Jooh elikkä jonkivverran pitkä tarina tulee, mutta yritän tiivistää tarinani mahdollisimman pieneksi.
Tässä tulee oikeastaan aika avoimesti kerrottua nyt omasta elämästäni ja ajatuksistani siksipä en käytä omaa yleisesti käyttämääni nimimerkkiä. Moneen osioon tämän olisi voinut laittaa mutta kuitenkin loppujenlopuksi kaikki kiteytyy tohon otsikon viimeseen joten. Ja tänne.
Alotetaas. Minä olen aina pitänyt lukemisesta ja voitanee kai sanoa että koulustakin. Lisäksi olen hiljainen ja kovin epäsosiaalinen muutenkin, joten en ystävysty helposti, saatika puhu oudoille tai edes puolitutuille ihmisille. Monesti menestyn kokeissa koulussa saan hyviä arvosanoja enkä koskaan puhu tunnilla kenellekkkään en edes viittaa vaikka tiedän koska en haluane olla äänessä ja pelkään väärinvastaamista, koska minun oletetaan olevan täydellinen tietopankki.
Minua kiusattiin henkisesti ja fyysisesti miltei koko yläasteen ajan monesti juuri sen takia että olen hyvä koulussa, joskus sen takia että rohkaistuin vastaamaan ja vastasin väärin ja vielä senkin takia että olen ujo. Onnekseni kiusaajani menettivät lopulta kiinostuksen sättimiseeni sillä olen kovakuorinen ja en useinkaan vastannut nähin herjoihin ja ivoihin mitenkään en edes väkivallalla, vain silloin tällöin tuli pahin häirikkö pukattua seinälle. Uskon ettei väkivalta ratkaise mitään vaan ennemminki se jatkaa väkivaltaa, mutta välillä oli pakko
Vaikka lopulta kiusaaminen loppui se jätti itseeni lähtemättömän särön. Särön joka ei vielä ole korjaantunut kovin paljoa, mutta uskon että paranen joskus sen aiheuttamasta mielipahasta.
Ennemmin kotona huomioitiin hyvät numeroni 8-9 useimmiten, 10 joskus. Nykyisin kuitenkin vanhempani eivät enää anna arvoa antamalleni panokselle opiskeluun vaan kuittaavat jotakuinkin kaikki uutiset koenumeroistani olankohautuksella. Tiedän kyllä että opiskelen itselleni en vanhemmilleni mutta se tuntuu silti pahalta. Usein tulee mietittyä millaista olisi jos keskiarvoni olisi 6 pinnassa, silloin jopa 8 olisi hyvä numero nykysin se on huono numero.
Rakastan vanhempiani ja he rakastavat minua, eikä minulla ole mitään vaikeuksia kotona.
"Paras" ja miltei ainoa "kaverini" on häijy ja luultavasti narsisti joka hakee pönkitystä egoonsa höykyyttämällä minua. En halua kuitenkaan menettää ainoaa kaveriani tällä paikkakunnalla hakkaamalla hänet pataluhdaksi tai muutenkaan (vaikka kyllä voisin ja joskus tekis mieliki), vaan kestän ne hetket joina hän esittää muille todellakin dominoivansa minua (niitä tulee aina vain harvemmin :)). Kun olemme kahdestaan niin hän on usein oikeinkin mukava. Nykyisin hän on alkanut näyttää parempia merkkejä, luultavasti hän on ymmärtänyt ettei minun satuttamiseni auta häntä millään tavalla. (kasvua :D)
Etsin nykyisin rakkautta... ihmistä joka välittäisi minusta ja antaisi minulle arvoa sellaisena kuin olen, kokoaisi siis sirpaleet ja kasaisi niistä jälleen vahvan ja sosiaalisen ihmisen. Ainoa asia jossa olen yhä optimistinen on se että joskus löytäisin sielunkumppanin joka voisi kuunnella huoleni ja tukisi minua silloin kun on vaikeaa. Kuitenkin tälläkin rintamalla olen epäonnistunut, arvioinut itseni sekä toisen väärin, siitä olen kirjoittanut erääseen aiemmista aiheista. Nykyään olen ihastunut erääseen toiseen joka oli minulle ystävällinen ja otti minut aina huomioon, mutta tämäkin on alkanut osoittautua vain sääliksi heikkoa ja hiljaista raukkaa kohtaan. Sääli on pahin ase minua kohtaan, se satuttaa enemmän kuin mikään väkivalta tai henkinen iva.
Kerään usein kaiken turhautumisen pitkältä ajalta ja joskus vaan räjähdän. Noina räjähdyshetkinä teen tyhmyyksiä jotka saavat minut näyttämään yhä vain säälittävämmältä ja oudommalta, noidankehä siis.
Yleisesti ottaen aioin alunperin tehdä tästä negatiivis sävyisemmän jutun, mutta ajatellessa huonoja puolia huomasin hyviä. Itsetuntoni ja -arvostukseni on siis kunnossa mutta rakkautta yhä etsin ja sitä pitääkin etsiä.
Ehkäpä kannattaisi tutustua tähän "hiljaiseen" hieman paremmin, mennä jututtamaan häntä kun hän on yksin, vain sinä ja hän. Hän nimittäin saattaa karsastaa joukkokeskusteluja (minä ainakin) tai on vain niin pihalla kaikesta mitä yleensä porukoissa puhutaan (huh taas minä :)) Itse ainakin arvostaisin edes pientä kahdenkeskeistä juttutuokiota päivässä, vaikkapa koulusta. Kannattaa nimittäin muistaa että vaikka hän vaikuttaisikin kylmältä, hän saattaa olla sisimmältään oikein mukava ja ystävällinen. Ei siis mennä siitä mistä aita on matalin edes ihmissuhteissa.
En hae tällä sääliä enkä kenenkään mulkun vittuiluvastauksia, saan sitä paskaa muutenkin jo tarpeekseni. Annan vain ajattelun aihetta kiusaajille ja naisenpuolille siitä hiljaisesta joka ei koskaan tee vaikka sitä lyö tai haukkuu mitään ja vanhemmille siitä että pitää arvostaa omaansa.
Teksti sisältää varmasti kirjoitusvirheitä, sitä on nääs muokkailtu jälkikäteen.
Ja vielä aivan lopuksi haluan toivottaa jaksamisia niille joilla on samanlainen tilanne tai jopa pahempi. Jaksakaa kyllä se siittä!
Tässä tulee oikeastaan aika avoimesti kerrottua nyt omasta elämästäni ja ajatuksistani siksipä en käytä omaa yleisesti käyttämääni nimimerkkiä. Moneen osioon tämän olisi voinut laittaa mutta kuitenkin loppujenlopuksi kaikki kiteytyy tohon otsikon viimeseen joten. Ja tänne.
Alotetaas. Minä olen aina pitänyt lukemisesta ja voitanee kai sanoa että koulustakin. Lisäksi olen hiljainen ja kovin epäsosiaalinen muutenkin, joten en ystävysty helposti, saatika puhu oudoille tai edes puolitutuille ihmisille. Monesti menestyn kokeissa koulussa saan hyviä arvosanoja enkä koskaan puhu tunnilla kenellekkkään en edes viittaa vaikka tiedän koska en haluane olla äänessä ja pelkään väärinvastaamista, koska minun oletetaan olevan täydellinen tietopankki.
Minua kiusattiin henkisesti ja fyysisesti miltei koko yläasteen ajan monesti juuri sen takia että olen hyvä koulussa, joskus sen takia että rohkaistuin vastaamaan ja vastasin väärin ja vielä senkin takia että olen ujo. Onnekseni kiusaajani menettivät lopulta kiinostuksen sättimiseeni sillä olen kovakuorinen ja en useinkaan vastannut nähin herjoihin ja ivoihin mitenkään en edes väkivallalla, vain silloin tällöin tuli pahin häirikkö pukattua seinälle. Uskon ettei väkivalta ratkaise mitään vaan ennemminki se jatkaa väkivaltaa, mutta välillä oli pakko
Vaikka lopulta kiusaaminen loppui se jätti itseeni lähtemättömän särön. Särön joka ei vielä ole korjaantunut kovin paljoa, mutta uskon että paranen joskus sen aiheuttamasta mielipahasta.
Ennemmin kotona huomioitiin hyvät numeroni 8-9 useimmiten, 10 joskus. Nykyisin kuitenkin vanhempani eivät enää anna arvoa antamalleni panokselle opiskeluun vaan kuittaavat jotakuinkin kaikki uutiset koenumeroistani olankohautuksella. Tiedän kyllä että opiskelen itselleni en vanhemmilleni mutta se tuntuu silti pahalta. Usein tulee mietittyä millaista olisi jos keskiarvoni olisi 6 pinnassa, silloin jopa 8 olisi hyvä numero nykysin se on huono numero.
Rakastan vanhempiani ja he rakastavat minua, eikä minulla ole mitään vaikeuksia kotona.
"Paras" ja miltei ainoa "kaverini" on häijy ja luultavasti narsisti joka hakee pönkitystä egoonsa höykyyttämällä minua. En halua kuitenkaan menettää ainoaa kaveriani tällä paikkakunnalla hakkaamalla hänet pataluhdaksi tai muutenkaan (vaikka kyllä voisin ja joskus tekis mieliki), vaan kestän ne hetket joina hän esittää muille todellakin dominoivansa minua (niitä tulee aina vain harvemmin :)). Kun olemme kahdestaan niin hän on usein oikeinkin mukava. Nykyisin hän on alkanut näyttää parempia merkkejä, luultavasti hän on ymmärtänyt ettei minun satuttamiseni auta häntä millään tavalla. (kasvua :D)
Etsin nykyisin rakkautta... ihmistä joka välittäisi minusta ja antaisi minulle arvoa sellaisena kuin olen, kokoaisi siis sirpaleet ja kasaisi niistä jälleen vahvan ja sosiaalisen ihmisen. Ainoa asia jossa olen yhä optimistinen on se että joskus löytäisin sielunkumppanin joka voisi kuunnella huoleni ja tukisi minua silloin kun on vaikeaa. Kuitenkin tälläkin rintamalla olen epäonnistunut, arvioinut itseni sekä toisen väärin, siitä olen kirjoittanut erääseen aiemmista aiheista. Nykyään olen ihastunut erääseen toiseen joka oli minulle ystävällinen ja otti minut aina huomioon, mutta tämäkin on alkanut osoittautua vain sääliksi heikkoa ja hiljaista raukkaa kohtaan. Sääli on pahin ase minua kohtaan, se satuttaa enemmän kuin mikään väkivalta tai henkinen iva.
Kerään usein kaiken turhautumisen pitkältä ajalta ja joskus vaan räjähdän. Noina räjähdyshetkinä teen tyhmyyksiä jotka saavat minut näyttämään yhä vain säälittävämmältä ja oudommalta, noidankehä siis.
Yleisesti ottaen aioin alunperin tehdä tästä negatiivis sävyisemmän jutun, mutta ajatellessa huonoja puolia huomasin hyviä. Itsetuntoni ja -arvostukseni on siis kunnossa mutta rakkautta yhä etsin ja sitä pitääkin etsiä.
Ehkäpä kannattaisi tutustua tähän "hiljaiseen" hieman paremmin, mennä jututtamaan häntä kun hän on yksin, vain sinä ja hän. Hän nimittäin saattaa karsastaa joukkokeskusteluja (minä ainakin) tai on vain niin pihalla kaikesta mitä yleensä porukoissa puhutaan (huh taas minä :)) Itse ainakin arvostaisin edes pientä kahdenkeskeistä juttutuokiota päivässä, vaikkapa koulusta. Kannattaa nimittäin muistaa että vaikka hän vaikuttaisikin kylmältä, hän saattaa olla sisimmältään oikein mukava ja ystävällinen. Ei siis mennä siitä mistä aita on matalin edes ihmissuhteissa.
En hae tällä sääliä enkä kenenkään mulkun vittuiluvastauksia, saan sitä paskaa muutenkin jo tarpeekseni. Annan vain ajattelun aihetta kiusaajille ja naisenpuolille siitä hiljaisesta joka ei koskaan tee vaikka sitä lyö tai haukkuu mitään ja vanhemmille siitä että pitää arvostaa omaansa.
Teksti sisältää varmasti kirjoitusvirheitä, sitä on nääs muokkailtu jälkikäteen.
Ja vielä aivan lopuksi haluan toivottaa jaksamisia niille joilla on samanlainen tilanne tai jopa pahempi. Jaksakaa kyllä se siittä!
Vastaukset 3
Vanhimmat
Alota joku harrastus. http://www.kamppailulajit.net/kaupungit/index.html
Tunnustan jo harrastavani kamppailulajia
Ymmärrän sataprosenttisesti mitä olet käynyt läpi koska oma nuoruuteni meni paljolti samoissa merkeissä. Koko kouluaika oli perseesta ja ainoat "kaverit" kävi sitä huonommiksi mitä vanhemmaksi tulin. En ole vielä tähän päivään messessä puhunu vanhemmille mitä on tapahtunut ja en pysty tekee sitä jos vaikka haluaisinkin. Miä halusin olla vaan niinkuin kaikki muut mutta aina se saa kaikkea. Haluan ajatella että synnyin seitsemäntoistavuotiaana jolloin löysin sen ainoa oikean joka sai mun kuoren kertaheitolla murtumaan, hänen läsnäollessaan. Siitä lähtien kaikki muuttui. Vielä sanoisin, en halua enää kouluun paitsi yhteen ainoaan missä tiedän että ihmiset on fiksuja. Mutta normaali ammattikoulu on poissa laskuista koska tiedän että menen ihan puihin kun tulee nuoria lähistölle. Tulin aina toimeen paremmin aikuisten kanssa ja en miä vaan totu enää olee nuorten seurassa. Myönnän, olen katkara jollekulle ja en edes osaa sanoa kelle menneestä kohtelustani. Poloinen mieheni on ainoa jolle oikeastaan pystyn näyttämään todellisen luontoni ja minä tosiaan suutun jopa pienistäkin ajoittain... saatan huutaa kurkkuni käheaksi pikkujutusta joskus. Jopa hyökätä mutta ei liian rajusti. Ennen en koskaan näyttänyt tunteitani ja nyt kun pystyn... siinä tulee vanhojakin tuntemuksia mukana. Olen saanut itsetuntoni "takaisin"(oikeastaan en muista kun minulla oli se viimeksi) ja nyt en siedä pienintäkään viittausta vanhoihin aikoihin. Se tulee joko huutamalla tai itkemällä ulos ja huumorintaju... liian helposti tulee vanhat ajat mieleen pienistäkin vitseistä jos ne yrittää tietyn rajan. Minusta se on edistystä siihen kun ei pysty näyttämään omia tunteitaan koskaan kun yksin vähintään. Olen yrittänyt oppia huomaamaan omia reagointejani ja tulla sinuikka juttujen kanssa sitä kautta. Nykyään uskon itseeni ja oikeastaan ainoastaan itseeni. Uskon toisiin min nuoruus vei tosi tehokkaasti ja en vaan pysty luottamaan kehenkään vaikka tiedän sielä ei olisi mitään syytäkään. Minusta mulla on oikeas olla katkera kaiken jälkeen mutta vaikea päästää itsensä unohtamaan. ops, pitää, mennä, tuun takain myöhemmin.