotka olisin voinut vannoa yläaste-teatteriksi jos en olisi tiennyt missä olen. Amatööri ei ole loukkaava nimitys. Amatööriksi kutsuttu tietää kyllä, mitä on edessä. Turha kutsua ammattilaiseksi jotakuta, joka ei kykene tuottamaan tunnetiloja katsojalle. Olen sitä mieltä, että kokemus vie pitkälle. Moni näistä viiden pennin näyttelijöistä (esim. vaikkapa Pete Lattu (ex. salkkarit) on päässyt pitkälle hakemalla rohkeasti rajojaan teatterissa. Saman ajan salkkarit (vaikkapa se Kytömäki) tekevät paskaa ala-arvoista mediasisältöä niille yhtiöille jotka erehtyvät siitä kerran maksamaan.
tai ehkäpä kolutuksen saanut/koulutettu ja itseoppinut?????
No ei tuo nyt noin vaikeaa voi olla.
Ammattilainen on se, joka saa työstään palkkaa vaikka olisi miten p*ska.
Amatööri ei saa harrastuksestaan varsinaista palkkaansa vaikka olisi miten hyvä.
Yllättävän moni teatterialan ammattilainen Suomessa on "itseoppinut". Yllättävän moni TeAKin käynyt joutuu tekemään työkseen jotain aivan muuta.
Tässä on muutamia hyviä ja tunnettuja näyttelijöitä, jotka eivät ole käyneet teatterikorkeakoulua: Antti Reini, Eeva Litmanen, Pekka Laiho, Matti Onnismaa, Esko Hukkanen ja Maria Heiskanen.