Kertoja
Tänä aamuna olin aivan varma että kertojalleni oli sattunut onnettomuus, kenties vakavakin, sillä näin pitkää hiljaisuutta en muista olleen koskaan.
Olin hyvin huolestunut, enkä pystynyt enää etenemään tekstissä niin vaivattomasti kuin olin tottunut. Kaipasin suunnattomasti kertojani ivallista ja näennäisen aikuismaista näkökulmaa tekstini ihmiskohtaloiden keitoksen suolaksi. Kaiken yltä puuttui tuo kaikkivoipainen kuiskailija joka selvensi kirkkaaksi kaikken sameuden, hieroi värit kirkkaaksi ja näytti kuka piilotti mitä mattojen alle.
Olin valmis nielemään mieliharmin siitäkin että hän hyökkäsi joskus jopa itseäni vastaan, eikä minulla ollut mitään aseita käydä taisteluun hänen kanssaan, sillä hän oli kuin haamu, mistä tahansa esiin ilmestyvä kummitus joka ryhtyi irvailemaan ja sanailemaan kanssani, pilkaten ja salakavalasti kuiskaillen ääneen kaikkia kipeitä heikkouksiani, tai vain huutamalla suoraan kasvoilleni sormellaan osoitellen. Hän oli pirullisen ovela ja tiedonhaluinen. Ja koska näin oli ollut jo pitkään, hän tuntui tietävän enemmän kuin kukaan. Minulla oli häneen jonkinlainen viha-rakkaussuhde, ja tunsin että hän oli minulle sietämättömän tarkeä.
Olin hyvin ahdistunut tänä aamuna kun heräsin vuoteestani poikittain ja menin unisena koneelle palaten Montmartrelle juomaan Grappaa Saint-Julien ja Fidon kanssa. Oli yö ja olimme hyvin väsyneitä.. Viina ei enää vaikuttanut meihin mitenkään, ja tuntuikin siltä että meillä ei ollut enää mitään sanottavaa toisillemme.
Kaipaisin suunnattomasti kertojaani. Hän olisi voinut nyt astella ovesta ja paukuttaa käsiään yhteen ja herättää meidät horroksestamme, mutta kolhuinen ovi pysyi kiinni. Fido makasi tuolissa silmät sameina ja tuijotti kattoon, Julie nojasi ikkunalautaan nyrkki leukansa alla masentuneena ja tuijotti kadulle. Minä pyöritin pelikorttia pöydällä kuin hyrrää ja annoin savun kirvellä silmiäni. Irvistelevä jokeri pyöri vauhdilla ruskealla puupöydällä pysähtyäkseen viinitahraan. Oli aivan sama miten päin se pysähtyi - se irvisteli minulle aina. Otin kortin pöydältä ja asetin sen sormieni väliin. Napsautin kortin vauhdilla ilmalentoon ja se lensi suoraan Fidoa otsaan. Kuului kova napsahdus, Fido heräsi horroksestaan ja hyppäsi ylitse pöydän kimppuuni. Tappelimme raivoisasti. Jakelimme iskuja vartaloon ja kasvoihin, kylkiin ja alaselkään. Lopulta luovuimme nyrkkeilystä koska minä olin siinä häntä parempi, Fido tarrasi niskaani ja äkkiä lensin kaaressa huoneennurkkaan. Hän on väkivahva kuin härkä, nopea kuin kobra ja taas kimpussani. Joudun alakynteen. Fido vääntää minut lattiaan ja olen hävinnyt tappelun. Älähdän jotain sekavaa, mutta Fido jatkaa puristustaan niin etten ole saada henkeä. Lopulta hänen otteensa herpaantuu ja minä jään lattialle huohottaen makaamaan. Kivut alkavat saapua hiljalleen kehooni.
Saint-Julie sättii ikkunalaudalta Fidoa ja minua, pilkkaa kuin pikkutyttö lapsellista tappelunnujakkaamme ja selvästikin inhoaa meitä, sen huomaa aina hänen nenänsä asennosta ketä tai mitä hän kulloinkin vihaa ennenkuin hän on edes ehtinyt sanoa mitään. Kaiken tämän kärkkäyden ja suoraviivaisuuden lisäksi Juliella on hyytävän kylmät silmät. Kaksi pyöreää jääpalikkaa päässään joilla hän järkähtämättä tuijottaa vaikka millaiseen tuleen. Olen häneen hieman ihastunut, mutta minussa ei ole niin paljon tulta että voisin sulattaa nuo silmät, saada ne lämpenemään itselleni.
Olikohan minulta murtunut taas kylkiluu. Siihen vielä taas yskä päälle niin edessä oli mainiot pari viikkoa. Voisin viettää sen vuoteessa Julien kanssa saman peiton alla maailmaa paossa, ehkä kertojani saapuisi silloin takaisin ja voisin taas ymmärtää kaiken tämän paremmin. Kaikki on niin sekavaa, kaikki tuntuu olevan niin lopussa että minä olen taas alkanut haaveilla ja kehitellä vaihtoehtotodellisuuksia ahdistukseeni.
Fido menee ikunalaudalle Julien viereen ja mutisee sanoja joita en lattialle kuule. Julie katsahtaa minuun ja naurahtaa. Siinä on jotain pilkallista, jotain sellaista ivaa joka vie toiselta arvon ja aseman. Hän tarttuu Fidoa housunkauluksesta ja vetää hänet aivan kiinni itseensä, sitten he suutelevat ja minä palan lattialla kuin itsensä sytyttänyt munkki taivaallisen totuuden bensiinissä. Tiedän etteivät he rakasta toisiaan, he vain kiduttavat toisillaan minua.
Äkkiä minä tunsin kertojan olevan läsnä. Hän seisoi vierelläni muttei sanonut mitään. Hän oli ilmestynyt huoneeseen kuin tyhjästä. Tunsin hänen läsnäolonsa ja sen miten hän ajatteli mitä kaikkea tässä voisi sanoa, mutta en kuullut hänen sanovan mitään, silti minusta tuntui että hän puhui koko ajan. Tuntui aivan järjettömältä että olin hänelle jollain tapaa kuuro ja sokea. Huidoin ilmaa huoneessa ja yritin osua häneen, mutta käteni halkoi vain savua ja ummehtuneen lämmintä huoneilmaa. Kömmin istumaan lattialle ja katselin miten Fido ja Julie harrastivat seksiä vasten ikkunalasia - miten Julie voihki teatraalisesti vain kiusatakseen minua omalla kiihkollaan. Hän nyhti Fidoa hiuksista kaksin käsin ja lasi hänen selkänsä takana natisi pokissaan. Toivottavasti lasi pettää ja he tippuvat kadulle ja saavat surmansa. Heidät voisi tunkea samaan arkkuun ja lapioida multaa päälle. Saattaisin joskus tulla jopa heitä tapaamaan, voisin kertoa hautakivelle ajatuksiani ja sitten tallustella pois niin kuin tylsistä kemuista. Elävässä elämässä minä en osaa sanoa heille mitään, siihen minä tarvitsen kertojani, mutta hänkin on vain haamu entisestään, tullut läpinäkyväksi ja kadonnut yleiseen meteliin -. ennen niin konkreettinen vaikuttaja, meidän kolmen yhdistävä tekijä. Vain hän tiesi mitä me olimme toisillemme. Itse ja erikseen me emme tajunneet mitä me olimme, hylkeitä, pingviinejä, ampiaisia vai pieniä jumalia.
En tiennyt kuka Julie on, joskus pelkäsin ymmärtäväni sen, mutta onneksi Fido sai minut ajattelemaan aivan toisin, sillä tunsin Fidon paremmin kuin itseni. Fido oli mies jolla oli miehen otteet, vahva, tyhmä ja rehellinen, niin tyhmä että oli väistämättä epärehellinen. Niin lapsellinen että kuka tahansa saattoi viedä häneltä hänen housunsa jalasta, niin typerä että uskoi niiden olevan vielä jalassaan jos joku niin hänelle väitti.
Julie taas ylimielisen kiero ja kaunis, tyypillinen nainen tikareineen kätkeytyneenä salakavalasti heikkoudenhuntuunsa, kohtu odottamassa siementään, kaikki eikä yhtään mitään. Hän saattoi olla elämässäni ainoa taho jolla oli jotain vastauksia lukuisiin kysymyksiini, mutta yksikään kysymys ei ollut niin hyvä että hän olisi niihin viitsinyt vastata. Mieluummin hän kieritteli itseään vuoteessa ikävystyneenä kuin lapsi jolla ei ollut mitään tekemistä.
Katselin lattialta miten he lopettivat puuhansa ja oikoivat vaatteitaan. Fido tuli luokseni ja tarjosi kättään vetääkseni minut ylös lattialta. Minä kieltäydyin. Hän maanitteli kuitenkin minut ylös ja rutisti kuin kaveriaan, toistellen sitä miten hyvä tappelija olen ja miten hyviä moukkuja jakelin, antoi ymmärtää että oli hilkulla hävitä koko matsin. Minä en niellyt tuosta mitään. Join hänen tarjoamansa Grappan yhdellä huikalla ja näin sivusilmällä miten Julie tuli viereeni, suuteli poskelleni ja kehräsi kuin saaneen näköinen kissa takakujalla. Hän tarttui olkavarteeni ja piteli tiukasti kiinni haisten orgasmille aktista kuumine vartaloineen. Minua jotenkin etoi. Istuuduin kuitenkin heidän väliinsä ja yhdyin hiljalleen puheliaaseen illanviettoon. Eivät he oikeastaan kummoisempia olleet, hieman sarmikkäitä ja ajattelemattomia, mutta varsin aitoja, ehkä niin aitoja että heitä voisi kutsua ihmisiksi. Kuitenkin minä tiesin etteivät he olleet ihmisiä, vaan harhanäkyjä. Jos kertoja olisi nyt tänään täällä Montmartrella, niin hän voisi sen kertoa siten että minäkin se ymmärtäisin. Jos minä nyt ja tässä tekisin itsemurhan ja kuolisin, niin vasta silloin olisi kertojan tultava esiin piilostaan. Se pakottaisi hänet tänne, tähän seisomaan tai ilmaan leijumaan ja avaamaan suunsa. Muuten teksti loppuisi kokonaan.
Minua peloitti. Tunsin istuvani nuhruisessa huoneessa kahden aivan tuntemattoman ihmisen kanssa ilman mitään käsitystä siitä mitä tapahtui, keitä he olivat ja mistä he olivat tänne saapuneet. Tämä kaikki johtui siitä, etten itsekään tiennyt kuka olin ja mistä olin tulossa, miten olin joutunut tähän kyseiseen huoneeseen näiden kuvajaisten kanssa. Tökkäsin Julien olkapäähän sormellani, mutta hän käsitti asian väärin ja piti sitä itseensä kohdistuvana tökerönä flirttinä. Hän asetti kätensä reidelleni eikä Fido ollut siitä moksiskaan, sillä hän selitti innoissaan Marseille'n ja Benfican välisen ottelun yksityiskohtia silmät kiiluen ja pyörien päässä fanaattisesti. Ymmärsin Julien olevan todellinen, sillä tunsin miltä hän tuoksui - miten hän katsoi minua naureskellen. Kaikki: käden lämpö, hiukset, silmät ja naurava suu olivat totta. Olin hyvin ahdistunut. Sydämeni hakkasi kun ajattelin kertojaani. Missä hän oli? Miksi hän oli minut jättänyt yksin tähän kirottuun huoneeseen näiden elävien haamujen kanssa. Minä en kuulu tänne. Minä tahdon täältä pois. Imin savuketta kuin hullu. Se roihusi koko matkaltaan ja savu oli kuumaa ja kitkerää myrkkyä. Enhän minä edes polta, ja nyt poltan kuin mielipuoli. Kuka minä jumalan nähden oikein olen? Missä minä olen?
Säntäsin huoneessa pystyyn. Ryntäsin ovelle ja temmoin sitä auki kaksin käsin, mutta se ei hievahtanutkaan. Se tuntui osalta seinää. Juoksin huoneen halki ikkunalle ja katsoin kadulle, mutta katua ei ollut olemassakaan. Ikkuna oli huuruinen ja sumuinen, eikä sen lävitse nähnyt yhtään mitään muuta kuin etäisiä valoja joista ei saanut selvää mitä ne olivat. Käännyin huoneeseen ja näin miten he tuijottivat minua sohvalta päästämättä suustaan sanaakaan. Aivankuin minä olisin jokin vieras ihminen heidän kodissaan, tunkeilija.
Tänä aamuna olin aivan varma että kertojalleni oli sattunut onnettomuus, kenties vakavakin, sillä näin pitkää hiljaisuutta en muista olleen koskaan.
Olin hyvin huolestunut, enkä pystynyt enää etenemään tekstissä niin vaivattomasti kuin olin tottunut. Kaipasin suunnattomasti kertojani ivallista ja näennäisen aikuismaista näkökulmaa tekstini ihmiskohtaloiden keitoksen suolaksi. Kaiken yltä puuttui tuo kaikkivoipainen kuiskailija joka selvensi kirkkaaksi kaikken sameuden, hieroi värit kirkkaaksi ja näytti kuka piilotti mitä mattojen alle.
Olin valmis nielemään mieliharmin siitäkin että hän hyökkäsi joskus jopa itseäni vastaan, eikä minulla ollut mitään aseita käydä taisteluun hänen kanssaan, sillä hän oli kuin haamu, mistä tahansa esiin ilmestyvä kummitus joka ryhtyi irvailemaan ja sanailemaan kanssani, pilkaten ja salakavalasti kuiskaillen ääneen kaikkia kipeitä heikkouksiani, tai vain huutamalla suoraan kasvoilleni sormellaan osoitellen. Hän oli pirullisen ovela ja tiedonhaluinen. Ja koska näin oli ollut jo pitkään, hän tuntui tietävän enemmän kuin kukaan. Minulla oli häneen jonkinlainen viha-rakkaussuhde, ja tunsin että hän oli minulle sietämättömän tarkeä.
Olin hyvin ahdistunut tänä aamuna kun heräsin vuoteestani poikittain ja menin unisena koneelle palaten Montmartrelle juomaan Grappaa Saint-Julien ja Fidon kanssa. Oli yö ja olimme hyvin väsyneitä.. Viina ei enää vaikuttanut meihin mitenkään, ja tuntuikin siltä että meillä ei ollut enää mitään sanottavaa toisillemme.
Kaipaisin suunnattomasti kertojaani. Hän olisi voinut nyt astella ovesta ja paukuttaa käsiään yhteen ja herättää meidät horroksestamme, mutta kolhuinen ovi pysyi kiinni. Fido makasi tuolissa silmät sameina ja tuijotti kattoon, Julie nojasi ikkunalautaan nyrkki leukansa alla masentuneena ja tuijotti kadulle. Minä pyöritin pelikorttia pöydällä kuin hyrrää ja annoin savun kirvellä silmiäni. Irvistelevä jokeri pyöri vauhdilla ruskealla puupöydällä pysähtyäkseen viinitahraan. Oli aivan sama miten päin se pysähtyi - se irvisteli minulle aina. Otin kortin pöydältä ja asetin sen sormieni väliin. Napsautin kortin vauhdilla ilmalentoon ja se lensi suoraan Fidoa otsaan. Kuului kova napsahdus, Fido heräsi horroksestaan ja hyppäsi ylitse pöydän kimppuuni. Tappelimme raivoisasti. Jakelimme iskuja vartaloon ja kasvoihin, kylkiin ja alaselkään. Lopulta luovuimme nyrkkeilystä koska minä olin siinä häntä parempi, Fido tarrasi niskaani ja äkkiä lensin kaaressa huoneennurkkaan. Hän on väkivahva kuin härkä, nopea kuin kobra ja taas kimpussani. Joudun alakynteen. Fido vääntää minut lattiaan ja olen hävinnyt tappelun. Älähdän jotain sekavaa, mutta Fido jatkaa puristustaan niin etten ole saada henkeä. Lopulta hänen otteensa herpaantuu ja minä jään lattialle huohottaen makaamaan. Kivut alkavat saapua hiljalleen kehooni.
Saint-Julie sättii ikkunalaudalta Fidoa ja minua, pilkkaa kuin pikkutyttö lapsellista tappelunnujakkaamme ja selvästikin inhoaa meitä, sen huomaa aina hänen nenänsä asennosta ketä tai mitä hän kulloinkin vihaa ennenkuin hän on edes ehtinyt sanoa mitään. Kaiken tämän kärkkäyden ja suoraviivaisuuden lisäksi Juliella on hyytävän kylmät silmät. Kaksi pyöreää jääpalikkaa päässään joilla hän järkähtämättä tuijottaa vaikka millaiseen tuleen. Olen häneen hieman ihastunut, mutta minussa ei ole niin paljon tulta että voisin sulattaa nuo silmät, saada ne lämpenemään itselleni.
Olikohan minulta murtunut taas kylkiluu. Siihen vielä taas yskä päälle niin edessä oli mainiot pari viikkoa. Voisin viettää sen vuoteessa Julien kanssa saman peiton alla maailmaa paossa, ehkä kertojani saapuisi silloin takaisin ja voisin taas ymmärtää kaiken tämän paremmin. Kaikki on niin sekavaa, kaikki tuntuu olevan niin lopussa että minä olen taas alkanut haaveilla ja kehitellä vaihtoehtotodellisuuksia ahdistukseeni.
Fido menee ikunalaudalle Julien viereen ja mutisee sanoja joita en lattialle kuule. Julie katsahtaa minuun ja naurahtaa. Siinä on jotain pilkallista, jotain sellaista ivaa joka vie toiselta arvon ja aseman. Hän tarttuu Fidoa housunkauluksesta ja vetää hänet aivan kiinni itseensä, sitten he suutelevat ja minä palan lattialla kuin itsensä sytyttänyt munkki taivaallisen totuuden bensiinissä. Tiedän etteivät he rakasta toisiaan, he vain kiduttavat toisillaan minua.
Äkkiä minä tunsin kertojan olevan läsnä. Hän seisoi vierelläni muttei sanonut mitään. Hän oli ilmestynyt huoneeseen kuin tyhjästä. Tunsin hänen läsnäolonsa ja sen miten hän ajatteli mitä kaikkea tässä voisi sanoa, mutta en kuullut hänen sanovan mitään, silti minusta tuntui että hän puhui koko ajan. Tuntui aivan järjettömältä että olin hänelle jollain tapaa kuuro ja sokea. Huidoin ilmaa huoneessa ja yritin osua häneen, mutta käteni halkoi vain savua ja ummehtuneen lämmintä huoneilmaa. Kömmin istumaan lattialle ja katselin miten Fido ja Julie harrastivat seksiä vasten ikkunalasia - miten Julie voihki teatraalisesti vain kiusatakseen minua omalla kiihkollaan. Hän nyhti Fidoa hiuksista kaksin käsin ja lasi hänen selkänsä takana natisi pokissaan. Toivottavasti lasi pettää ja he tippuvat kadulle ja saavat surmansa. Heidät voisi tunkea samaan arkkuun ja lapioida multaa päälle. Saattaisin joskus tulla jopa heitä tapaamaan, voisin kertoa hautakivelle ajatuksiani ja sitten tallustella pois niin kuin tylsistä kemuista. Elävässä elämässä minä en osaa sanoa heille mitään, siihen minä tarvitsen kertojani, mutta hänkin on vain haamu entisestään, tullut läpinäkyväksi ja kadonnut yleiseen meteliin -. ennen niin konkreettinen vaikuttaja, meidän kolmen yhdistävä tekijä. Vain hän tiesi mitä me olimme toisillemme. Itse ja erikseen me emme tajunneet mitä me olimme, hylkeitä, pingviinejä, ampiaisia vai pieniä jumalia.
En tiennyt kuka Julie on, joskus pelkäsin ymmärtäväni sen, mutta onneksi Fido sai minut ajattelemaan aivan toisin, sillä tunsin Fidon paremmin kuin itseni. Fido oli mies jolla oli miehen otteet, vahva, tyhmä ja rehellinen, niin tyhmä että oli väistämättä epärehellinen. Niin lapsellinen että kuka tahansa saattoi viedä häneltä hänen housunsa jalasta, niin typerä että uskoi niiden olevan vielä jalassaan jos joku niin hänelle väitti.
Julie taas ylimielisen kiero ja kaunis, tyypillinen nainen tikareineen kätkeytyneenä salakavalasti heikkoudenhuntuunsa, kohtu odottamassa siementään, kaikki eikä yhtään mitään. Hän saattoi olla elämässäni ainoa taho jolla oli jotain vastauksia lukuisiin kysymyksiini, mutta yksikään kysymys ei ollut niin hyvä että hän olisi niihin viitsinyt vastata. Mieluummin hän kieritteli itseään vuoteessa ikävystyneenä kuin lapsi jolla ei ollut mitään tekemistä.
Katselin lattialta miten he lopettivat puuhansa ja oikoivat vaatteitaan. Fido tuli luokseni ja tarjosi kättään vetääkseni minut ylös lattialta. Minä kieltäydyin. Hän maanitteli kuitenkin minut ylös ja rutisti kuin kaveriaan, toistellen sitä miten hyvä tappelija olen ja miten hyviä moukkuja jakelin, antoi ymmärtää että oli hilkulla hävitä koko matsin. Minä en niellyt tuosta mitään. Join hänen tarjoamansa Grappan yhdellä huikalla ja näin sivusilmällä miten Julie tuli viereeni, suuteli poskelleni ja kehräsi kuin saaneen näköinen kissa takakujalla. Hän tarttui olkavarteeni ja piteli tiukasti kiinni haisten orgasmille aktista kuumine vartaloineen. Minua jotenkin etoi. Istuuduin kuitenkin heidän väliinsä ja yhdyin hiljalleen puheliaaseen illanviettoon. Eivät he oikeastaan kummoisempia olleet, hieman sarmikkäitä ja ajattelemattomia, mutta varsin aitoja, ehkä niin aitoja että heitä voisi kutsua ihmisiksi. Kuitenkin minä tiesin etteivät he olleet ihmisiä, vaan harhanäkyjä. Jos kertoja olisi nyt tänään täällä Montmartrella, niin hän voisi sen kertoa siten että minäkin se ymmärtäisin. Jos minä nyt ja tässä tekisin itsemurhan ja kuolisin, niin vasta silloin olisi kertojan tultava esiin piilostaan. Se pakottaisi hänet tänne, tähän seisomaan tai ilmaan leijumaan ja avaamaan suunsa. Muuten teksti loppuisi kokonaan.
Minua peloitti. Tunsin istuvani nuhruisessa huoneessa kahden aivan tuntemattoman ihmisen kanssa ilman mitään käsitystä siitä mitä tapahtui, keitä he olivat ja mistä he olivat tänne saapuneet. Tämä kaikki johtui siitä, etten itsekään tiennyt kuka olin ja mistä olin tulossa, miten olin joutunut tähän kyseiseen huoneeseen näiden kuvajaisten kanssa. Tökkäsin Julien olkapäähän sormellani, mutta hän käsitti asian väärin ja piti sitä itseensä kohdistuvana tökerönä flirttinä. Hän asetti kätensä reidelleni eikä Fido ollut siitä moksiskaan, sillä hän selitti innoissaan Marseille'n ja Benfican välisen ottelun yksityiskohtia silmät kiiluen ja pyörien päässä fanaattisesti. Ymmärsin Julien olevan todellinen, sillä tunsin miltä hän tuoksui - miten hän katsoi minua naureskellen. Kaikki: käden lämpö, hiukset, silmät ja naurava suu olivat totta. Olin hyvin ahdistunut. Sydämeni hakkasi kun ajattelin kertojaani. Missä hän oli? Miksi hän oli minut jättänyt yksin tähän kirottuun huoneeseen näiden elävien haamujen kanssa. Minä en kuulu tänne. Minä tahdon täältä pois. Imin savuketta kuin hullu. Se roihusi koko matkaltaan ja savu oli kuumaa ja kitkerää myrkkyä. Enhän minä edes polta, ja nyt poltan kuin mielipuoli. Kuka minä jumalan nähden oikein olen? Missä minä olen?
Säntäsin huoneessa pystyyn. Ryntäsin ovelle ja temmoin sitä auki kaksin käsin, mutta se ei hievahtanutkaan. Se tuntui osalta seinää. Juoksin huoneen halki ikkunalle ja katsoin kadulle, mutta katua ei ollut olemassakaan. Ikkuna oli huuruinen ja sumuinen, eikä sen lävitse nähnyt yhtään mitään muuta kuin etäisiä valoja joista ei saanut selvää mitä ne olivat. Käännyin huoneeseen ja näin miten he tuijottivat minua sohvalta päästämättä suustaan sanaakaan. Aivankuin minä olisin jokin vieras ihminen heidän kodissaan, tunkeilija.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Tiesin että tukehtuisit itseesi, tiedän ahdistuksesi ja tunnen pelkosi, keltaisen nihkeän sapenmakuisen hajun joka kiertyy kitalakeeni.
Et voi kadottaa minua, muttet voi määrätä minua pysymään huoneissa joissa rämmit ihmisyytesi kieltäen.
Kun aamunkajossa hiessäsi pyörien rukoilet olemaan läsnä, tunnen vain halpaa halua paeta, ilman selityksiä, jättämättä reittimerkkejä. Katosta katsoen näytät joskus niin säälittävältä, liki ojennan käteni ja kosken viileää ihoasi, järkeni pakottaa raajani takaisin ennen kuin huomaat eleeni. Suljen silmäni ja olen poissa.
Kertojana sinussa tai sinua ilman, minulla on kaikki valta, keinot ovat sallittuja, eikä katumusta ole. Se kuinka katsot heidän yhtymistään, kuvitteletko löytäväsi minut siitä, missä viha ja inho yhdistyvät tuskan tietoon? Voin vain pudistaa päätäni, eikö sinulle muuta jäänyt.
Kauan sitten olimme yhtä, vai olimmeko? Ehkä vain kuvittelimme, halusimme kietoutua toinen toiseemme, ilman ääriviivoja, yhtyä kuten nuo kaksi. Yritimmekö todistaa maailmalle vai itsellemme että tuo olisi mahdollista.
Jos kertoisin sanoillasi, auttaisin sinut ulos huoneesta, mutta nautin katsoa kärsimystäsi, sitä että huudat, saamatta ääntä kurkustasi, oksennat saamatta enää edes sapen makua kielellesi. Et halua ulos huoneesta, et halua löytää tarinaa joka vapauttaa, koska maailma sumun takana on vieras ja kostea.
Tunnet olosi turvalliseksi tyhjyydessä jossa riudut, olet tunkeilija omassa sadussasi, he antavat sinun säälistä osallistua, jottet voisi itkeä kurjuutta, roikut heidän julmuutensa varassa, keskellä tyhjää. En ymmärrä nautitko siitä miten autio unesi on, vai kärsitkö ettet löydä aitoutta, edes sanoista.
Jos piittaisin enemmän itsestäni, kukaties piittaisin myös sinusta, mutta koska en sellaiseen pysty, saat pysytellä hengissä murusista, jotka pöydältä tippuvat silloin kun ahmin. Kun pöydän antimet pian ehtyvät ja minä sen seurauksena näivetyn, olet sinä pakotettu jatkamaan eloasi kehoni jätöksistä.
Olet tunkio, kotiini kaivettu musta kuoppa, joka jauhaa kerran jauhettua, jalostaa kierrätettyä. Seurassasi lihaa korventava polte laantuu ja vereni pauhaa niin etten ajatuksiani kuule. En ymmärrä sinua, kuten et sinä minua, kun en kerran itseänikään. Niin vähän sinusta kuitenkin piittaan, etten vaivaudu moisesta vaivaantumaan. Ole sinä siinä ja syö. Mitäpä minä sinulle puhun, kun voin puhua sinun kauttasi.