niin päähän,kuinka suhtautuminen muuttuu kun olen monivammaisen lapsen mummu.Mitä ihmiset ajattelee tuskin mitään.Tämä lapsi on mulle kaikki mitä toivoa saaatan.
Ottaa
aivoon
5592
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 2 sääntöjenvastaista viestiä.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Toiset eivät vaan osaa suhtautua. Ehkä he kulkevat laput silmillä ja pelko jostain heille poikkeavasta saa perääntymään. Sallittakoon se heille.
Iloitse siitä huolimatta omasta lapsenlapsestasi. Sinä olet varmaan myös hänelle hyvin tärkeä ihminen.
Mukavaa päivää! =)
...et ole törmännyt kehenkään hölmöön, joka on pahoittanut mielesi?
on kehitysvammainen isosisko, joten mulle vammaisuus on ollut aina luonnollinen ja läsnäoleva asia. Hän on kiltein ja oikeudenmukaisin henkilö, mitä elämässäni olen kohdannut. Hänen kauttaan myös lähipiirini ymmärrys vammaisuutta kohtaan on avartunut.
Ihmiset pelkäävät vammaisuutta, niinkuin kaikkea muutakin erilaisuutta. Anna heille aikaa käsitellä, ymmärrys löytyy ajallaan. Nauti kuitenkin itse siitä pienestä puhtaasta olennosta, jonka olet lähellesi saanut:)
Ehkäpä ns. vammaisilla on aivan oma erityinen "tehtävänsä" tässä maailmassa. Minun mielestäni he opettavat meitä ajattelemaan. Ihmisten pelko heitä kohtaan on vain arkuutta lähestyä. Siinä kun joutuu työntämään syrjään kaikki omat vakiintuneet ja yleensä luutuneet lähestymiskäsityksensä. Menkää "vammaisen" lähelle, avautukaa mielessänne ja antakaa HÄNEN tehdä se aloite omalla tavallansa.
Eräs läheiseni kävi kerran työn puolesta lapsia tapaamassa. Iso ryhmä pieniä ihmisiä leikki ja mekasti iloisena. Olivat kaikki joko täysin sokeita tai vakavasti näkövammaisia. Kyseinen "vierailija" tempaistiin muitta mutkitta mukaan leikkien hyörinään.
Olipa vamma mikä tahansa, älkää luulko sen tarkoittavan automaattisesti "tyhmyyttä". Monella heistä on hämmästyttäviä taitoja tai kykyjä.
Kuinka moni meistä "terveistä" muuten on täysin "vammaton"? Tuskinpa yksikään. Asteet vain vaihtelevat.
Pidetään huolta ja rakastetaan näitä meidän "opettajiamme", olivat sitten omia tai eivät.
asuin nuorena miehen palvelutalon vieressä missä asusti aikuisia vammaisia...yleensä he olivat liikunta rajoitteisia...
yhdenkin naisen joka liikkuin pyörätuolilla katseltiin tähtiä syksyisin..hän peili kautta ja mä maaten selälläni asfaltilla...ja meillä oli tosi mukavaa hauskaa kun hän yritti tsuumata peiliä sinne minne minäkin katsoin...ja paikalliseen kapakkaan roudattiin heidät porukalla..oli portaat mut porukalla sisään kannettiin..:)