Jooh elikkä jonkivverran pitkä tarina tulee, mutta yritän tiivistää tarinani mahdollisimman pieneksi.
Tässä tulee oikeastaan aika avoimesti kerrottua nyt omasta elämästäni ja ajatuksistani siksipä en käytä omaa yleisesti käyttämääni nimimerkkiä. Moneen osioon tämän olisi voinut laittaa mutta kuitenkin loppujenlopuksi kaikki kiteytyy tohon otsikon viimeseen joten.
Alotetaas. Minä olen aina pitänyt lukemisesta ja voitanee kai sanoa että koulustakin. Lisäksi olen hiljainen ja kovin epäsosiaalinen muutenkin, joten en ystävysty helposti, saatika puhu oudoille tai edes puolitutuille ihmisille. Monesti menestyn kokeissa koulussa saan hyviä arvosanoja enkä koskaan puhu tunnilla kenellekkkään en edes viittaa vaikka tiedän koska en haluane olla äänessä ja pelkään väärinvastaamista, koska minun oletetaan olevan täydellinen tietopankki.
Minua kiusattiin henkisesti ja fyysisesti miltei koko yläasteen ajan monesti juuri sen takia että olen hyvä koulussa, joskus sen takia että rohkaistuin vastaamaan ja vastasin väärin ja vielä senkin takia että olen ujo. Onnekseni kiusaajani menettivät lopulta kiinostuksen sättimiseeni sillä olen kovakuorinen ja en useinkaan vastannut nähin herjoihin ja ivoihin mitenkään en edes väkivallalla, vain silloin tällöin tuli pahin häirikkö pukattua seinälle. Uskon ettei väkivalta ratkaise mitään vaan ennemminki se jatkaa väkivaltaa, mutta välillä oli pakko
Vaikka lopulta kiusaaminen loppui se jätti itseeni lähtemättömän särön. Särön joka ei vielä ole korjaantunut kovin paljoa, mutta uskon että paranen joskus sen aiheuttamasta mielipahasta.
Ennemmin kotona huomioitiin hyvät numeroni 8-9 useimmiten, 10 joskus. Nykyisin kuitenkin vanhempani eivät enää anna arvoa antamalleni panokselle opiskeluun vaan kuittaavat jotakuinkin kaikki uutiset koenumeroistani olankohautuksella. Tiedän kyllä että opiskelen itselleni en vanhemmilleni mutta se tuntuu silti pahalta. Usein tulee mietittyä millaista olisi jos keskiarvoni olisi 6 pinnassa, silloin jopa 8 olisi hyvä numero nykysin se on huono numero.
Rakastan vanhempiani ja he rakastavat minua, eikä minulla ole mitään vaikeuksia kotona.
"Paras" ja miltei ainoa "kaverini" on häijy ja luultavasti narsisti joka hakee pönkitystä egoonsa höykyyttämällä minua. En halua kuitenkaan menettää ainoaa kaveriani tällä paikkakunnalla hakkaamalla hänet pataluhdaksi tai muutenkaan (vaikka kyllä voisin ja joskus tekis mieliki), vaan kestän ne hetket joina hän esittää muille todellakin dominoivansa minua (niitä tulee aina vain harvemmin :)). Kun olemme kahdestaan niin hän on usein oikeinkin mukava. Nykyisin hän on alkanut näyttää parempia merkkejä, luultavasti hän on ymmärtänyt ettei minun satuttamiseni auta häntä millään tavalla. (kasvua :D)
Etsin nykyisin rakkautta... ihmistä joka välittäisi minusta ja antaisi minulle arvoa sellaisena kuin olen, kokoaisi siis sirpaleet ja kasaisi niistä jälleen vahvan ja sosiaalisen ihmisen. Ainoa asia jossa olen yhä optimistinen on se että joskus löytäisin sielunkumppanin joka voisi kuunnella huoleni ja tukisi minua silloin kun on vaikeaa. Kuitenkin tälläkin rintamalla olen epäonnistunut, arvioinut itseni sekä toisen väärin, siitä olen kirjoittanut erääseen aiemmista aiheista. Nykyään olen ihastunut erääseen toiseen joka oli minulle ystävällinen ja otti minut aina huomioon, mutta tämäkin on alkanut osoittautua vain sääliksi heikkoa ja hiljaista raukkaa kohtaan. Sääli on pahin ase minua kohtaan, se satuttaa enemmän kuin mikään väkivalta tai henkinen iva.
Kerään usein kaiken turhautumisen pitkältä ajalta ja joskus vaan räjähdän. Noina räjähdyshetkinä teen tyhmyyksiä jotka saavat minut näyttämään yhä vain säälittävämmältä ja oudommalta, noidankehä siis.
Yleisesti ottaen aioin alunperin tehdä tästä negatiivis sävyisemmän jutun, mutta ajatellessa huonoja puolia huomasin hyviä. Itsetuntoni ja -arvostukseni on siis kunnossa mutta rakkautta yhä etsin ja sitä pitääkin etsiä.
Ehkäpä kannattaisi tutustua tähän "hiljaiseen" hieman paremmin, mennä jututtamaan häntä kun hän on yksin, vain sinä ja hän. Hän nimittäin saattaa karsastaa joukkokeskusteluja (minä ainakin) tai on vain niin pihalla kaikesta mitä yleensä porukoissa puhutaan (huh taas minä :)) Itse ainakin arvostaisin edes pientä kahdenkeskeistä juttutuokiota päivässä, vaikkapa koulusta. Kannattaa nimittäin muistaa että vaikka hän vaikuttaisikin kylmältä, hän saattaa olla sisimmältään oikein mukava ja ystävällinen. Ei siis mennä siitä mistä aita on matalin edes ihmissuhteissa.
En hae tällä sääliä enkä kenenkään mulkun vittuiluvastauksia, saan sitä paskaa muutenkin jo tarpeekseni. Annan vain ajattelun aihetta kiusaajille ja naisenpuolille siitä hiljaisesta joka ei koskaan tee vaikka sitä lyö tai haukkuu mitään ja vanhemmille siitä että pitää arvostaa omaansa.
Teksti sisältää varmasti kirjoitusvirheitä, sitä on nääs muokkailtu jälkikäteen.
Ja vielä aivan lopuksi haluan toivottaa jaksamisia niille joilla on samanlainen tilanne tai jopa pahempi. Jaksakaa kyllä se siittä!
Tässä tulee oikeastaan aika avoimesti kerrottua nyt omasta elämästäni ja ajatuksistani siksipä en käytä omaa yleisesti käyttämääni nimimerkkiä. Moneen osioon tämän olisi voinut laittaa mutta kuitenkin loppujenlopuksi kaikki kiteytyy tohon otsikon viimeseen joten.
Alotetaas. Minä olen aina pitänyt lukemisesta ja voitanee kai sanoa että koulustakin. Lisäksi olen hiljainen ja kovin epäsosiaalinen muutenkin, joten en ystävysty helposti, saatika puhu oudoille tai edes puolitutuille ihmisille. Monesti menestyn kokeissa koulussa saan hyviä arvosanoja enkä koskaan puhu tunnilla kenellekkkään en edes viittaa vaikka tiedän koska en haluane olla äänessä ja pelkään väärinvastaamista, koska minun oletetaan olevan täydellinen tietopankki.
Minua kiusattiin henkisesti ja fyysisesti miltei koko yläasteen ajan monesti juuri sen takia että olen hyvä koulussa, joskus sen takia että rohkaistuin vastaamaan ja vastasin väärin ja vielä senkin takia että olen ujo. Onnekseni kiusaajani menettivät lopulta kiinostuksen sättimiseeni sillä olen kovakuorinen ja en useinkaan vastannut nähin herjoihin ja ivoihin mitenkään en edes väkivallalla, vain silloin tällöin tuli pahin häirikkö pukattua seinälle. Uskon ettei väkivalta ratkaise mitään vaan ennemminki se jatkaa väkivaltaa, mutta välillä oli pakko
Vaikka lopulta kiusaaminen loppui se jätti itseeni lähtemättömän särön. Särön joka ei vielä ole korjaantunut kovin paljoa, mutta uskon että paranen joskus sen aiheuttamasta mielipahasta.
Ennemmin kotona huomioitiin hyvät numeroni 8-9 useimmiten, 10 joskus. Nykyisin kuitenkin vanhempani eivät enää anna arvoa antamalleni panokselle opiskeluun vaan kuittaavat jotakuinkin kaikki uutiset koenumeroistani olankohautuksella. Tiedän kyllä että opiskelen itselleni en vanhemmilleni mutta se tuntuu silti pahalta. Usein tulee mietittyä millaista olisi jos keskiarvoni olisi 6 pinnassa, silloin jopa 8 olisi hyvä numero nykysin se on huono numero.
Rakastan vanhempiani ja he rakastavat minua, eikä minulla ole mitään vaikeuksia kotona.
"Paras" ja miltei ainoa "kaverini" on häijy ja luultavasti narsisti joka hakee pönkitystä egoonsa höykyyttämällä minua. En halua kuitenkaan menettää ainoaa kaveriani tällä paikkakunnalla hakkaamalla hänet pataluhdaksi tai muutenkaan (vaikka kyllä voisin ja joskus tekis mieliki), vaan kestän ne hetket joina hän esittää muille todellakin dominoivansa minua (niitä tulee aina vain harvemmin :)). Kun olemme kahdestaan niin hän on usein oikeinkin mukava. Nykyisin hän on alkanut näyttää parempia merkkejä, luultavasti hän on ymmärtänyt ettei minun satuttamiseni auta häntä millään tavalla. (kasvua :D)
Etsin nykyisin rakkautta... ihmistä joka välittäisi minusta ja antaisi minulle arvoa sellaisena kuin olen, kokoaisi siis sirpaleet ja kasaisi niistä jälleen vahvan ja sosiaalisen ihmisen. Ainoa asia jossa olen yhä optimistinen on se että joskus löytäisin sielunkumppanin joka voisi kuunnella huoleni ja tukisi minua silloin kun on vaikeaa. Kuitenkin tälläkin rintamalla olen epäonnistunut, arvioinut itseni sekä toisen väärin, siitä olen kirjoittanut erääseen aiemmista aiheista. Nykyään olen ihastunut erääseen toiseen joka oli minulle ystävällinen ja otti minut aina huomioon, mutta tämäkin on alkanut osoittautua vain sääliksi heikkoa ja hiljaista raukkaa kohtaan. Sääli on pahin ase minua kohtaan, se satuttaa enemmän kuin mikään väkivalta tai henkinen iva.
Kerään usein kaiken turhautumisen pitkältä ajalta ja joskus vaan räjähdän. Noina räjähdyshetkinä teen tyhmyyksiä jotka saavat minut näyttämään yhä vain säälittävämmältä ja oudommalta, noidankehä siis.
Yleisesti ottaen aioin alunperin tehdä tästä negatiivis sävyisemmän jutun, mutta ajatellessa huonoja puolia huomasin hyviä. Itsetuntoni ja -arvostukseni on siis kunnossa mutta rakkautta yhä etsin ja sitä pitääkin etsiä.
Ehkäpä kannattaisi tutustua tähän "hiljaiseen" hieman paremmin, mennä jututtamaan häntä kun hän on yksin, vain sinä ja hän. Hän nimittäin saattaa karsastaa joukkokeskusteluja (minä ainakin) tai on vain niin pihalla kaikesta mitä yleensä porukoissa puhutaan (huh taas minä :)) Itse ainakin arvostaisin edes pientä kahdenkeskeistä juttutuokiota päivässä, vaikkapa koulusta. Kannattaa nimittäin muistaa että vaikka hän vaikuttaisikin kylmältä, hän saattaa olla sisimmältään oikein mukava ja ystävällinen. Ei siis mennä siitä mistä aita on matalin edes ihmissuhteissa.
En hae tällä sääliä enkä kenenkään mulkun vittuiluvastauksia, saan sitä paskaa muutenkin jo tarpeekseni. Annan vain ajattelun aihetta kiusaajille ja naisenpuolille siitä hiljaisesta joka ei koskaan tee vaikka sitä lyö tai haukkuu mitään ja vanhemmille siitä että pitää arvostaa omaansa.
Teksti sisältää varmasti kirjoitusvirheitä, sitä on nääs muokkailtu jälkikäteen.
Ja vielä aivan lopuksi haluan toivottaa jaksamisia niille joilla on samanlainen tilanne tai jopa pahempi. Jaksakaa kyllä se siittä!
Vastaukset 2
Vanhimmat
Kirjoituksesi oli koskettava ja itselleni ainakin jäi siitä sinusta fiksun ja mukavan nuoren ihmisen kuva :). Älä niistä hölmöilijöistä välitä jotka sua yrittää pompottaa, ne on vaan kateellisia hyvästä koulumenestyksestäsi. Yläasteella kun vähän kaikki tuppaavat olemaan enemmän tai vähemmän kusipäitä...
Vanhempasi taas voivat ehkä ajatella ettei siinä, että saat koulussa hyviä numeroita, ole mitään uutta ja siksi ohittavat sen ohankolautuksella. Toisaalta ymmärrän sen, että sinua se ärsyttää, ketäpä ei ärsyttäisi. Oletko sanonut siitä heille? Kun asiasi ovat muuten kotona noin hyvin, uskoisin että vanhempasi ymmärtävät.
Ei minulla tämän kummallisempaa sanottavaa sitten ollutkaan. Olen itse ollut hieman samankaltaisessa tilanteessa (kiusattuna jne.) joten tiedän miltä sinusta tuntuu. Tsemppiä!
Vaikuttavaa ja ihailtavaa noin pitkän tekstin kirjoittaminen mutta en valitettavasti jaksanut lukea
Mutta ilmeisesti kyseessä oli jotain hyvästä koulumenestuksestä morkkaamisesta,tuttu tunne. Ittelläni yläasteella jolloin olin suht hyvä koulussa minulle vittuiltiin hyvästä keskiarvostani(8,7 lukuaineet,parempiakin oon nähnyt että ei todellakaan mikään paras) ja koska kuitenkin edustan juntti- ja äijäkulttuuria niin oli siinä aika perseestä kun yritti heittää kavereitten kesken hyvää läppää niin välissä haukuttiin hikeksi.Mikseivät nämä vittuilijat voi suoraan myöntää kadehtivansa numeroita,sen sijaan he jatkavat vittuilua ja pitävät hyviä numeroita halveksuttavina
Oho,itse valitan pitkistä teksteistä ja silti kirjoitin itsekin aika pitkän,kaiken lisäks tää mun juttu on sekava,oon mää kyllä kumma tyyppi :D