Kun täytin viime vuonna 30 en pitänyt asiaa minään. Olin samanlainen ikisinkku kuin ennenkin, nörtteilin vaan vanhalta pohjalta. Ajattelin että kolmenkympin kriisikin on vaan naisille. Sitten pääsin tutustumaan puolivahingossa naiseen joka ensi kertaa päätti antaa aikaa minulle: pidettiin yhteyttä ja treffailtiinkin. Vaikka tämä kesti vain pari kuukautta ja naisen motiivit olivat sangen epämääräiset niin oli tällä aika kova vaikutus minuun. Jotenkin aloin ajattelemaan asioita uudelta kantilta, hieman liikaakin...
Nyt ikävuosien 20-30 välinen saamattomuus harmittaa minua kovastikin. Tuntuu että itsevarmempi elämässä olisi pitänyt olla, ja muuallakin kuin naisasioissa. Enemmän olisi voinut tapahtua jotain, josta olla ylpeä. Voi olla etten ole ensimmäinen menneen harmittelija, mutta ihmetyttää miten iso ratas pyörähti ajattelumaailmassani näinkin lyhyestä välikohtauksesta. Aika ajoin on masennusta ja hirveän paha olo. Elämättömän nuoruuden kummitukset raastavat mieltä; en koskaan vienyt nuorta neitoa kesäyön läpi saatille, nuoren miehen innolla...
Tuntuu että elämä loppuu kohta ja loppu on elävänä kuolleena oloa, ellen saa perhettä aikaan... tai edes potentiaalista naisehdokasta. Yritän toki järkeillä että isäksi voin tulla vaikkapa parin vuosikymmenen päästä, niinkuin suvussa on tapahtunutkin. Mutta juuri naiskokemusten puute rassaa kovasti. Toinen on työkokemuksen vähäisyys: parin vuoden sisällä molempia asioita pitäisi saada vihdoinkin ns. normaalille tolalle.
Kun jotenkin optimisesti yritän ajatella asiaa niin ehkäpä tosiaan olin kaksikymppisenä aika toivoton tapaus sosiaalisesti. Korvessa kasvaneena ja kiusattuna en paljoakaan nähnyt muita koulun ulkpuolella. Kauniita tyttöjä ihmettelin kaukaa enkä osannut huomata niitä mukavia, minulle sopivia. Kännissä ehkä yritin hakea tyttöjä tanssiin. Ujo ja itseäni häpeävä olin varmasti. Ehkäpä nytten olen vähän kypsempi? Harrastuksista päätellen en, mutta miksikään Peter Paniksi en aio jäädä. Trikootkin siinä rypistyy.
Geeniperimäni on mitä on ja siitä tuloksena klassinen nörttilook, mitä olen hienoisesti pyrkinyt muuttamaankin. Muutenkin on kova halu muuttaa itseäni ja ajatteluani. Päämääräni on todeta joku päivä, ettei minulla ole uran eikä ulkomuodon vuoksi suurta hävettävää. Ehkä tällöin itseluottamukseni alkaa kasvamaan siihen pisteeseen ettei sitä tarvitsisi näytellä.
Nyt ikävuosien 20-30 välinen saamattomuus harmittaa minua kovastikin. Tuntuu että itsevarmempi elämässä olisi pitänyt olla, ja muuallakin kuin naisasioissa. Enemmän olisi voinut tapahtua jotain, josta olla ylpeä. Voi olla etten ole ensimmäinen menneen harmittelija, mutta ihmetyttää miten iso ratas pyörähti ajattelumaailmassani näinkin lyhyestä välikohtauksesta. Aika ajoin on masennusta ja hirveän paha olo. Elämättömän nuoruuden kummitukset raastavat mieltä; en koskaan vienyt nuorta neitoa kesäyön läpi saatille, nuoren miehen innolla...
Tuntuu että elämä loppuu kohta ja loppu on elävänä kuolleena oloa, ellen saa perhettä aikaan... tai edes potentiaalista naisehdokasta. Yritän toki järkeillä että isäksi voin tulla vaikkapa parin vuosikymmenen päästä, niinkuin suvussa on tapahtunutkin. Mutta juuri naiskokemusten puute rassaa kovasti. Toinen on työkokemuksen vähäisyys: parin vuoden sisällä molempia asioita pitäisi saada vihdoinkin ns. normaalille tolalle.
Kun jotenkin optimisesti yritän ajatella asiaa niin ehkäpä tosiaan olin kaksikymppisenä aika toivoton tapaus sosiaalisesti. Korvessa kasvaneena ja kiusattuna en paljoakaan nähnyt muita koulun ulkpuolella. Kauniita tyttöjä ihmettelin kaukaa enkä osannut huomata niitä mukavia, minulle sopivia. Kännissä ehkä yritin hakea tyttöjä tanssiin. Ujo ja itseäni häpeävä olin varmasti. Ehkäpä nytten olen vähän kypsempi? Harrastuksista päätellen en, mutta miksikään Peter Paniksi en aio jäädä. Trikootkin siinä rypistyy.
Geeniperimäni on mitä on ja siitä tuloksena klassinen nörttilook, mitä olen hienoisesti pyrkinyt muuttamaankin. Muutenkin on kova halu muuttaa itseäni ja ajatteluani. Päämääräni on todeta joku päivä, ettei minulla ole uran eikä ulkomuodon vuoksi suurta hävettävää. Ehkä tällöin itseluottamukseni alkaa kasvamaan siihen pisteeseen ettei sitä tarvitsisi näytellä.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Kolmekymppinen ei todellakaan ole vielä vanha, ei. Se riippuu tosin aika paljon fyysisesti kunnosta, itsestään huolehtimisesta. Monet kolmekymppiset menevät nykyisin ihan parikymppisistä. Jos vaan on päästänyt itsensä lurpahtamaan, sitten vituttaa. Kolmekymppisenä on hyvä iskeä nuorempaa naistakin, kun on opiskelut korkeakouluissa takanan, töissä ja kohtuullisen hyvä palkkakin ja elämänkokemusta jo sopivasti jonka tuoma itsevarmuus hurmaa monen parikymppisen, ihanan seksikkään ja kiinteäkroppaisen parikymppisen neidon.
Juuso 77
No niin jos tosiaan kolmekymppisenä tahtoo "nuken" itselleen niin ehkä niitä parikymmpisiä tytteleitä löytyy.. mutta itse ymmärsin että kirjoittaja etsi enemmänkin kumppania rinnalleen kuin näytteille jotain tyttöä joka ei vielä ole löytänyt itseään...
kuitenkin..
Itse olen 30v nainen.. ja mietin myös samoja asioita jokin aika sitten. En elänyt "normaalia" lapsuutta ja nuoruutta.. en kännännyt porukoissa ja rikkonut paikkoja ja sekoillut poikien kanssa, olin ujo. Ja en oppinut sosiaalisia taitoja. Vieläkin ihmettelen miten käyttäytyä tietyissä tilanteissa "oikean kaavan" mukaan. Kun mielestäni olisi vain hyvä jos ihmiset käyttäytyvän itseään kunnnellen eikä joidenkin säännösten mukaan ,elleivät ole sitten tunnekuohussa jolloin järki ei toimi..
Kaikkien kehitys ei mene "normaali biografian" mukaan (siis tietyn ikäisen ätietyt asiat, opiskelu, työ, kumppani, talo, lapsia). Ei minullakaan ole noita suhteita ollut kovinkaan paljon, mutta nyt olen ollut miehen kanssa (jolle olen ensimmäinen! hän on nyt 29v)jo 5 vuotta. Enkä voisi kuvitella kenenkään muun kanssa olevani. MInulla itselläni oli kaksi "vakavaa" pidempiaikaista suhdetta ja yksi on/off suhde ja nyt tämä mieheni. Että aika vähän on minullakin ollut suhteita. Kuitenkin jotkut ovat sellaisia että ovat pitkään ilman sudetta ja sitten löytävät kertaheitolla hyvän suhteen!(kuten mieheni).
Olemme erilaisia, minä tarvitsin käydä läpi muissa suhteissa tiettyjä asioita ennen kuin pystyin tietämään mitä haluan ja löytämään tämän miehen. Ja nyt ovn käydä tämän miehen kanssa aivan eritasolla asioita läpi, elää rinnakkain. Ja miehelläni kävi kovin hyvä tuuri? tai jotain kun sai minut heti kättelyssä.
Ja minulla ei ole mitään "meriittejä" / saavutuksia paperilla. Työttömänäkin olen ollut ja pohjalla ollessani itseasiassa löysin tämän miehen! Hän oli ensimmäinen ihminen elämässä joka oikeasti kuunteli minua!
Ja työttömänä ollessani tajusin, että olen arvokas ihminen ja kaikki muutkin ovat yhtä arvokkaita varallisuuteen, sos. asemaan, ulkonäköön/rotuun katsomatta. Helpotti kummasti oloa kun pystyi olla tyytyväinen itseensä ihan sellaisenaan sillä hetkellä.
Eli jos ajattelet ettei mikään riitä niin mikään ei todella ikinä riitäkkkään! Mutta, jos ajattelet että olet ihan riittävä juuri nyt niin siitä on sitten helpompi kehittyä kun on itseensä tyytyväinen. Ei tarvitse verenmaku suussa yrittää saavuttaa jotain vaan voi tehdä sen kun haluaa kehittää itseään edelleen. Ymmärrätkö pointtini?
Itse koen olevani menestynyt, koska olen löytänyt tietyn rauhan itsessäni. Olen tehnyt vuosia työtä itseni kanssa ja löytänyt oman identiteettini.Tiedän kuka olen! Tiedän mitä haluan elämässäni ja mikä on minun elämäni tarkoitus. Ja nyt kun olen sen ymmärtänyt ja tiennyt niin kummasti asiat järjestyvät. Vuosia tuntui vain siltä, että kaikki polki paikoillaan. Ja oli tosi rankkaa käydä nämä asiat läpi. mutta se kannatti!
Toki on vielä selvittämättömiä asioita, mutta olen päässyt jo siihen pisteeseen, että hyväksyn itseni kaikkineen kehitettävineen puolineni.
Eli minä tässä nyt kirjoitan siitä sisäisestä elämästä ja juuso 77 kirjoitti siitä ulkoisesta joka ei mielestäni tuo pidemmän päälle tyydytystä. En ainakaan ole vielä kuullut yhdenkään ihmisen sanovat olevan onnellinen kun pelkästään ulkoiset puitteet ovat kunnossa. Ne on ihan hyvä olla kunnossa ei siinä mitään! Mutta josko saisi molemmat tasapainoon sisältö ja ulkoiset puitteetkin sitten.
Joo, ja sitten kun tunnet itsesi niin huomaat ettei sillä ulkonäöllä ole väliä. Tietysti että olisi siistit vaatteet päällä ym. olis ikohteliasta muita kohtaan. Mutta kyllä se sisäinen elämä huokuu läpi ja tavanomaisen näköinen mies voi olla hyvinkin mielenkiintoinen naisen mielestä.
Itse ainakaan en jaksa katsella komeata miestä joka ei ole käynyt omia asioita läpi tai jotai sellainen ei edes kiinosta. MIehellä tulee olla lempeät silmät ja vahvat käsivarret (suhteessa naiseen miehen käsivarret ovat vahvat vaikkei bodaisikaan..ja vaikka olisi nörtti)joilla sulkea nainen syliinsä.
Älä harmittele siis sitä 20-30 saamattomuutta. Sinun vain piti elää se niin kuin piti! Et pysynyt silloin muuhun ja se oli ihan riittävä siksi! Ja nyt voit elää toisin!
Ja minunkin mieheni eli "korvessa" ja yksin. No ehkä siksi meillä onkin sellainen kokemusmaailma, että ymmärrämme toisiamme? Uskoisin, että niitä naisia joilla on samanlainen kokemusmaailman kuin sinulla löytyy kyllä moniakin!
Toki on tärkeää saada kokemusta työstä ja sitähän saa vain tekemällä.. Työ on kuitenkin sellainen perusasia, josta ihminen tuntee olevansa hyödyllinen. Kuitnekin olet hyödyllinen jo nytkin ja olet varmasti vaikuttanut monien ihmisten elämään tietämättäsi.
Yritä olla itseesi tyytyväinen nyt! Älä elä liikaa tulevaisuudessa äläkä menneisyydessä! Käy niissä vain silloin kun sinun tarvitsee, tarkastellaksesi tilannettasi. Elä mahdollisimman hyvin tässä hetkessä! Se ei ole niin helppoa miltä se kuullostaa, mutta hyvin palkitsevaa!
Kiitos vastauksista. Pyrkimys on optimismiin elämässä, mutta ehkä nyt muutosvaiheessa olen vielä sen verran sekaisin että pistää murehduttamaan. En haluaisi muuttua epätoivoiseksi yksinäisyydessäni. Halu on löytää pitkäikäinen kumppani, ehkä tuleva lastenikin äiti joskus.
Sekä työ - että parisuhdemaailmassa on aika käymätön korpimaa edessä. Olen vähätellyt kykyjäni mutta en tahtoisi valehdellakaan edetessäni. Ehkä perusitsetunnon lisääminen auttaa minua nousemaan perusjamppojen joukkoon: muusta en oikeastaan haaveile.
Niin, ja ne käsivarret eivät todellakaan ole vahvat verrattuna naiseen, tai edes pikkutyttöön :) Mutta työn alla.
Kyllä se siitä! Se muutos vaatii aikaa ja kaikkea ei voi muuttaa samalla kertaa..
Varmaan helpointa on tuo lihasten kasvattaminen! tai voiman hankinta.. :) salille vain.. Muistat vain tehdä sen mukaan mitä sun kroppasi kestää ja oman kehotyypinmukaan sitten myös tuloksia arvioida!
Mulle iski kans toi kriisi ku täytin tos kesällä 30..Lopetin ammatiurheilun ja tyttöystäväki sai jäädä.Käytin urheilun kautta saamiani suhteita ja nyt asun ulkomailla sekä reissaan työni takia ympäri maapalloa..Ne oli kaikki kipeitä ratkaisuja mutta tuntu siltä ettei ollu vaihtoehtoja..En voinu ittelleni mitään.
Oikeita olivat ratkaisut sillä uusia tuttavuuksia sekä kokemuksia tulee nyt valtavasti lisää.Mulla tais herätä se sisäinen kulkuri mitä olin tukahdutellut melkein 10 vuotta.Kaikkille joilla on samoja oireita niin rohkeesti vaan kovia päätöksiä..Asiat yleensä paranee ku on hetken itsekäs.
Kaverini isän sanat muistan vieläki kun oltiin teinejä ja oltiin lähös tansseihin"Hyvä pojat..maailmassa pitää tehdä kaikenlaista ettei sitte tarvi vanhainkodissa valehdella"Mun mielestä ihan helvetin hyvin sanottu.Sitä tässä nyt yritetään toteuttaa..Tsemppiä kaikille!!
sitä vaatii itseltään aivan liikaa. toiset ovat tyytyväisiä vapauteen ja reissaamiseen, toiset viihtyvät itsekseen kotinurkissa, toiset vaihtelevat kumppaneita tai perustavat idyllisiä perhemalleja.... meitä mahtuu, kaiken näkösiä ja kokosia.
Musta tuntuu et näin eronneena ja yksinhuoltajana oon löytäny onnen. sellasen aidon!!! mulla ei maallista mammonaa oo, enkä mikään rinsessakaan ole ... mut mulla on valloittava luonne, ja sillä pääsen elämässä hyvin eteenpäin.
Ja toinen seikka minkä oon huomannu...ne läheiset ihmiset...hyvin pitkälti minun onneni koostuu niistä...saa jakaa ilot ja surut...
Jokaiselle onni on omanlainen... kyl sen huomaa kun on itse onnellinen... ainahan parempaa saa ja pitää toivoa, mut kandee keskittyy siihen mitä on tällähetkellä ja nauttia siittä.
susta tulee vanhus. vanhukset on aina eläviä kuolleita. perheellä tai ilman. perheellisillä vaan on kaikenmaailman typeriä velvollisuuksia ja vittuilevat ipanat. eikä mahdollinen(?) (aivottomien) nuorten naisten kiinnostus ja korkeakoulututkinto tee sinusta yhtään nuorempaa. maailma on nuorten ihmisten paikka.