En oikein tiennyt, mille palstalle tätä kirjottais, ehkä tää kuuluu tänne..
Meiän isä on ollut jo vuosia sulkeutunut, kiinnostunut vain työstään ja kaikki mitä muut tekee tuntuu olevan väärin. Oon nyt 21 ja asunut jo monta vuotta pois kotoa. Mä olen selvästi juuri sellanen isän tyttö, että mulle olisi hirveän tärkeä, että isä tukee mua. Äiti ja isä on eronnut, joka oli tosi hyvä asia, koska isä ei koskaan puhunut mitään ja tunnelma oli aina vaivautunut, kun se oli paikalla. Ja se mm. juoksi vaan yhtäkkiä puolipukeissa metsään ja muuta hullua. Mutta se väittää vaan, että ei ole hullu, kun me on yritetty saada sitä keskustelemaan jonkun asiantuntijan kanssa.
Onkohan ihan normaalia, että tälläsessä tilanteessa sitä hakee itselleen isähahmoa muualta?? Tajusin vasta, että sillä mitä mun oma isä ajattelee, ei ole ollut mitään väliä. Miten voiskaan olla, koska se ei ole ihan terve, eikä siihen voi luottaa! Olen varmaankin hakenut hyväksyntää toiselta mieheltä..
Olin lukiossa jotenkin ihastunut yhteen isän ns. työkaveriin. Se oli mukana samassa projektissa (meidän isä ei tietenkään paljon muusta puhunutkaan kun siitä projektista...). Se oli ihan outoa, koska arvostin sitä miestä hirveesti ja oli aina tosi upeeta, jos sitä näki. Sekin oli jo hienoa, kun kuuli, että isä puhui sen kanssa puhelimessa. Se ei ole koskaan ollut musta hyvännäkönen tai mitään sellasta. Siks aina ihmettelin, että miks muka tykkään siitä, mutta halusin hirveästi, että se arvostaisi mua.
En oo koskaan kertonut tästä kellekään meidän perheessä, mutta ihmettelen, jos ei ne ole tajunnut mitään. Oon aina jotenkin hävennyt tätä koko juttua, koska en itsekään oikein tajunnut, mistä siinä oli kyse. Vasta nyt oon alkanut tajuta, että ehkä mä vaan hain uutta isähahmoa.
Olen salaa mielessäni haaveillut kaikkea, että tapaan sen monen vuoden päästä ja sitten se ehkä tykkää musta. Tai sitten vaan että se me ollaan kavereita. Jälkimmäinen on järkevämpi.. En ole nyt nähnyt yli vuoteen sitä miestä, mutta silti se käy usein mielessä.
Onkohan tää ihan tervettä?
Se on kyllä varma, että tuntuu tosi hyvältä, jos on joku isähahmo, mutta en tosiaan haluakaan olla missä läheisissä väleissä oikean isäni kanssa, koska se jotenkin kahlitsee mut. Mä haluaisin niin olla enemmän kuin se toinen mies. Mutta onko se sitten se, jota todella itse haluan? Ja enhän mä voi siitä ikinä saada todellista isähahmoa? Mitähän pitäis tehdä?
Meiän isä on ollut jo vuosia sulkeutunut, kiinnostunut vain työstään ja kaikki mitä muut tekee tuntuu olevan väärin. Oon nyt 21 ja asunut jo monta vuotta pois kotoa. Mä olen selvästi juuri sellanen isän tyttö, että mulle olisi hirveän tärkeä, että isä tukee mua. Äiti ja isä on eronnut, joka oli tosi hyvä asia, koska isä ei koskaan puhunut mitään ja tunnelma oli aina vaivautunut, kun se oli paikalla. Ja se mm. juoksi vaan yhtäkkiä puolipukeissa metsään ja muuta hullua. Mutta se väittää vaan, että ei ole hullu, kun me on yritetty saada sitä keskustelemaan jonkun asiantuntijan kanssa.
Onkohan ihan normaalia, että tälläsessä tilanteessa sitä hakee itselleen isähahmoa muualta?? Tajusin vasta, että sillä mitä mun oma isä ajattelee, ei ole ollut mitään väliä. Miten voiskaan olla, koska se ei ole ihan terve, eikä siihen voi luottaa! Olen varmaankin hakenut hyväksyntää toiselta mieheltä..
Olin lukiossa jotenkin ihastunut yhteen isän ns. työkaveriin. Se oli mukana samassa projektissa (meidän isä ei tietenkään paljon muusta puhunutkaan kun siitä projektista...). Se oli ihan outoa, koska arvostin sitä miestä hirveesti ja oli aina tosi upeeta, jos sitä näki. Sekin oli jo hienoa, kun kuuli, että isä puhui sen kanssa puhelimessa. Se ei ole koskaan ollut musta hyvännäkönen tai mitään sellasta. Siks aina ihmettelin, että miks muka tykkään siitä, mutta halusin hirveästi, että se arvostaisi mua.
En oo koskaan kertonut tästä kellekään meidän perheessä, mutta ihmettelen, jos ei ne ole tajunnut mitään. Oon aina jotenkin hävennyt tätä koko juttua, koska en itsekään oikein tajunnut, mistä siinä oli kyse. Vasta nyt oon alkanut tajuta, että ehkä mä vaan hain uutta isähahmoa.
Olen salaa mielessäni haaveillut kaikkea, että tapaan sen monen vuoden päästä ja sitten se ehkä tykkää musta. Tai sitten vaan että se me ollaan kavereita. Jälkimmäinen on järkevämpi.. En ole nyt nähnyt yli vuoteen sitä miestä, mutta silti se käy usein mielessä.
Onkohan tää ihan tervettä?
Se on kyllä varma, että tuntuu tosi hyvältä, jos on joku isähahmo, mutta en tosiaan haluakaan olla missä läheisissä väleissä oikean isäni kanssa, koska se jotenkin kahlitsee mut. Mä haluaisin niin olla enemmän kuin se toinen mies. Mutta onko se sitten se, jota todella itse haluan? Ja enhän mä voi siitä ikinä saada todellista isähahmoa? Mitähän pitäis tehdä?
Vastaukset 2
Vanhimmat
Joo mä en nyt ihan tie onko tää sama tilanne mut selitän kuitenkin.... toivon että luet tämän!
mulle on ollu aina vanhemmat tärkeitä!
mut on sijoitettu sijaisperheeseen kun olin 2v.. biologiset vanhempani ovat alkoholisteja..
pienenä en ollut kiinnostunut yhtään biologisista vanhemmistani....kunnes tulin 15vuotiaaksi! aloin kiinnostua biologisista vanhemmistani.. mietin millainen biologinen isäni olisi..mietin mitä puhuisin hänen kanssaan jne.
sitten tapasin biologiset vanhempani kesällä -05..
kun näin ensi kertaa isäni järkytyin..hän oli ihan erilainen kuin kuvittelin, ja tosi outo. hän puhui sekavia jne.. yritin puhua hänelle omista asioistani mutta hän vaan keskeytti ja puhui politiikasta.. itsekkin toivoin että hän huomaisi minut ja puhuisi kanssani..
olin monta päivää pettynyt ja itkin..
sen jälkeen olen etsinyt isähahmoa muualta..
ja olen löytänytkin.. yhden kaverini isän joka on kiva mies ja toivoisi että oikea isäni olisi sellainen..
oma isäni on jo 62v.. kaipaan hänen hyväksyntää kovasti..!
toivottavasti ei mennyt liian sekavaksi..:)
jos haluat keskustella asiasta enemmän kanssani pistä meiliä..
[email protected]
olen 17vuotias