Laitoskierre syrjäyttää lapsen ja nuoren

Vankila ja laitos muistuttaa osin toisiaan. Ne ovat rikollisten korkeakouluja, laitoksessa oppeja saa myös ei-rikollinen aines. Vankilat tunnustaa ongelman, laitokset kiistää ongelman, koska laitos muka ehkäisee syrjäytymistä. Molemmissa on terapeutteja, jotka luulevat että elämän kylmät tosiasiat (kuten velkakierre) muuttuvat sössöttämällä.

Vähemmistö ensikertalaisista ei palaa vankilaan. Entä laitokset? Osa toki selviää normaalielämään kaikesta huolimatta. Monta laitosasukkia on viety synnytyspöydältä lähtien luukulta luukulle ja laitoksesta laitokseen. Keneltä siis jäi rajat asettamatta?

Aikuisena laitoskierre jatkuu, mukaan tulevat päihteet ja vankilat. Moni taparikollinen on laitoskierteessä ja päihderiippuvainen. Päihderiippuvuutta aiheuttaa useissa laitoksissa lapsille syötetyt huumaavat psyykelääkkeet (kuten ritalin ja amfetamiini, vaikutuksista www.irtihuumeista.fi). Huumeen ja huumaavan psyykelääkkeen ero on juridinen, ovat jopa samoja aineita.

Myös näköalattomuudella on osuutensa päihdekäyttöön ja rikollisuuteen. Kun nuori yrittää elämässään eteenpäin esim. kouluja käymällä, sosiaalisysteemi estää sen esim. laittamalla nuoren laitokseen kesken kaiken, ilman varoitusaikaa. Koulua ei voi käydä pätkissä. Sama seikka estää työllistymisen. Lisäksi ilman koulutusta ei nykyään työtä saa.

Laitosreissussa asunto menee alta. Pikahäädössä nuori menettää koko omaisuutensa, se vain viedään kaatopaikalle. Siinä samassa pieni sähkölasku jää maksamatta, jolloin luottotiedot menee kymmeneksi vuodeksi. Kun laskulle tulee korkoa korolle, on velkakierre valmis. Tavallinen ihminen ei voi jättää laskujaan maksamatta. Laitoskierteessä elävä ei voi omistaa muuta kuin vaatteet päällään, jos sitäkään. Omistaminen ja tienaaminen on kansalaisen tärkein side yhteiskuntaan.

Myös ihmissuhdeverkosto menee laitosreissun myötä, laitos kun sijaitsee usein ihan tarkoituksella toisella puolen maata ja sieltä ei saa olla yhteydessä ulkomaailmaan. Eduskunnan oikeusasiamies Riitta-Leena Paunion sanoi 10.1.2003 että, koulukoteihin sijoitettujen lasten oikeutta pitää yhteyttä läheisiinsä on rajoitettu laittomin toimin. Laitos kokee omaiset uhkanaan, siksi se pyrkii rikkomaan perheet ja kaikki muutkin normaalinelämän sosiaaliset verkostot.

Vapauduttuaan hänen elämä on taas nollapisteessä. Muutaman takaiskun jälkeen nuori lannistuu. Laitoskierteessä voi elää vain päivän kerrallaan, koskaan ei voi tietää mitä pakkoauttajien päässä pälkähtää. Tästä johtuu heidän hällä väliä-asenteensa. He ovat sivullisia omassa elämässään, ikäänkuin laitoksen omaisuutta. Heidän elämänsä kuuluu heille itselleen, ei sosiaalisysteemille.

Kun pitkäjänteinen puurtaminen ei hyödytä, ei maine ja asioittenhoito kiinnosta. Silloin rikollisuus (nopea ja helppo raha) houkuttaa, menetettävää kun ei ole. Rikollinen ei ole tyhmä, moni rikos on todella taitavasti tehty. Kaikki liikenevä raha menee päihteisiin, ennen kuin se ehtii kadota pakkoauttamisen yhteydessä. Vasta kuolema (usein varhainen ja väkivaltainen) katkaisee kierteen.

Parasta syrjäytymisen ehkäisyä olisi pakkoauttamisen lopettaminen. Todellisia avuntarvitsijoita on hyvin vähän, eikä heitä tarvitse pakottaa mihinkään. Pakkoautetut tarvitsevat ennenkaikkea suojakilven virkarikollisia vastaan ja samat säännöt ja kohtelun kuin muutkin, ei imelää sössötystä. Laitosasukit haluaisivat ja myös pystyisivät olemaan normaaleita kansalaisia, mutta sosiaalisysteemi estää sen. Valitettavasti.