Nyt tuntuu, että on pakko hieman kirjoitella tänne tuntojaan, kun ei oikein itse tiedä, mitä ajatella tämän kaiken keskellä...
Tarinani lyhyesti tai pitkästi, miten tämä tästä nyt lähteekään rönsyilemään ja on kai parempi aloittaa aivan alusta.
Eli olen seurustellut enemmän tai vähemmän vakavasti vajaat 5 vuotta naisen kanssa. Noh, tyttömäinen hän kyllä enemmän on, vaikka ikää lähes 30. Ennen suhdettamme olimme kavereita ja sitten tilanne vaan kehittyi siihen, että huomasin ihastuneeni häneen; hänen herkkyyteen lähinnä ja huomasinkin ja oikeastaan koko suhteen ajan olen ollut "suojelija", halunnut suojella häntä kaikelta ja tukenut joka tilanteessa, aika ajoin hänen masennuksen keskellä ja niin edelleen.
Suhteemme on ristiriitainen, tai ainakin minä koen sen niin. Välillä olen onneni kukkuloilla, välillä taas etsin pakotietä ulos suhteestamme. Rakastan häntä ja tulen varmasti aina jollain tasolla rakastamaankin, mutta silti tuntuu välillä, kuin olisin "nurkkaan ajettu rotta". Hänellä on omat oudot tapansa ja käyttäytyminen, joka saa minut miettimään, että hän ei ole aivan ikäisensä tasolla ja se taas saa minut jopa häpeämään häntä. Hän kokee maailman välillä todella väärin ja ymmärtää ja lukee ihmisiä väärin ja se näkyy sitten hänen ilmeissään, enemmän varmaan kuin ymmärtääkään. Minua tuo piirre ärsyttää, sillä olen itse elämänmyönteinen ihminen. Lisäksi olen sosiaalinen, hänellä ei juurikaan sosiaalista piiriä ole. Ja yksi asia on vielä sekin, että olemme kaapissa vanhemmillemme ja muulle suvulle, ainoastaan muutamat ystävät tietävät tästä.
Nyt pakka on mennyt hieman sekaisin. Eräs mies astui kuvioihin, tai on ainakin yrittämässä astua niihin. Hän on vastakohta tyttöystävälleni; tämä mies on elämänmyönteinen, sanan kaikissa merkityksissä. Tiedän että mies on kiinnostunut minusta, mutta olen pistänyt vähän pakkia päälle, sillä en haluaisi pettää ja jättää tyttöystävääni.
Lisäksi olen huomannut, että väen väkisin etsin miehestä huonoja puolia. Olen uskotellut itselleni, että ei siitä mitään tule, hän asuu maalla ja minä isossa kaupungissa, välimatkaa 50 kilometriä ja minähän en maalle muuta, sitä olen itselleni hokenut.
Tämän kaiken lisäksi olen hyvin epävarma seksuaalisesta suuntautumisestani, välillä pidän itseäni lesbona ja välillä biseksuaalina, en edes loppujen lopuksi tiedä mikä olen. Miehen kanssa en ole ollut sängyssä koskaan ja tyttöystäväni on ensimmäinen nainen sillä saralla.
Välillä tuntuu, ettei tyttöystävälläni ja minulla ole yhteistä tulevaisuutta, sillä tuntuu välillä että tukahdun rooliini, hän tahtoo "butchmaisen" naisen ja aina en sitäkään jaksaisi olla. Hän itse on bi-seksuaali. Toisaalta en olisi muutenkaan naisellisimmasta päästä, vaikka miehen kanssa olisinkin.
Tämän kaiken vaan tekee vaikeaksi se, että tuntuu etten voi jättää häntä, tiedän kuinka hän on ennen murtunut tullessaan jätetyksi, hän ottaa kaiken todella raskaasti.
Ja samaan aikaan pelkään, että katuisin päätöstäni, vaikka onhan se hullua, ajatellen kuitenkin sitä, että en edes pystyisi kuvittelemaan tilannetta, että astuisin ulos kaapista hänen kanssaan. Kuitenkin arvostan ja pelkään että kaipaisin häntä, hän on kuitenkin ollut hyvä minulle, sanoo usein ettei selviäisi ilman minua ja hemmottelee sitten.
Olen aivan sekaisin tästä tilanteesta, välillä tuntuu ettei tästä ole mitään tietä ulos.
Toivottavasti löysitte tämän kaiken keskeltä jonkin punaisen langan.
Tarinani lyhyesti tai pitkästi, miten tämä tästä nyt lähteekään rönsyilemään ja on kai parempi aloittaa aivan alusta.
Eli olen seurustellut enemmän tai vähemmän vakavasti vajaat 5 vuotta naisen kanssa. Noh, tyttömäinen hän kyllä enemmän on, vaikka ikää lähes 30. Ennen suhdettamme olimme kavereita ja sitten tilanne vaan kehittyi siihen, että huomasin ihastuneeni häneen; hänen herkkyyteen lähinnä ja huomasinkin ja oikeastaan koko suhteen ajan olen ollut "suojelija", halunnut suojella häntä kaikelta ja tukenut joka tilanteessa, aika ajoin hänen masennuksen keskellä ja niin edelleen.
Suhteemme on ristiriitainen, tai ainakin minä koen sen niin. Välillä olen onneni kukkuloilla, välillä taas etsin pakotietä ulos suhteestamme. Rakastan häntä ja tulen varmasti aina jollain tasolla rakastamaankin, mutta silti tuntuu välillä, kuin olisin "nurkkaan ajettu rotta". Hänellä on omat oudot tapansa ja käyttäytyminen, joka saa minut miettimään, että hän ei ole aivan ikäisensä tasolla ja se taas saa minut jopa häpeämään häntä. Hän kokee maailman välillä todella väärin ja ymmärtää ja lukee ihmisiä väärin ja se näkyy sitten hänen ilmeissään, enemmän varmaan kuin ymmärtääkään. Minua tuo piirre ärsyttää, sillä olen itse elämänmyönteinen ihminen. Lisäksi olen sosiaalinen, hänellä ei juurikaan sosiaalista piiriä ole. Ja yksi asia on vielä sekin, että olemme kaapissa vanhemmillemme ja muulle suvulle, ainoastaan muutamat ystävät tietävät tästä.
Nyt pakka on mennyt hieman sekaisin. Eräs mies astui kuvioihin, tai on ainakin yrittämässä astua niihin. Hän on vastakohta tyttöystävälleni; tämä mies on elämänmyönteinen, sanan kaikissa merkityksissä. Tiedän että mies on kiinnostunut minusta, mutta olen pistänyt vähän pakkia päälle, sillä en haluaisi pettää ja jättää tyttöystävääni.
Lisäksi olen huomannut, että väen väkisin etsin miehestä huonoja puolia. Olen uskotellut itselleni, että ei siitä mitään tule, hän asuu maalla ja minä isossa kaupungissa, välimatkaa 50 kilometriä ja minähän en maalle muuta, sitä olen itselleni hokenut.
Tämän kaiken lisäksi olen hyvin epävarma seksuaalisesta suuntautumisestani, välillä pidän itseäni lesbona ja välillä biseksuaalina, en edes loppujen lopuksi tiedä mikä olen. Miehen kanssa en ole ollut sängyssä koskaan ja tyttöystäväni on ensimmäinen nainen sillä saralla.
Välillä tuntuu, ettei tyttöystävälläni ja minulla ole yhteistä tulevaisuutta, sillä tuntuu välillä että tukahdun rooliini, hän tahtoo "butchmaisen" naisen ja aina en sitäkään jaksaisi olla. Hän itse on bi-seksuaali. Toisaalta en olisi muutenkaan naisellisimmasta päästä, vaikka miehen kanssa olisinkin.
Tämän kaiken vaan tekee vaikeaksi se, että tuntuu etten voi jättää häntä, tiedän kuinka hän on ennen murtunut tullessaan jätetyksi, hän ottaa kaiken todella raskaasti.
Ja samaan aikaan pelkään, että katuisin päätöstäni, vaikka onhan se hullua, ajatellen kuitenkin sitä, että en edes pystyisi kuvittelemaan tilannetta, että astuisin ulos kaapista hänen kanssaan. Kuitenkin arvostan ja pelkään että kaipaisin häntä, hän on kuitenkin ollut hyvä minulle, sanoo usein ettei selviäisi ilman minua ja hemmottelee sitten.
Olen aivan sekaisin tästä tilanteesta, välillä tuntuu ettei tästä ole mitään tietä ulos.
Toivottavasti löysitte tämän kaiken keskeltä jonkin punaisen langan.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Voi kun tuli niin omakohtaisia kokemuksia mieleen tekstistäsi. Vaikka en nyt ihan samanlaisessa tilanteessa olekkaan...
Oma tyttöystäväni on minua nuorempi, ei niin sosiaalinen eikä koulut ole ikinä kiinnostaneet. Itse korkeakoulussa, joten arvostan koulutusta, sosiaalisuutta ja oma-aloitteisuutta. Tyttöystäväni hakee minusta turvaa ja mielelläni olenkin turvana hänelle sekä autan vaikeissa tilanteissa, kannustan jaksamaan. Ja koska tyttöystäväni ei ole kovin sosiaalinen, en koe mukavaksi viettää aikaa sekä hänen että omien kavereideni kanssa yhdessä(hekin ovat korkeakoulussa suurin osa, mikä vaikuttaa heidän ajatusmaailmaan). Muuten kyllä nautin olla hänen kanssaan ja välitän hänestä todella...
Nyt toisaalta eräs pitkään tuntemani ihana mies on lähestynyt minua. En tiedä mitä tekisin. En tiedä, mihin haluaisin elämäni menevän...