Kiitätkö

Todella hämmästyttävä ilmiö!
Myös lähisukulaisten kesken.
Kummitytölle koru lahjaksi, tai kudonnainen tai muuta.
Asuu eri paikkakunnalla joten useimmiten toimitan tavaran postitse.
Ei kuulu edes onko tavara tullut perille.
En viitsi kysyäkään mutta lakkiaisiin loppuivat toimitukset.

Vastaavassa tilanteessa, saadessani itse jotain, otan aina yhteyden lähettäjään ja keskustelen asiasta teietenkin kiittäen ja hakien siitä kehuttavia ominaisuuksia.
Muut sukulaiset samaa rataa.
Omat penskat ovat poikkeus.

Huippuna oli tilanne jossa minun täytyi pyytää vaimoni sisarelta loma-asuntomme avaimia takaisin.
Ainoat avainsarjat (Espanjan asunto).
Suuttuneena paiskasi avaimet pöytään.
Ei tietenkään vahingossakaan kysyt sähkön ja veden kulutuksen kompensointia. 4 henkilöä, 2 viikkoa. Emme me mitään oli kysyneetkään, mutta!

Kun menimme itse asuntoomme oli huonekaluja siirrelty omituisiin paikkoihin.
Lattioilla oli parin viikon oleilun jäljet ja jääkaappi oli pysäytetty mutta jätetty pesemättä ja kuivaamatta ovet kiinni.
Paska ja home vyöryi vastaan.
Kun suvaitsi maltillisesti hämmästellä toimintaa tuli minusta pääperkele ja diplomaattisuhteemme katkesivat siihen.

Tätä ei ole tarvinnut edes värittää tai liioitella.

oli mieheni kanssa puhetta kiittämisestä. Vapaa-ajan asunnollamme on omenapuita ja kaikkia niiden antimia emme pysty käyttämään. Naapuri syksyisin tulee kysymään saisiko omenoita, saahan he ja ottaa silloinkin kun emme ole paikalla. Nyt viikonloppuna vaikka näkivät että pihallamme puuhastellaan ja olemme paikalla ei tullut heille mieleenkään käydä kiittämässä.

Meillä on tapana kiittää ja olemme sen opettaneet jälkikasvullekkin.

heille joille on ja joille ei ole. Kiittämättömyys on maailman palkka. On minullekkin sattunut samallaisia tapauksia mieletön määrä aivan kaikkein läheisimmältä varsinkin. Ja se lähin on minun äitini. Hän ei koskaan ole minua mistään uskaltanut kiittää. Pelkää kaiken aikaa että tuntisin itseni paremmaksi kuin hän tai ei halua näyttää että arvostaa minun apujani. Ne on yleensä toiset hänen lapsistaan heitä jotka auttaa paremmin. Oikeastaan olen katkera äidilleni tästä käytöksestä. Siksi en saa millään mentyä hänen luokseen, soittelen vain ja odotan että he käyvät jotka ovat kiitoksen arvoisia.

Se kiitetyksi tuleminenko teille on nyt niin tärkeätä?
Tietysti, jos palveluksen tai lahjan saaneet ihan törkeiksi ryhtyvät, saattaa olla aihetta suuttua.
Mutta, että odottaa kiitosta. Ja jos sitä ei tule, niin palstoille purnaamaan! Sitä en voi ymmärtää.
Yleensä kiitollisuuden näkee naamasta, jos osaa katsoa. Eikä sitä suinkaan edes tarvita. Hyvästä sydämestä lahjat, yms. annetaan, ei kiitoksen toivosta.

(Provo provo!)

Voi kauheeta kun asiaa alkaa oikein miettimään niin onko sitä muistanut aina tohkeissaan kiittää.Nolottaa jos olen unohtanut.En nyt siitä pulttia nosta jos joku on unohtanut minua kiittää enkä myöskään siitä jos joku ei tervehdi.Eivät ole vain huomanneet.Kiitos -ole hyvä ja anteeksi nehän jo lapsena opeteltiin.

Samoja kokemuksia on minullakin. Kun kirjoittaa kronologiseen järjestykseen kaiken, mitä vanhat sukulaiset kertoivat, liittää siihen asiakirjoista vuosiluvut, paikat, nimet, henkilöt todenmukaisina, on siinä sievoinen työ. Pitkän aikaa asiasta lisää kaiveltuaan vielä on kirjoitelmaa paranneltava. Vihdoin se on siinä kunnossa, että voi lähettää sukulaisille sähköpostin liitteenä tai paperille printattuna. Tyhjä tunne valtaa ihmisen, kun sille ei anneta arvoa edes kiittämällä. Ehkä muutamat luulevat minun taikasulalla pyyhkäisevän sukukirjoitelmia tyhjästä vaan... Lukemattomat kuvatkin olen korvauksetta lähettänyt eri sukuhaaroihin kanta-isämme perheestä toiveajattelulla, että ne herättäisivät harrastuksen vielä joskus tuleviin polviin.

Kiittämisen luulisi olevan meidän sukupolvellamme selkäytimessä. Se tulee luonnostaan oikeaan paikkaan. Sitä ei tarvitse ajatella enempää kuin hengittämistäkään.

Jos niin ei ole, on ihminen muutenkin kieroon kasvanut. Häneltä unohtuu paljon muutakin kuin pieni sana 'kiitos'.