Meidän ihana pikkuprinsessa on oppinut liikkumaan. Vielä pari viikkoa sitten mentiin vaan ryömimällä eteenpäin ja silläkin tapaa hitaanlaisesti. Sitten äiti ja isi lähti reissuun jolloin lapsikullat meni mummulaan lomailemaan.
Ja kappas vaan, neiti päätti yllättää vanhemmat sitten kunnolla. Kaippa hän ajatteli että perskules kun minut mummolaan jätätte reissunne ajaksi niin opettelenpa sitten kaikki uudet jutut sillä aikaa. Ettei äiti tai iskä vaaan pääse näkemään ensimmäisiä konttausmetrejäni ym.
Nytpä sitä sitten ollaan kotona ja sydän syrjällään seurataan tuon neitin menemistä. Konttaamalla pääsee eteenpäin hurjaa vauhtia ja siihen tulokseen olen tullut että tuon tyttömme sekä kaikkien elektroniikkavehkeiden välillä toimii joku hyvin vahva magneetti. Ja milloin suuntana ei ole pistorasia, dvd, tmv. niin silloin mennään nakertamaan kenkiä, ulko-ovelle joka ei ole mikään talon lämpöisin paikka, uunin luukulle, tmv. hauskaan paikkaan.
Rinsessa on opetellut myös nouseen seisomaan. Taisi hoksata että näinhän minä näen paremmin tätä maailmaa. Nousemista ei toki haittaa se että alas ei osata vielä kaikkien mallien mukaisesti laskeutua. Ja kiinnihän otetaan sitten kaikesta mistä pieni käsi otteen saa. Eli nykyään meillä on sitten tosi tyylikkäästi olohuoneen pöytäliina rytättynä keskelle pöytää, jostain sieltä välistä taitaa kukkakin vielä pilkottaa. Vaikka on tosin nekin saaneet jo osansa uteliaan maailmanmatkaajan tutkimuksista. Kaikkein hauskintahan on sitten tietty tämä yöheräily. Kun kerran osaan seistä niin miksi minun pitäisi se yöksi jättää kokonaan pois. Kuinka monet kerrat olen herännyt viime öinä siihen kun kaksi tummaa silmää tapittaa sängynreunojen yli ja kun hoksaa että äiti on hereillä niin pieni käsi vilkuttaa tervehdykseksi. Eihän se auta; ei muuta kuin äiti ylös, vauva alas ja sitten metsästämään tuttia jonka lennättäminen sänkyjen alle on nykyään myös uutta ja suurta huvia. Olenkin miettinyt että mikähän yö se tuo meidän iskä herää kesken kaiken ja kuvittelee että nyt se äitee on tullut hulluksi kun takapuoli vaan näkyy kun makaan pitkin pituuttani sängyn alla sen -ai niin tärkeän- tutin perässä.
Olen myös ajatellut että onkohan kukaan koskaan kehitellyt jotain vempainta jolla saisi tuon neitokaisen pään pysymään paikallaan ruokailun aikana. Kyllä tulee mieleen välillä että onko hänellä luita niskassa ollenkaan, sellainen pyöriminen käy kun pitäisi syödä. Miten VOI kaikki muu kiinnostaa enemmän kuin se ruokalusikka? Ei äiti ymmärrä, ei. On se yhdenlainen karnevaali kun äiti ilmeilee ja ääntelee kuin parempikin klovni, toisessa kädessä ruokalusikka. Isoveikka tekee hurjia hyppyjä taka-alalla jotta tyttö ihan vahingossa edes suunsa aukaisi. Välillä mukana "syöttämässä" voi olla myös isukki joka myös yrittää saada houkuteltua tyttärensä suun auki. Ja kaiken tämän härdellin keskellä neiti vaan tyytyväisenä kääntelee päätään ja ruoka on kaikkialla muualla paitsi suussa.
Ah tätä ihanaa lapsiperheen arkea! Mutta hetkeäkään en vaihtaisi tai antaisi pois. Vaikka se onkin päivittäistä että kuljen housut porkkanasoseessa ja hoen ei-sanaa kuin järkensä menettänyt niin silti nämä hetket on elämäni parhaimpia. Seurata lastemme kasvamista ja kehittymistä ja nähdä miten heistä tulee koko ajan enemmän ja enemmän omia persoonia, tuntevia ihmisiä.
Rakastan heitä enemmän kuin mitään koskaan. Näin pyyteetöntä rakkautta en olisi koskaan voinut tuntevani ennen lapsiani.
Ja kappas vaan, neiti päätti yllättää vanhemmat sitten kunnolla. Kaippa hän ajatteli että perskules kun minut mummolaan jätätte reissunne ajaksi niin opettelenpa sitten kaikki uudet jutut sillä aikaa. Ettei äiti tai iskä vaaan pääse näkemään ensimmäisiä konttausmetrejäni ym.
Nytpä sitä sitten ollaan kotona ja sydän syrjällään seurataan tuon neitin menemistä. Konttaamalla pääsee eteenpäin hurjaa vauhtia ja siihen tulokseen olen tullut että tuon tyttömme sekä kaikkien elektroniikkavehkeiden välillä toimii joku hyvin vahva magneetti. Ja milloin suuntana ei ole pistorasia, dvd, tmv. niin silloin mennään nakertamaan kenkiä, ulko-ovelle joka ei ole mikään talon lämpöisin paikka, uunin luukulle, tmv. hauskaan paikkaan.
Rinsessa on opetellut myös nouseen seisomaan. Taisi hoksata että näinhän minä näen paremmin tätä maailmaa. Nousemista ei toki haittaa se että alas ei osata vielä kaikkien mallien mukaisesti laskeutua. Ja kiinnihän otetaan sitten kaikesta mistä pieni käsi otteen saa. Eli nykyään meillä on sitten tosi tyylikkäästi olohuoneen pöytäliina rytättynä keskelle pöytää, jostain sieltä välistä taitaa kukkakin vielä pilkottaa. Vaikka on tosin nekin saaneet jo osansa uteliaan maailmanmatkaajan tutkimuksista. Kaikkein hauskintahan on sitten tietty tämä yöheräily. Kun kerran osaan seistä niin miksi minun pitäisi se yöksi jättää kokonaan pois. Kuinka monet kerrat olen herännyt viime öinä siihen kun kaksi tummaa silmää tapittaa sängynreunojen yli ja kun hoksaa että äiti on hereillä niin pieni käsi vilkuttaa tervehdykseksi. Eihän se auta; ei muuta kuin äiti ylös, vauva alas ja sitten metsästämään tuttia jonka lennättäminen sänkyjen alle on nykyään myös uutta ja suurta huvia. Olenkin miettinyt että mikähän yö se tuo meidän iskä herää kesken kaiken ja kuvittelee että nyt se äitee on tullut hulluksi kun takapuoli vaan näkyy kun makaan pitkin pituuttani sängyn alla sen -ai niin tärkeän- tutin perässä.
Olen myös ajatellut että onkohan kukaan koskaan kehitellyt jotain vempainta jolla saisi tuon neitokaisen pään pysymään paikallaan ruokailun aikana. Kyllä tulee mieleen välillä että onko hänellä luita niskassa ollenkaan, sellainen pyöriminen käy kun pitäisi syödä. Miten VOI kaikki muu kiinnostaa enemmän kuin se ruokalusikka? Ei äiti ymmärrä, ei. On se yhdenlainen karnevaali kun äiti ilmeilee ja ääntelee kuin parempikin klovni, toisessa kädessä ruokalusikka. Isoveikka tekee hurjia hyppyjä taka-alalla jotta tyttö ihan vahingossa edes suunsa aukaisi. Välillä mukana "syöttämässä" voi olla myös isukki joka myös yrittää saada houkuteltua tyttärensä suun auki. Ja kaiken tämän härdellin keskellä neiti vaan tyytyväisenä kääntelee päätään ja ruoka on kaikkialla muualla paitsi suussa.
Ah tätä ihanaa lapsiperheen arkea! Mutta hetkeäkään en vaihtaisi tai antaisi pois. Vaikka se onkin päivittäistä että kuljen housut porkkanasoseessa ja hoen ei-sanaa kuin järkensä menettänyt niin silti nämä hetket on elämäni parhaimpia. Seurata lastemme kasvamista ja kehittymistä ja nähdä miten heistä tulee koko ajan enemmän ja enemmän omia persoonia, tuntevia ihmisiä.
Rakastan heitä enemmän kuin mitään koskaan. Näin pyyteetöntä rakkautta en olisi koskaan voinut tuntevani ennen lapsiani.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Joka mummolareissulla tulee hammas tai kaksi, kotona on nyt nökötetty pari kuukautta eikä hampaan hammasta. Aika siis lähtä taas hampaankasvatusreissulle???
Meil muuten seisotaan ja yritetään kiivetä joka paikkaan. Rohkeutta riittää omiin tutkimusseikkailuihin - saa jatkuvasti juosta perässä katsomassa, että missä huoneessa se poju nyt tyhjentää kaikki kaapit ja laatikot!!!
Ihanasti kerrottu :) Ihan tuli hyvä mieli :)
Samaa sanon, että alkuperäisen kirjoittajan kirjoitustyyli on hurmaava. Alkoi ihan hymyilyttämään, kun niin täydellisesti kuvattu arkea.
Suosittelen, että alat kirjoittamaan kirjaa ! Siitä hieman lisätienistiä. Sulla on todella lahjoja kirjoittamiseen.
Aurinkoista Talvea. Tuollaisia ihmisiä on harvassa.
Kiitos lämpöisistä kommenteistanne, piristi mieltä. :)
Oikein rauhaisaa joulun odotusta teidän perheillenne, meillä ainakin on jo tontut aloittaneet retkensä. ;D