Jooh elikkä jonkivverran pitkä tarina tulee, mutta yritän tiivistää tarinani mahdollisimman pieneksi.
Tässä tulee oikeastaan aika avoimesti kerrottua nyt omasta elämästäni ja ajatuksistani siksipä en käytä omaa yleisesti käyttämääni nimimerkkiä. Moneen osioon tämän olisi voinut laittaa mutta kuitenkin loppujenlopuksi kaikki kiteytyy tohon otsikon viimeseen joten. Noh pistetään se ny tännekki.
Alotetaas. Minä olen aina pitänyt lukemisesta ja voitanee kai sanoa että koulustakin. Lisäksi olen hiljainen ja kovin epäsosiaalinen muutenkin, joten en ystävysty helposti, saatika puhu oudoille tai edes puolitutuille ihmisille. Monesti menestyn kokeissa koulussa saan hyviä arvosanoja enkä koskaan puhu tunnilla kenellekkkään en edes viittaa vaikka tiedän koska en haluane olla äänessä ja pelkään väärinvastaamista, koska minun oletetaan olevan täydellinen tietopankki.
Minua kiusattiin henkisesti ja fyysisesti miltei koko yläasteen ajan monesti juuri sen takia että olen hyvä koulussa, joskus sen takia että rohkaistuin vastaamaan ja vastasin väärin ja vielä senkin takia että olen ujo. Onnekseni kiusaajani menettivät lopulta kiinostuksen sättimiseeni sillä olen kovakuorinen ja en useinkaan vastannut nähin herjoihin ja ivoihin mitenkään en edes väkivallalla, vain silloin tällöin tuli pahin häirikkö pukattua seinälle. Uskon ettei väkivalta ratkaise mitään vaan ennemminki se jatkaa väkivaltaa, mutta välillä oli pakko
Vaikka lopulta kiusaaminen loppui se jätti itseeni lähtemättömän särön. Särön joka ei vielä ole korjaantunut kovin paljoa, mutta uskon että paranen joskus sen aiheuttamasta mielipahasta.
Ennemmin kotona huomioitiin hyvät numeroni 8-9 useimmiten, 10 joskus. Nykyisin kuitenkin vanhempani eivät enää anna arvoa antamalleni panokselle opiskeluun vaan kuittaavat jotakuinkin kaikki uutiset koenumeroistani olankohautuksella. Tiedän kyllä että opiskelen itselleni en vanhemmilleni mutta se tuntuu silti pahalta. Usein tulee mietittyä millaista olisi jos keskiarvoni olisi 6 pinnassa, silloin jopa 8 olisi hyvä numero nykysin se on huono numero.
Rakastan vanhempiani ja he rakastavat minua, eikä minulla ole mitään vaikeuksia kotona.
"Paras" ja miltei ainoa "kaverini" on häijy ja luultavasti narsisti joka hakee pönkitystä egoonsa höykyyttämällä minua. En halua kuitenkaan menettää ainoaa kaveriani tällä paikkakunnalla hakkaamalla hänet pataluhdaksi tai muutenkaan (vaikka kyllä voisin ja joskus tekis mieliki), vaan kestän ne hetket joina hän esittää muille todellakin dominoivansa minua (niitä tulee aina vain harvemmin :)). Kun olemme kahdestaan niin hän on usein oikeinkin mukava. Nykyisin hän on alkanut näyttää parempia merkkejä, luultavasti hän on ymmärtänyt ettei minun satuttamiseni auta häntä millään tavalla. (kasvua :D)
Etsin nykyisin rakkautta... ihmistä joka välittäisi minusta ja antaisi minulle arvoa sellaisena kuin olen, kokoaisi siis sirpaleet ja kasaisi niistä jälleen vahvan ja sosiaalisen ihmisen. Ainoa asia jossa olen yhä optimistinen on se että joskus löytäisin sielunkumppanin joka voisi kuunnella huoleni ja tukisi minua silloin kun on vaikeaa. Kuitenkin tälläkin rintamalla olen epäonnistunut, arvioinut itseni sekä toisen väärin, siitä olen kirjoittanut erääseen aiemmista aiheista. Nykyään olen ihastunut erääseen toiseen joka oli minulle ystävällinen ja otti minut aina huomioon, mutta tämäkin on alkanut osoittautua vain sääliksi heikkoa ja hiljaista raukkaa kohtaan. Sääli on pahin ase minua kohtaan, se satuttaa enemmän kuin mikään väkivalta tai henkinen iva.
Kerään usein kaiken turhautumisen pitkältä ajalta ja joskus vaan räjähdän. Noina räjähdyshetkinä teen tyhmyyksiä jotka saavat minut näyttämään yhä vain säälittävämmältä ja oudommalta, noidankehä siis.
Yleisesti ottaen aioin alunperin tehdä tästä negatiivis sävyisemmän jutun, mutta ajatellessa huonoja puolia huomasin hyviä. Itsetuntoni ja -arvostukseni on siis kunnossa mutta rakkautta yhä etsin ja sitä pitääkin etsiä.
Ehkäpä kannattaisi tutustua tähän "hiljaiseen" hieman paremmin, mennä jututtamaan häntä kun hän on yksin, vain sinä ja hän. Hän nimittäin saattaa karsastaa joukkokeskusteluja (minä ainakin) tai on vain niin pihalla kaikesta mitä yleensä porukoissa puhutaan (huh taas minä :)) Itse ainakin arvostaisin edes pientä kahdenkeskeistä juttutuokiota päivässä, vaikkapa koulusta. Kannattaa nimittäin muistaa että vaikka hän vaikuttaisikin kylmältä, hän saattaa olla sisimmältään oikein mukava ja ystävällinen. Ei siis mennä siitä mistä aita on matalin edes ihmissuhteissa.
En hae tällä sääliä enkä kenenkään mulkun vittuiluvastauksia, saan sitä paskaa muutenkin jo tarpeekseni. Annan vain ajattelun aihetta kiusaajille ja naisenpuolille siitä hiljaisesta joka ei koskaan tee vaikka sitä lyö tai haukkuu mitään ja vanhemmille siitä että pitää arvostaa omaansa.
Teksti sisältää varmasti kirjoitusvirheitä, sitä on nääs muokkailtu jälkikäteen.
Ja vielä aivan lopuksi haluan toivottaa jaksamisia niille joilla on samanlainen tilanne tai jopa pahempi. Jaksakaa kyllä se siittä!
Tässä tulee oikeastaan aika avoimesti kerrottua nyt omasta elämästäni ja ajatuksistani siksipä en käytä omaa yleisesti käyttämääni nimimerkkiä. Moneen osioon tämän olisi voinut laittaa mutta kuitenkin loppujenlopuksi kaikki kiteytyy tohon otsikon viimeseen joten. Noh pistetään se ny tännekki.
Alotetaas. Minä olen aina pitänyt lukemisesta ja voitanee kai sanoa että koulustakin. Lisäksi olen hiljainen ja kovin epäsosiaalinen muutenkin, joten en ystävysty helposti, saatika puhu oudoille tai edes puolitutuille ihmisille. Monesti menestyn kokeissa koulussa saan hyviä arvosanoja enkä koskaan puhu tunnilla kenellekkkään en edes viittaa vaikka tiedän koska en haluane olla äänessä ja pelkään väärinvastaamista, koska minun oletetaan olevan täydellinen tietopankki.
Minua kiusattiin henkisesti ja fyysisesti miltei koko yläasteen ajan monesti juuri sen takia että olen hyvä koulussa, joskus sen takia että rohkaistuin vastaamaan ja vastasin väärin ja vielä senkin takia että olen ujo. Onnekseni kiusaajani menettivät lopulta kiinostuksen sättimiseeni sillä olen kovakuorinen ja en useinkaan vastannut nähin herjoihin ja ivoihin mitenkään en edes väkivallalla, vain silloin tällöin tuli pahin häirikkö pukattua seinälle. Uskon ettei väkivalta ratkaise mitään vaan ennemminki se jatkaa väkivaltaa, mutta välillä oli pakko
Vaikka lopulta kiusaaminen loppui se jätti itseeni lähtemättömän särön. Särön joka ei vielä ole korjaantunut kovin paljoa, mutta uskon että paranen joskus sen aiheuttamasta mielipahasta.
Ennemmin kotona huomioitiin hyvät numeroni 8-9 useimmiten, 10 joskus. Nykyisin kuitenkin vanhempani eivät enää anna arvoa antamalleni panokselle opiskeluun vaan kuittaavat jotakuinkin kaikki uutiset koenumeroistani olankohautuksella. Tiedän kyllä että opiskelen itselleni en vanhemmilleni mutta se tuntuu silti pahalta. Usein tulee mietittyä millaista olisi jos keskiarvoni olisi 6 pinnassa, silloin jopa 8 olisi hyvä numero nykysin se on huono numero.
Rakastan vanhempiani ja he rakastavat minua, eikä minulla ole mitään vaikeuksia kotona.
"Paras" ja miltei ainoa "kaverini" on häijy ja luultavasti narsisti joka hakee pönkitystä egoonsa höykyyttämällä minua. En halua kuitenkaan menettää ainoaa kaveriani tällä paikkakunnalla hakkaamalla hänet pataluhdaksi tai muutenkaan (vaikka kyllä voisin ja joskus tekis mieliki), vaan kestän ne hetket joina hän esittää muille todellakin dominoivansa minua (niitä tulee aina vain harvemmin :)). Kun olemme kahdestaan niin hän on usein oikeinkin mukava. Nykyisin hän on alkanut näyttää parempia merkkejä, luultavasti hän on ymmärtänyt ettei minun satuttamiseni auta häntä millään tavalla. (kasvua :D)
Etsin nykyisin rakkautta... ihmistä joka välittäisi minusta ja antaisi minulle arvoa sellaisena kuin olen, kokoaisi siis sirpaleet ja kasaisi niistä jälleen vahvan ja sosiaalisen ihmisen. Ainoa asia jossa olen yhä optimistinen on se että joskus löytäisin sielunkumppanin joka voisi kuunnella huoleni ja tukisi minua silloin kun on vaikeaa. Kuitenkin tälläkin rintamalla olen epäonnistunut, arvioinut itseni sekä toisen väärin, siitä olen kirjoittanut erääseen aiemmista aiheista. Nykyään olen ihastunut erääseen toiseen joka oli minulle ystävällinen ja otti minut aina huomioon, mutta tämäkin on alkanut osoittautua vain sääliksi heikkoa ja hiljaista raukkaa kohtaan. Sääli on pahin ase minua kohtaan, se satuttaa enemmän kuin mikään väkivalta tai henkinen iva.
Kerään usein kaiken turhautumisen pitkältä ajalta ja joskus vaan räjähdän. Noina räjähdyshetkinä teen tyhmyyksiä jotka saavat minut näyttämään yhä vain säälittävämmältä ja oudommalta, noidankehä siis.
Yleisesti ottaen aioin alunperin tehdä tästä negatiivis sävyisemmän jutun, mutta ajatellessa huonoja puolia huomasin hyviä. Itsetuntoni ja -arvostukseni on siis kunnossa mutta rakkautta yhä etsin ja sitä pitääkin etsiä.
Ehkäpä kannattaisi tutustua tähän "hiljaiseen" hieman paremmin, mennä jututtamaan häntä kun hän on yksin, vain sinä ja hän. Hän nimittäin saattaa karsastaa joukkokeskusteluja (minä ainakin) tai on vain niin pihalla kaikesta mitä yleensä porukoissa puhutaan (huh taas minä :)) Itse ainakin arvostaisin edes pientä kahdenkeskeistä juttutuokiota päivässä, vaikkapa koulusta. Kannattaa nimittäin muistaa että vaikka hän vaikuttaisikin kylmältä, hän saattaa olla sisimmältään oikein mukava ja ystävällinen. Ei siis mennä siitä mistä aita on matalin edes ihmissuhteissa.
En hae tällä sääliä enkä kenenkään mulkun vittuiluvastauksia, saan sitä paskaa muutenkin jo tarpeekseni. Annan vain ajattelun aihetta kiusaajille ja naisenpuolille siitä hiljaisesta joka ei koskaan tee vaikka sitä lyö tai haukkuu mitään ja vanhemmille siitä että pitää arvostaa omaansa.
Teksti sisältää varmasti kirjoitusvirheitä, sitä on nääs muokkailtu jälkikäteen.
Ja vielä aivan lopuksi haluan toivottaa jaksamisia niille joilla on samanlainen tilanne tai jopa pahempi. Jaksakaa kyllä se siittä!
Vastaukset 14
Vanhimmat
Kirjoituksesi oli kuin suoraan minun elämästäni. Olen aina ollut hieman yksinäinen, hyvä koulussa ja kiusattu.
Uskomatonta miten samanlainen tarinasi onkaan.
Haluaisin sanoa tuosta sinun tarvetta löytää sielunkumppanin... sellainen, jonka kuuntelisi sinua, välittäisi sinusta, olisi luotettava ja rakastaisi sinua. Tuksisi ym. Se on niin valtava taakka kannettavaksi toisellle nuorelle. Jos sinun asiat ovat niin huonosti, niin eikö kannattaisi harkita terapeuttia ym.?
Ihmiset melkein pakollakin kaikkoavat ympäriltä, jos alat jokaiselle elämääsi vuodattamaan. Ensinnäkin se saa tuntemaan sitä, että pitäisi vain olla sínulle sellainen murheenpurku ihnminen. Ei ystävä, tyttökaveri ym. Eikös terapeutit ole vähän tuota varten?
Jos olet semmoinen, että löydät mukavan ihmisen, joka on sinulle mukava, niin alat yrittää tiviisti roikkua siinä. Se ahdistaa tavattomasti. Tiedän´ihmisiä, jotka tarvisivat ystäviä, mutten viitsi yrittää ystävystyä, koska pelkään, että he haluaisivat minusta sitten kokoaikaisen ystävän, johon aina ripustautuisivat ja kertoisivat vain murheita. Se pilaisi vain oman elämäni..
tsemmppiä sulle! ja halaus
Terapeutti... En tarkoittanut että syytäisin kaiken tämän henkilön niskaan, vaan sitä että voisin kertoa hänelle asioita kun on rankkaa ja aina ei minullakaan ole rankkaa, en siis koko ajan syytää hänelle omia huolia ja murheita sillä tiedän todellakin että kaikilla ihmisillä on omat murheensa. Ja todellakaan en kaikille elämääni vuodata, siksi laitoin tämän tekstin tänne että täällä sen voi tehdä anonyymisti.
Entäpä oma pelkosi tutustua näihin kaltaisiini ja hieman heikompiinkin ihmisiin, luuletko todella että nämä syöksyisivät heti vuodattamaan sinulle elämäsi epäkohtia, omasta elämästä kertominen vaatii täydellisen luottamuksen.
Enkä todellakaan roiku ihmisissä sillä pelkään tulevani jätetyksi jos alan välittää liikaa
Itsellä oli kanssa epäsosialistumisen oireita, en itse asiassa ole tavannut ystäviäni yli vuoteen. Minäkään en ole koskaan viihtynyt kaveriporukoissa, osaksi sen vuoksi että muilla ikäisilläni on useimmiten niin eri arvot kuin minulla(päihteet, ryyppääminen jne itse olen absolutisti) ja osaksi sen vuoksi että pelkäsin mitä ihmiset minusta ajattelivat. Olen siis 16 vuotias.
Toisaalta WoW ja nettikaverit paikkasivat sen kolon - mutta tänä kesänä uskoni, joka minulla oli ollut koko lapsuuden sai uuden ulottuvuuden ja huomasin että Jeesuksella oli vastaus kaikkiin kysymyksiini ja hän eheytti minut. Vaikka olenkin ollut uskoton jälkeenpäin niin onneksi hän on kuitenkin uskollinen ja antaa anteeksi. Hänhän tuntee minut paljon itseäni paremmin!
Rukoile Jeesukselta syntejäsi anteeksi ja pyydä häntä näyttämään sinulle tie ja usko siihen, niin varmasti sulla alkaa asiat menemään paremmin. Vastaus voi joskus kestää, mutta lupaan että hän on sun kanssasi tälläkin hetkellä.
Juu ja tosiaan, mainitsit kaipaavasi rakkautta. Ja vielä toisilta ihmisiltä. Mutta kuinka pientä onkaan rakkaus toista ihmistä kohtaa verrattuna siihen miten voit rakastaa Jumalaasi!
Kannattaa joskus ihan vain vaikka pistää radio dei päälle. Sieltä tulee ihan mukavaa ohjelmaa ja ihmisten todistuksia miten jeesus on saanut vaikuttaa heidänkin elämässään - miten kaunis hän onkaan.
Hänen rakkautensa Jumalaa kohtaan, jos hän ei ole kokenut sitä itse saavansa Jumalalta, saatika sitten toisilta ihmisiltä? Jos Jumala on kaikkivaltias luoja, taivaan ja maan herra, eikö siis hänen kuuluisi ENSIN osoittaa näyttää armonsa ja rakkautensa pienelle ihmiselle, ja vasta sitten vaatia tältä rakkautta, joka on - kuten annat ymmärtää - monin verroin suurempaa kuin rakkaus toista ihmisolentoa kohtaan.
Tyhjästä ei nyhjästä.
Hyvä sinulle, keskustelun aloittaja, jos pystyt rakastamaan itseäsi. Siinä nimittäin on elämän mielekkyyden ydin. Sinä itse elät itsesi kanssa koko elämäsi; olet oman elämäsi tärkein henkilö. Muistan monen uskovaisen ihmisen tätä painottaneen - ihmisen, jotka tunnustavat Jeesuksen Kristuksen herrakseen ja vapahtajakseen, kuten määritelmä kuuluu - että jokaisen ihmisen elämän tärkein henkilö on tämä ihminen ITSE, ei Jeesus tai Kolmiyhteinen Jumala.
Voit yrittää etsiä rakkautta ja hyväksyntää Jumalalta, mutta muista, että hänellä ei ole oikeutta vaatia sinulta sellaista, mitä sinä et hänelle pysty antamaan!
Ja jos alat etsiä sinua ymmärtäviä, kuuntelevia ja rakastavia ihmisiä hengellisistä piireistä, niin varo! En sano, että älä tee niin; en sano myöskään, että tee juuri niin, sanon vain, että pyri säilyttämään kaalissasi se järki, jonka Jumala on sinulle suonut, ja punnitse asioita sen valossa.
Tutustu mielellään useampaan kuin yhteen seurakuntaan. Tulet huomaamaan, että ne kaikki ovat hyvin erilaisia - kuten ovat ihmiset, joista ne koostuvat. Toinen pastori sanoo toista, kolmas nuoriso-ohjaaja kolmatta. Älä usko mitään näistä harkitsematta! Älä edes tätä minun vastaustani. Ajattele, sillä näyttää siltä, että sinulla on siihen kykyä!
Keskustelua jatkaneelta Jeesuksen seuraajalta tai hänen kaltaisiltaan löydät lisää tietoa Jumalasta. Puolueellista tosin, näkökulmien värittämää, mutta sitähän se on minunkin tietoni. Jumalalta voit kuitenkin kaipaamaasi etsiä - jos hänen olemassaoloonsa uskot. Jos et, niin, paha sanoa, menetätkö loppujen lopuksi mitään. Jumala on kuitenkin Jumala - ja häneltä ehkä löydät kaipaamasi rakkauden, ymmärryksen ja hyväksynnän, ehkä et.
Ja lopuksi: jos et mihinkään muuhun voi uskoa, usko itseesi! On hienoa kuulla, että arvoastat itseäsi. Opintomenestyksesi on sinulle aina kotiin päin. Olisipa minullakin lahjojen lisäksi myös siihen tarvittavaa itsekuria. Jos sinulla on, ota siitä kaikki hyöty irti! Ja ota kontakteja toisiin ihmisiin, etsi keinoja, miten voit voittaa pelkosi heitä kohtaan, ujouden, tai mitä se sitten onkaan. Hehän ovat kuitenkin vain ihmisiä. Sinä voit kasvaa heitä taitavammaksi, viisaammaksi, ja usko pois: jopa sosiaalisemmaksi. Ylitä omat rajasi: älä alistu niihin! Sinulle itsellesi on kuitenkin hyödyllisempää vaikka vain tulla heidän kanssaan toimeen - vaikket heitä edes lähellesi haluaisi - kuin eristäytyä tiukasti heidän ulkopuolelleen ja jäädä yksin.
Toivon sinulle voimaa elämään.
Olen pahoillani jos annoin sellasen kuvan. Siis uskoa ei toki voi itse saada, mutta Jumalaa voi etsiä! Esimerkiksi hengellinen kirjallisuus on varsin hyvä alku! Kiitoskirjat esim. Suosittelen.
Ymmärrän toki miksi ajattelet että itseää pitäisi rakastaa, ehkä pitääkin mutta saman verran ja tuhannesti enemmän lähimmäistäsi. Tähänkään ei ihminen pysty, mutta sen saa lahjana, kuten muunkin pyhän hengen hedelmän(mainitaan raamatussa) kun uskoo kovasti!
Ja kirkoista.. Sanoisin, että Helluntailaiskirkko on kunno herätyskirkko. Sieltä saa aina erittäin lämpimän vastaanoton! Suosittelen.
Kirkoilla ei tosin ole väliä, eikä uskonnollakaan. Niin kauan kuin uskot, että Jeesus on sinun vapahtajasi niin Jeesus kyllä johdattaa sinut sinulle sopivaan paikkaan tässä maailmassa. Sillä meille kaikille on upea käsikirjoitus taivaissa!
Ja jos ei usko, niin siinä menettää ikuisen elämän lisäksi muutakin. Sillä onhan Jeesus sanonut, että hän on meidän kanssamme kaikki päivät elämämme loppuun asti! Kaikki päivät! Se tarkoittaa, että hän on meidän arjessammekin mukana. En oikein osaa enää edes väsyneenä sitä selittää, mutta se on upeaa, kun tietää, että hän on sinun kanssasi.
itsekkin uskon Jumalaan, Tai ainakin haluan uskoa. On totta että ihmisten välinen rakkaus on pientä verrattuna siihen, miten Jumala rakastaa meitä. Mutta kyllä ihminen tarvii tässä elämässä myös toisen ihmisen rakkautta.
Aloita joku sosiaalinen harrastus, auttaa.
http://www.kamppailulajit.net/kaupungit/index.html
Täällä tosiaan kirjotellaan "roikkuvasta ihmisestä" terapeuteista ja Jeesuksesta. Antaako tekstini kuvan että todellakaan olen "roikkuva ihminen" (tätä se saattaa antaa ymmärtää) , terapeuttia tai Jeesusta (uskostani kyseinen teksti ei mielestäni anna viitteitä)
kun kirjoitat suomi24.fi palstoille? :)
Uskon että kaikki täällä haluavat kuitenkin auttaa sinua, kaikki omalla tavallaan.
Mäkin löysin kaiken Jeesuksesta.
Olen aina ollut uskossa, koska kotona opetettiin pienestä pitäen, että Jeesus on kuollut Golgatalla ja Jumala on luonut maailman jne.
Mutta nämä mitkään "opetukset" ei koskettaneet mua mitenkään. Pidin sitä vain itsestään selvyytenä.
Ok, Jeesus on kuollu mun puolesta, ku mä kuolen, mä meen Taivaaseen. Amen.
Mutta riparilla. Löysin jotain. Enemmän.
En oo enää se sama synkkä ihminen ku silloin ku masennuin.
Jeesus on oikeesti VALO, maailman valo, ei oo muuta. Sähkölamputkin pitää joskus vaihtaa, Jeesusta ei!
Ja se, että miten Jeesus muuttaa elämää.
Oot oikeesti mielettömän tärkee Jumalalle.
Jumala haluu sut kotiin.
Jumala haluu pitää sust huolta.
Jumala RAKASTAA sua.
Halleluja :)
Ois muuten kiva vaihtaa ajatuksia joittenki kanssa vaikka mesessä.
En kait mitään. Hyvä vaan että tulee vastauksia
Minussa on paljon samoja piirteitä kuin sinussa. Olen ehkä vähemmän ujo eikä minua kiusata oikeastaan. (Se on vaan sllaista pientä nälvimistä jollaista kohdistuu kaikkiin. Minuun ehkä hieman enemmän kuin muihin.)
Jeesus todellakin auttaa kaikkia! Kannattaa kokeilla. Jos sinulla on jotain uskovia kavereita niin kysy heiltä. Voit myös hakeutua vaikka esim. helluntaiseurakuntaan tai johonkin muuhun kirkkoon tai seurakuntaa.