Olen parisuhteessa minua huomattavasti vanhemman miehen kanssa, minulla itselläni ei ole lapsia (vielä), enkä koskaan aikaisemmin ole seurustellut kenenkään kanssa jolla niitä olisi ollut. Valintani on tämän asian suhteen ollut hyvin tietoinen. Nyt kuitenkin on niin että miehelläni on poikalapsi ja ongelmia hänen tapaamisen suhteen, sillä lapsen äiti ei halua niiden sujuvan sopimuksista huolimatta. Koen itse tämän ongelmatilanteen positiiviseksi. Sillä vastoin kaikkea moraalia ja etiikkaa en kykene pitämään pojasta. Jo viikkoa ennen tapaamista huomaan että niskakarvani alkavat nousta pikkuhiljaa pystyyn ja kun hän sitten on meillä niin olen suunnattoman huonotuulinen. Tiedän kyllä hyvinkin että lapsi kuin aikuinenkin tämän vaistoaa, silti mitä enemmän naama vääränä yritän hymyillä ja esittää jotain mitä en ole niin huonotuulisuuteni huomaa jo päällepäin. En tiedä enää mitä tehdä tunteilleni, sillä en ilmeisesti kykene niitä muuttamaankaan. Jonkin aikaa sitten sain selville että odotamme mieheni kanssa yhteistä lasta ja tämä tietoisuus on tavallaan lisännyt tunnetta että "pysykööt poika oman perheensä luona ja antakoon meidän olla oman perheen parissa rauhassa" Järkyttävää, TIEDÄN mutta siksipä juuri kirjoitan ja toivon että jokin jolla mah. on samankaltaisia kokemuksia/tuntemuksia jakaisi niitä...
Omat lapset ja toisten kakarat?
Mrs F.
181706
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 18
Vanhimmat
on vähän erilainen. Samaa on se,e ttä mieheni on mua huomattavsti vanhempi, eli lapsensa 4-6 vuotta vanhempia kuin tyttäreni. Alkutilanteessa, 5 vuotta sitten tultiin kaikki toimeen. Minäkin mieheni pojan kanssa, joka heti alkuu ilmoitti,e ttä koska äiti ei sinua hyväksy, niin hänenkään ei tarvitse. Tämä toki heijastui silloin ja heijastuu edelleen meidän väleihin. Nyt ollaan asuttu kohta 2 vuotta saman katon alla koko porukka. Ollaan rajusti haettu murkun kanssa rajoja, miten ollaan ja käyttäydytään. Välillä tullaan toimeen paremmin, välillä huonommin.
Suoraan sanottuna en voi sietää tätä lasta, joka äitinsä suulla, äitinsä käyttämiä haukkumanimiä käyttäen jatkuvasti kyseenalaistaa ja haukkuu minua ja lastani. Toisaalta ollaan saatu asioita selvitettyä ja ikuisena optimistina ajattelen, että voidaan oppia toisistamme tykkäämään. Olen valmis antamaan anteeksi näin paljon huonoa käytöstä sen tähden, että mieheni exä tosiaankin pitää elämäntehtävänään puuttua meidän asioihin. Eihän se lapsi sitä näe, miten äitinsä on kohtuuton. Mieheni, pojan isä ottaa osaa, pitää puoliani, mutta tosiasia lienee se, että ei me koskaan tulla kauhean hyvin juttuun pojan kanssa.
Hassua tässä se, että pojan oma äiti asuu 5 km päässä, mutta ei poika ole ikinä halunnut äitinsä kanssa asua........kelpaa meillä olla. Mutta sulle kun kysyit asiaa, niin vastaukseni on tämä; en voi lasta aina silmissäni sietää. Mutta koska hän on LAPSI (16v.)ja täysin syytön oman äitinsä moukkamaisuuteen, koitan hänen kanssaan toimeen tulla. Se ei ole helppoa, enkä aina tiedä onko tällainen elämä edes elämisen arvoista. On tehnyt monesti mieli lähteä. Mutta ei tässä voi muilta lapsilta lähteä kotia purkamaan, vaikka kuinka yhden kanssa ei meinaa jaksaa. Mun mielipide on vahvasti se,e ttä kun yhteen mennään ja uusia lapsia tulee, niin kyllä niiden jo olemassaolevien lastenkin kanssa täytyy vaan juttuun tulla. Ei lasta voi heivata pois elämästä ja arjesta.
Tunnistin kirjoituksestasi jonkin verran itseäni. Minun mieheni on minua 10 vuotta vanhempi ja hänen tyttärensä puolestaan 10 vuotta minua nuorempi. Alussa oli hirmuisen hankala totuttautua siihen, että meidän elämäämme kuuluikin lapsi. En oikein vieläkään tiedä mistä ne minun oudot tuntemukseni lapsen läsnäollessa johtuivat. Olin alakuloinen ja vihainen, kiukkuinen ja äksy. En kuitenkaan tytärpuolelleni, vaan miehelleni. En pystynyt itsekkään tajuamaan miksi niin oli.
Alakulon kyllä olen yöhemmin pohtinut johtuneen siitä, etten itse voi lapsia saada, ja oli todella rankkaa sitten katsoa niin läheltä sitä rakkautta jota vanhempi ja lapsi kokevat.
En tiedä jos kiukkukin kenties johtui siitä samasta aiheesta..
Tilanne oli kuitenkin todella ahdistava. Yhtälailla varmasti miehelleni ja tytölle, kuin minullekkin. Eihän kenelläkään ole kivaa jos yksi kiukkuaa. Jälkeenpäin tunsin tietenkin oloni vieläkin kurjemmaksi.
Oli kauheata pyöritellä päässään ajatuksia, kun ei tiennyt lainkaan mistä moiset tuntemukset johtuivat. Ei niistä voinut mitään selkoa tulla, kun lankakerän päätä ei löytynyt.
Niinkuin varmaan huomaatte, käytän mennyttä aikamuotoa. Nämä ajatuset ja tunteet siis menivät ajan kanssa ohi. Liekkö johtuen siitä, että nyt olen itse kiintynyt tyttöön. En tietenkään voi sanoa, että rakastan häntä kuin omaani, eikä mielestäni tarve olekkaan, mutta rakastan kuitenkin valtavasti. Edelleen joskus haikeana katselen ja kuuntelen sitä sidettä mikä lapsen ja vanhemman välillä on, mutta oudot kiukuttelut ovat poissa. Onneksi.
kirjoituksen aloittajankin ehkä kannattaisi antaa ajan kulua. Keskustele miehesi kanssa näistä tuntemuksistasi. Ja kukapa sen tietää jos uusi tulokkaanne lämmittäisi myös sinun ja poikapuolesi välejä.. Toivossa on hyvä elää.. tilanne sinulle varmasti todella raastava. :(
Voimia ja jaksamista jokaiselle saman ongelman parissa painivalle.!
Kiitos neuvoista.
Jäi kuitenkin mietittyttämään että kauanko kesti ennenkuin oudot tuntemukset ja kuikuttelu katosi?
Itse olen taistellut tunteiteni kanssa jo lähes puolitoista vuotta ja kiukku vain kasvaa... :/
Mieheni kanssa en voi asiasta keskustella vaikka yrittänyt olenkin, lukuisia kertoja. Tapaamisongelmista johtuen tämä on hänelle äärimmäisen herkkä asia, joten hän ei halua uskoa etten minä yksinkertaisesti vain pidä hänen pojastaan niinkuin hän itse, sanoin minä sen hänelle kuinka selvästi tahansa.
Keskustelusta puhkeaa aina suunnaton riita joka ei johda mihinkään muuhun kuin huonoihin väleihin ja murjottamiseen.
..kun ikävä kuulla että ette pysty keskustelemaan asiasta. :( todella surku ettei miehesi ymmärrä sinun kantaasi tässä asiassa.. Eikä tajua, ettet sinä tahallasi tunne niinkuin tunnet.. todella ikävää. :(
En oikein edes tiedä missä vaiheessa se tunne meni ohi... ehkä joku vuosi meni totutellessa...
...tietää että tunne on normaali,en pidä miehen lapsista. Minulle he ovat vieraita jotka sillointällöin vain aiheuttavat hälinää,sotkua ja hermojen kiristystä,en mahda mitään jos noin viikkoa ennen vierailua alkaa vain ja ainoastaan pyöriä kielteisiä ajatuksia...johtuen paljon sairaasta miehen ex vaimosta.
En osaa olla normaalisti,jos sanon tai teen mitä hyvänsä,kaikki menee mamille,hänhän on käskenyt vanhimman pojan kertoa kaikki mitä puhumme ja teemme.
Niin on poju sanonut,jos ei puhu,äitiliini suuttuu,jos puhuu,suuttuu...lisäksi sossu pönkittää ja hoivaa naista,teemme työt,hän nostaa rahat.
Kirottua
On totta, että tunteita on vaikeaa muuttaa, mutta mahdotonta se ei ole!
Jos tiedostaa ongelman tunteissaan on jo voiton puolella, koska samalla tavoin, kuin tunteet voivat ohjailla tekoja ja ajatuksia, voivat teota ja ajatukset muovailla tunteita uusiksi.
En tunne sinua, joten henkilökohtaisia neuvoja siihen, mikä toiminta tai ajatus sinun tunteitasi voisi ohjata toivottavampaan suuntaan en voi antaa.
Muista kuitenkin ,että kaikilla on oikeus tunteisiinsa, olivatpa ne miten "tyhmiä" tai "asiattomia" hyvänsä!
Esim. Etsi jotain tekemistä, jota voit tehdä tämän pojan ikäisen kanssa ja josta itse muuten pidät. Yritä miettiä, miten voisit tehdä sitä tämän pojan kanssa mahdollisimman vähillä inhon ajatuksilla. Kokeile käytännössä ja älä lannistu, vaikka tunteet tulevatkin tietoisesta sulkemisyrityksestä huolimatta, ei Roomaakaan päivässä rakennettu.
Toinen on, että ainakin nyt, kun asia on noin vaikea, pyri keksimään omaa ohjelmaa tapaamisten ajaksi vähentääksesi lapsen kanssa vietettyä aikaa, silloin niistä vähistä vastenmielisistä hetkistä on helpompi selvitä.
Olet varmasti jo itsekin huomannut, ettei poika lakkaa olemasta vaikka haluaisitkin, eikä ole pojan vika, että hänen vanhempansa ovat eronneet tai että isä on ryhtynyt seurustelmaan juuri sinun kanssasi, joten sen verran aikuista toivottavasti sinusta löytyy, ettet pojan käyntejä kiellä?
En ole koskaan käyntejä kieltänyt, päin vastoin olen omasta pussistani maksanut pojan kuskaamiset (n.1200km. 2/pvä) ym.
Tekemistä hänen kanssa on turha suunnitella, sillä lyhyet ja vähäiset tapaamiset keskittyy ensisijaisesti älyttömiin automatkoihin ja se vähäinen aika joka jäljelle jää on isän ja pojan seurustelemista varten varattu, sekä isovanhempien, että tätien, setien ja serkkujen tapaamiseen ym.
Joten se että minut tavallaan sivuutetaan on varmaan yksi syy tunteisiini.
Sillä jos me kolmen kesken olemme (hyvin harvoin),
minun on turha puhua isälle taikka pojalle, sillä kukaan ei kuuntele ja jos näin onnekkaasti käy että jokin sanomistani sanoista huomataan, minut ehditään kyllä alta aika yksikön keskeyttämään.
Poika on äärimmäisen passattu, epäilen myös lievää ADHD:ta taikka vastaavaa,
sillä hän ei osaa keskittyä,
on äärimmäisen äänekäs ja jollei saa tahtoaan läpi, hän häiriköi niin kauan kunnes kauan kaivannut isä antaa periksi, ja MINÄ maksan.
Vertailukohteita minulla on toisista lapsista, mielin määrin vaikka itse en ihan vielä äiti olekaan.
Tässä vain muutama esimerkki, joten näin tarkemmin harkiten, oivallan että on minulla useimmin kuin joskus syytäkin olla "vittuuntunut"...
ja, anteeksi sanavalintaani.
ennen tunnetta - siis ajatuksia muuttamalla muuttuvat myös tunteet ja käyttäytyminen. syy, miksi monet ajattelevat tunteen olevan ennen ajatusta on se, että se ajatus ennen sitä seuraavaa tunnetta on niin automaattinen ja nopea, ettei siihen ehdi kiinnittää huomiota. ongelma täytyy siis ensisijaisesti tunnistaa ajattelussa, ei tunteissa, jotta muutos olisi mahdollista. mutta se siitä!
alkuperäiselle totteaisin, että olen ollut samassa junassa kanssasi, tosin mieheni on kanssani saman ikäinen ja meillä on yksi yhteinen kohta vuoden ikäinen lapsi. aluksi en voinut sietää mieheni lasta ja kaikki häneen liittyvä oli hyvin vastenmieleistä ja käyttäytymiseni oli melkomoista lapsen meillä vieraillessa. puhuin asiasta paljon ystävieni kanssa, se helpotti jo sinänsä ja sitä kautta ymmärsin antaa lapselle mahdollisuuden omana itsenään, tavallaan ei kenenkään lapsena, vaan vain omana itsenään. ja se kannatti. aikaa on mennyt ja tulee menemään vielä, mutta parempaan päin ollaan menossa, pikkuhiljaa. olen oppinut ajattelemaan lapseseta muutakin kuin vastenmieleisiä ajatuksia ja koittanut etsiä positiivivisa seikkoja hänen meillä käydessään, kyllä niitäkin löytyy kun oikein viitsii niitä etsiä. tilanne rassaa sinua, ymmärän kyllä. hyvä on se, että aloitit täällä keskustelun, se jo on askel eteenpäin.
Olin jo kouluiässä, kun äitini odotti uuden miehensä kanssa heidän ensimmäistä yhteistä lastaan. Olin asunut isovanhempieni luona siihen asti melkein kaiken aikaa. Äitini olisi halunnut, että minäkin olisin muuttanut heidän luokseen, kun uusi vauva syntyisi. Hän halusi yhdistää siis perheensä.
Vauvan synnyttyä isäpuoli määräsi minut takaisin isovanhempieni luo. Tilanne vuosikymmenien jälkeen: minä vielä elossa, mutta ei enää heidän esikoisensa. Hän kärsi koko lyhyen ikänsä siitä, kun näki minua kohdeltavan eriarvoisesti.
Mainitsemasi on juuri esimerkki siitä, vaikka kyllä äärimmäinen sellainen, mitä en halua tapahtuvan.
Siksipä tämä keskustelu...
Jos tilanne on todella tuollainen, eli sinua ei edes pojan ollessa kuunnella, ota asia puheeksi miehen kanssa, kun poika ei ole paikalla. Kerro, miltä sinusta tuntuu ja miten koet keskeytykset ja sivuuttamisesi.
Pyydä ,että tapaamisten ohjelmaa mietittäisiin yhdessä etukäteen, jolloin sinuakin on miehellä paremmin aikaa kuunnella.
Sopikaa myös yhteisistä pelisäännöistä, eli kuka saa sanoa pojan toiveisiin milloinkin kyllä tai ei ja jos toinen on erimieltä, sitä ei pojan edessä ruodita, vaan mennään yhdessä sivummalle.
Muista kuitenkin ,että jos sinua ei kunnioiteta pätkääkään, ei pojan läsnäollessa eikä pojan kyläilyistä muulloin puhuttaessa, voi jopa tapaamisen väliaikainen, puolisolle perusteltu boikotointi olla tarpeen... Et hae, et maksa. Et kertakaikkiaan jos et saa muutenkaan ottaa osaa tapaamiseen.
Tämä on äärimmäinen ja raju keino. Jos sinulla on syytä pelätä, että mies kääntää tämän lapsen edessä sinua vastaan, eli kertoo lapselle kaiken kivan puuttumisen (rahoitus) johtuvan sinusta ja yksin sinun "pikkumaisuudestasi" tms. olisi sinun ehkä syytä miettiä, mitä teet noin itsekään ihmisen kanssa...
Viestini tuossa ylempänä oli aika synkkä. Tänään on parempi päivä. Tarkoitin sitäkin, että ajattelisit vähän pitemmälle. Nyt ajattelet vain itseäsi. Miehesi lapsesta ja teidän yhteisestä lapsestanne voi tulla vielä hyvät kaverit ja sisarukset. Heillä voi olla vielä paljon iloa toisistaan - senkin jälkeen kun teitä ei enää ole. Riippuu siitä, jos miehesi lapsi alusta eli uuden vauvan syntymästä saakka saa tuntea, että on mukana porukassa.
Olen joskus lukenut jostain psykologian kirjasta, että sinun tämän hetkinen suhtautumisesi puolisosi lapseen on kuitenkin luonnollinen, et voi tunteillesi mitään. Kun äiti tai isä saa ensimmäisen biologisen lapsensa, hän halua suojella omaa lastaan kaikelta "likaiselta" ja puolison lapsi muuttuu mielessä "kaiken pahan aluksi ja juureksi".
Kuvailinkin itseäni ja omaa reagointiani ystävättärelleni että...
"olen kuin kissaemo joka pyrkii kaikin mahdollisin keinoin hylkimään pentueeseen kuulumattomat ja sairaat yksilöt".
Ehkä oma äidin vaistoni on herännyt ja alitaunnallisesti yritän suojella "omaa perhettäni ulkopuolisilta".
Minulla on samanlainen tilanne. En voi sietää mieheni aikaisemmasta avioliitosta olevia kakaroita. He juuri puhuvat täällä äitinsä suulla ja jopa äiti yritti joskus muinoin että täällä meillä noudatetaan hänen sääntöjään:)) hah hah vaan. Muksut aivan idiootteja ja urkkivat täällä kaikkea ja kertoilevat kotona äidilleen joka kaiekn urkkii. inhottavaan. pOika ei onneksi ole käynyt pitkään aikaan koska emme voi sietää toisiamme. Tyttö ikävä kyllä on täällä riesanani silloin tällöin. Pysyisi sekin poissa silmistä. Rahaa mankuvat mutta mitään eivät tee sen eteen. kyllä on aivan luonnotonta tuommoinen uusperhe elämä. Helkkariako sitä tuo toisten kakaroita muille hoidettavaksi.pysykööt omissa oloissaan koko porukka piruako mua häiritsee. inhottavaa kun on pakko kestää toisten kakaroita. ja viellä kun ne tajuaa et vihaan niitä.
Eikä sitä oikeen pääse mokomasta uusperheestä tosta noin vaan lähtemäänkään kun on pulla niin sanotusti uunissa!
En kyllä koskaan ole ollu em. perhemuodon kannattaja, ja silti sitä tässä tapitetaan.
sinulla on käynyt hyvä tuuri, että lapsi asuu äidillään jne.. mutta meillä tilanne toinen. Lapsi asuu isällään ja äiti ei oikein jaksa pitää kiinni vkl-tapaamisistakaan. Että vielä kurjempaa.. Taitaa jäädä jälkikasvu meidän osalta tekemättä.
sen suhteen kyllä, mutta nyt alkaa jälleen suorastaan vituttaan kun tietää että kakara on tulossa tänne taas viikonlopuksi!
Sama riesa joka kerta, penska huutaa ja möykkää, kuvittelee että MEIDÄN koti on hänen omaisuuttaan, pomppii meidän sängyllä, puhtaissa lakanoissa, räplää kaikkia tavaroita, vetää kissaa hännästä kun äidillä on koira ja kissoista ei tykätä, kaikkeen PITÄÄ KOSKEA!
Toivon että kissa ottaa ja rapasee kakaraa oikein kunnolla että kerrankin oppis edes kunnioittamaan eläimiä, kun ei ihmisiä kunnioita!
Latelee mielipiteitään päin naamaa, ja isä senkun hössöttää ja selittää että kun NIIN harvoin poikaa tapaa!
Tarkoittaa ilmeisesti sitä että siitä syystä pentu saa sitten käyttäytyä ihan miten sattuu???
Voi, huh-huh... ihan pulssi nousee kun ajattelenkin tulevaa viikonloppua!
sitähän se... ja tämä kakara saa tehdä mitä huvittaa, vaikka asuukin isänsä kanssa! Onneksi oma kolo, missä saan olla edes joskus rauhassa, kun pännii. Sääli, että ihana mieheni menee hukkaan.