Ensinnäkin, tämä on ensimmäinen mies mies (oikeastaan poika nuorimies;p) tarinani, eli aloittelija näissä olen... Anteeksi, jos tämä on kovin tökeröä tekstiä... Mutta, koitan parhaani, ja rakentavat kommentit taatusti kehittävät kirjoitustani. ;) Ja haluaisin vielä sanoa, ettei tämä ole mikään "pelkkää seksiä" tarina, lähinnä hidasta etenemistä ja niin poispäin. Koittakaa kestää.
*
”Voi vittu mä en jaksa teitä enää!” huusin ja ryntäsin huoneeseeni. Silmä mustana, älyttömän vihaisena ja samalla niin kyllästyneenä tähän rumbaan aloin pakkaamaan tavaroitani. Vaateet ja muut tavarat reppuun paiskottuanni menin lukollisen kaappini luo. Siellä olivat rahani. Reilu tonni, olin säästänyt jo yli kolme vuotta niitä. Niin, ja miksi lukollinen, asunhan vain vanhempieni kanssa? Mutta millaisten vanhempien… Vanhempani ovat olleet alkoholisteja koko elämäni ajan, reilut 16 vuotta. Olin vain turha vahinkolapsi, niin äiti usein sanoi. Tänään taas isäni löi minua, ja se riitti. En aio jäädä katselemaan tätä menoa enää, ajattelin ja heitin rinkan selkääni rahat sinne survottuani. Kävelin portaat alakertaan, olohuoneen ovelle. –Nytten mä sit lähden. Turha odottaa mua enää takaisin, sanoin ja käännyin kannoillani edes katsomatta vanhempieni ilmeitä. No, ne varmaan olivatkin vain tyytyväisiä tähän ratkaisuuni, ja niin olin minäkin.
Puolisen kilometriä ilman määränpäätä käveltyäni, aloin miettiä minne voisin lähteä. Ihan sama, kunhan vaan kauas täältä, mietin synkeästi ja päätin lähteä juna-asemalle. Mietiskelin mielessäni että olinkohan jälleen tehnyt liian äkkinäisen ratkaisun. Ei, en ollut. Mutsi ja faija olivat piinanneet minua liian kauan ja pilanneet lapsuuteni, näin oli vain hyvä. Hetken käveltyäni pääsin juna-asemalle, ja menin katsomaan aikatauluja. Juna Helsinkiin lähtisi puolen tunnin kuluttua, yhdeksältä. En tuntenut Helsingistä ketään, mutta ainahan sitä voisi hotellissa yöpyä… Hankkisin hanttihommia ja tienaisin vähän rahaa jolla elättää itseni. Ja olihan minulla se tuhat euroakin… No, alku tämäkin.
Noniin, vihdoin! ajattelin kun astuin sisälle junaan. Etsin tyhjän vaunuosaston ja istahdin penkille. Matkaa kestäisi pääkaupunkiimme täältä pikku käpykylästä muutama tunti, ehtisin nukkua oikein hyvin… ajattelin puoliunisesti ja nukahdinkin melkein heti.
Heräsin säpsähtäen kun juna tärähti normaalia voimakkaammin. Katsoin ulos ikkunasta, en ollut ehtinyt varmaankaan nukkua kauaa. En saanut nukuttua enää, ja aloinkin pälyillä ympärilleni. Yllätyksekseni huomasin viereisillä penkeillä hahmon. Poika, tai ehkä jo nuori mies, nukkui puoliksi maaten reppunsa päällä. Katsoin poikaa, hänessä oli jotakin erikoista... Ei ulkonäössä, mutta jotain muuta… En ymmärtänyt mitä, en vielä. Ikää en osannut arvioida ollenkaan, silmät hänellä oli kiinni eli väristä en siis tiedä, mutta hänen kasvonpiirteensä… Jotenkin erikoiset mutta samalla niin klassiset. Kapea leuka, suora nenä, todella vaalea iho, lähes valkoinen ja kauniit vaaleanpunaiset huulet jotka olivat hieman raollaan. Kaiken kruunasi hänen hiuksensa, melko lyhyt mutta tuuhea ja vaalea kiharapilvi. Enkeli… ajattelin. Toisin kuin minä, mustat olkapääpituiset hiukset ja muutenkin melko luotaantyöntävä ulkokuori. Katselin poikaa ja siksi säikähdinkin melkoisesti kun poika yhtäkkiä käänsi katseensa minuun. Eikö hän ollutkaan nukkunut? Poika katseli minua uteliaan ystävällisesti hymy kareillen huulillaan. Vihreät, kirkkaan vihreät… tajusin hänen silmiensä värin. Poika kohottautui seisomaan, istahti viereeni ja ojensi kätensä. ”Joni.” Puristin hänen kättään, lämmin, ja sanoin : ”Eemeli, sano Emppu vaan.” vastasin jotenkin nolosti koska olin jäänyt kiinni tuijottelusta. Häntä se ei näyttänyt haittaavan. Tämä poika, Joni siis, hymyili ja nojautui tuolin selkänojaa vasten ja sulki silmänsä. En oikein tiennyt miten olla, joten kysyin ”Sama määränpää, Helsinki?” Joni nyökkäsi muttei avannut silmiään. Hetken olimme aivan hiljaa kunnes Joni kääntyi puoleeni ja kysyi ”Oletko kauankin ollut matkassa?” ”En… Tänään lähdin” virnistin. Joni virnisti takaisin ja kertoi itse olevansa kierrellyt Suomea ympäri jo muutaman viikon, ja nyt päättäisi matkansa kotikaupunkiinsa Helsinkiin. ”Miksi lähdit matkaan?” hän kysäisi ja jatkoi ”Olet varmaankin alaikäinenkin vielä…Luulisin.” Katsahdin häneen hieman epäröiden mutta sanoin ”Öh… No… Se on aika pitkä juttu.” ”Joo, ja olen kuusitoista, muutaman kuukauden päästä seitsemäntoista… Sä?” jatkoin ”19. Mutta kerro se juttus, on meillä tässä aikaa… Tunti.” Joni sanoi vilkaisten kelloaan. Hymyilin Jonille, ja jotenkin aavistin että voisin kertoa elämästäni tälle nuorukaiselle tarkemmin, ja niin myös teinkin.
*
Ja vielä, anteeksi lyhyys!
*
”Voi vittu mä en jaksa teitä enää!” huusin ja ryntäsin huoneeseeni. Silmä mustana, älyttömän vihaisena ja samalla niin kyllästyneenä tähän rumbaan aloin pakkaamaan tavaroitani. Vaateet ja muut tavarat reppuun paiskottuanni menin lukollisen kaappini luo. Siellä olivat rahani. Reilu tonni, olin säästänyt jo yli kolme vuotta niitä. Niin, ja miksi lukollinen, asunhan vain vanhempieni kanssa? Mutta millaisten vanhempien… Vanhempani ovat olleet alkoholisteja koko elämäni ajan, reilut 16 vuotta. Olin vain turha vahinkolapsi, niin äiti usein sanoi. Tänään taas isäni löi minua, ja se riitti. En aio jäädä katselemaan tätä menoa enää, ajattelin ja heitin rinkan selkääni rahat sinne survottuani. Kävelin portaat alakertaan, olohuoneen ovelle. –Nytten mä sit lähden. Turha odottaa mua enää takaisin, sanoin ja käännyin kannoillani edes katsomatta vanhempieni ilmeitä. No, ne varmaan olivatkin vain tyytyväisiä tähän ratkaisuuni, ja niin olin minäkin.
Puolisen kilometriä ilman määränpäätä käveltyäni, aloin miettiä minne voisin lähteä. Ihan sama, kunhan vaan kauas täältä, mietin synkeästi ja päätin lähteä juna-asemalle. Mietiskelin mielessäni että olinkohan jälleen tehnyt liian äkkinäisen ratkaisun. Ei, en ollut. Mutsi ja faija olivat piinanneet minua liian kauan ja pilanneet lapsuuteni, näin oli vain hyvä. Hetken käveltyäni pääsin juna-asemalle, ja menin katsomaan aikatauluja. Juna Helsinkiin lähtisi puolen tunnin kuluttua, yhdeksältä. En tuntenut Helsingistä ketään, mutta ainahan sitä voisi hotellissa yöpyä… Hankkisin hanttihommia ja tienaisin vähän rahaa jolla elättää itseni. Ja olihan minulla se tuhat euroakin… No, alku tämäkin.
Noniin, vihdoin! ajattelin kun astuin sisälle junaan. Etsin tyhjän vaunuosaston ja istahdin penkille. Matkaa kestäisi pääkaupunkiimme täältä pikku käpykylästä muutama tunti, ehtisin nukkua oikein hyvin… ajattelin puoliunisesti ja nukahdinkin melkein heti.
Heräsin säpsähtäen kun juna tärähti normaalia voimakkaammin. Katsoin ulos ikkunasta, en ollut ehtinyt varmaankaan nukkua kauaa. En saanut nukuttua enää, ja aloinkin pälyillä ympärilleni. Yllätyksekseni huomasin viereisillä penkeillä hahmon. Poika, tai ehkä jo nuori mies, nukkui puoliksi maaten reppunsa päällä. Katsoin poikaa, hänessä oli jotakin erikoista... Ei ulkonäössä, mutta jotain muuta… En ymmärtänyt mitä, en vielä. Ikää en osannut arvioida ollenkaan, silmät hänellä oli kiinni eli väristä en siis tiedä, mutta hänen kasvonpiirteensä… Jotenkin erikoiset mutta samalla niin klassiset. Kapea leuka, suora nenä, todella vaalea iho, lähes valkoinen ja kauniit vaaleanpunaiset huulet jotka olivat hieman raollaan. Kaiken kruunasi hänen hiuksensa, melko lyhyt mutta tuuhea ja vaalea kiharapilvi. Enkeli… ajattelin. Toisin kuin minä, mustat olkapääpituiset hiukset ja muutenkin melko luotaantyöntävä ulkokuori. Katselin poikaa ja siksi säikähdinkin melkoisesti kun poika yhtäkkiä käänsi katseensa minuun. Eikö hän ollutkaan nukkunut? Poika katseli minua uteliaan ystävällisesti hymy kareillen huulillaan. Vihreät, kirkkaan vihreät… tajusin hänen silmiensä värin. Poika kohottautui seisomaan, istahti viereeni ja ojensi kätensä. ”Joni.” Puristin hänen kättään, lämmin, ja sanoin : ”Eemeli, sano Emppu vaan.” vastasin jotenkin nolosti koska olin jäänyt kiinni tuijottelusta. Häntä se ei näyttänyt haittaavan. Tämä poika, Joni siis, hymyili ja nojautui tuolin selkänojaa vasten ja sulki silmänsä. En oikein tiennyt miten olla, joten kysyin ”Sama määränpää, Helsinki?” Joni nyökkäsi muttei avannut silmiään. Hetken olimme aivan hiljaa kunnes Joni kääntyi puoleeni ja kysyi ”Oletko kauankin ollut matkassa?” ”En… Tänään lähdin” virnistin. Joni virnisti takaisin ja kertoi itse olevansa kierrellyt Suomea ympäri jo muutaman viikon, ja nyt päättäisi matkansa kotikaupunkiinsa Helsinkiin. ”Miksi lähdit matkaan?” hän kysäisi ja jatkoi ”Olet varmaankin alaikäinenkin vielä…Luulisin.” Katsahdin häneen hieman epäröiden mutta sanoin ”Öh… No… Se on aika pitkä juttu.” ”Joo, ja olen kuusitoista, muutaman kuukauden päästä seitsemäntoista… Sä?” jatkoin ”19. Mutta kerro se juttus, on meillä tässä aikaa… Tunti.” Joni sanoi vilkaisten kelloaan. Hymyilin Jonille, ja jotenkin aavistin että voisin kertoa elämästäni tälle nuorukaiselle tarkemmin, ja niin myös teinkin.
*
Ja vielä, anteeksi lyhyys!
Vastaukset 3
Vanhimmat
aika jees tarina.. aika lyhyt kylläkin.. virheeitä en bongannut... jatka ihmeessä!!
Kiva tyyli, lisää vaan. Aina ne, jotka pahoittelee, et tää on mun eka ja antakaa armoo, ni kirjoittaa parhaat :D
kivasti kertoilit! pidän tästä ideasta, että tuoeemeli lähtee noin vaan. odotan innolla, mitä sille hesassa tapahtuu ja miten tämä joni niihin tapahtumiin vaikuttaa(jos vaikuttaa)
Odottelen siis jatkoa:D