Täytyy myöntää että välillä vituttaa,toki jokaista joskus.
Kävimme mieheni sukulaisten luona,mukavia ihmisiä olivat todella...silti välillä vituttaa aina olla se joka on erikoisasemassa.
Olla kuin ei olis moksiskaan kun portaita tulee eteen,mies sai taas kiskoa tyttöään jäisiä portaita ylös ja alas,välillä tuntuu että hautautuisin mielummin maan alle kuin olisin aina se joka on "vaivaksi",erityisasemassa,katseiden kohteena,miten se nyt tosta pääsee katsovat mummot ja muut...
En ole ainoa ihminen pyörätuolissa en,tiedänhän minä sen,silti välillä tuntuu että olen.
Yleensä en valita,tänään valitan koska aina ei jaksa yrittää olla välittämättä.
Kävimme mieheni sukulaisten luona,mukavia ihmisiä olivat todella...silti välillä vituttaa aina olla se joka on erikoisasemassa.
Olla kuin ei olis moksiskaan kun portaita tulee eteen,mies sai taas kiskoa tyttöään jäisiä portaita ylös ja alas,välillä tuntuu että hautautuisin mielummin maan alle kuin olisin aina se joka on "vaivaksi",erityisasemassa,katseiden kohteena,miten se nyt tosta pääsee katsovat mummot ja muut...
En ole ainoa ihminen pyörätuolissa en,tiedänhän minä sen,silti välillä tuntuu että olen.
Yleensä en valita,tänään valitan koska aina ei jaksa yrittää olla välittämättä.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Taistelukala toi on juur sitä mikä raivostuttaa välistä ,minkä kuvasit kirjoituksessasi.Mulla vaan on se lisä,että olen lesbo ja tuolissa ja vaimon kanssa liikkuessa se on myös ihmisille tooodella ihmeellistä.
Anu
nyt miniän osa olis ollut helppoa, saati sitten jos istuu viel pyörätuolissa, odotukset minään kohtaan ovat suuret. Onhan se iso ja outo juttu jos sattuu olemaan ensimmäinen vammainen talossa. Saat olla pitkään ihmetyksen aiheena, mutta yleensä se on semmoista hyväntahtoista, josta ei kannata hernettä nenään. Monia naisia ärsyttää oman ukkonsa ylenpalttinen kehuminen ja korokkeelle asettaminen, varsinkin jos niillä on tapana tehdä avustustilanteista isokin numero, koska kylässä olo on yleensä eriasia kun arki kotona, vähän niinku teatteria. On asioita mitkä on vain siedettävä.
Niin aina välillä joutuu sen realiteetin eteen että meikätyttö ei portaita kävele,eikä muutakaan.
Sellaista "jalustalle nostamista" ei kyllä onneksi meillä ole,mieheni päinvastoin ymmärtää ja tietää miten vaikeaa mun on ottaa apua vastaan ja olla "avuton" joten ei tee numeroa avustamisesta vaan yrittää hoitaa jutut sukkelasti ja vaivaa vähätellen.
Vaikka hän toimii niin ihanasti ja kokemusta pitäisi minulla olla avun vastaanottamisesta,ei se koskaan ole helpoa...
Miten te muut,onko vaikeaa olla "avuton"?
ON.... on rasittavaa olla vaivaksi, vaikka toiset ei asiasta rasittuisikaan... on nieleskelyä aina ottaa apua vastaan
Jotenkin ihminen on vaan sellainen, ettei osaa ja halua olla riippuvainen muista ihmisistä, vaikka ei siitä avuliaisuudesta olisikaan mitään vaivaa sille auttajalle. Ei vaan halua tehdä itsestään suurempaa numeroa kuin jo muutenkin on. Itselle tulee edelleen yleensä vaivautunut olo, varsinkin jos tarvitsee jonkun täysin vieraan ihmisen apua esim. kaupassa. Sitä yrittää mieluummin tehdä asiat viimeiseen asti itse, tai sitten olla ilman, ennemmin kuin pyytää muita auttamaan.