olen kirjottanut aiemminkin (alapuolella: poikapuoleni oveluus)
mulla on kyllä nyt paukut ihan lopussa. Miten voi opettaa lapsella huomaavaisuutta ja aikuisen kunnioittamista? en saa poikaan minkäänlaista yhteyttä. hän ei tervehdi, ei toivota hyvää yötä, ei kiitä ruuasta. ilmottaa kerran päivässä ettei halua asua täällä, koska täällä on ihme säännöt.? eli säännöt koskee ruokailua. mun mielestä ihan normi säännöt, mitkä on tuttavillanikin, ja itselläni ollut pienenä. eli ruokakun tehdään, niin syödään koko poppoo, eikä yhdelle väännetä erikseen. olen kysynyt mistä ruuista hän tykkää, ja sitten tehnyt niitä. kun se on kattilassa, niin poika ilmottaa ettei tee enää mieli.. naljailee koko ajan jostain. kerran päivässä sanoo että hän sitten muuttaa äidilleen, mutta ei se sinne oikeesti muuta, koska haluaa joka tapauksessa olla meillä.
eilen ajattelin antaa "myönnytyksen." sanoin että tuokaa vaan ne herkut olkkariin, niin voidaan katsoa lempi-ohjelmaa yhdessä täällä. no siihen hän vaan ilmoitti että johan tää on kumma talo, kun säännöt noin muuttuu, ja jatko keittiössä syömistä.. mulla on pieni tytär, joka asuu myös meillä. hän on siis sen verran nuori, että ei ymmärrä jos joku muu syö karkkia, eikä hänelle ole. tästä ollaan monta kertaa sanottu, että jos tämä poika saa vähän "extraa" niin pitää ne salassa, omassa huoneessaan, ettei tytön mieli pahotu. ei sekään mene perille. eilen piti taas tuoda olkkariin karkkipussi, ja sitten rupes kiukkumaan kun mun tytär sen pussin näki. välillä tosissaan ajattelen etsiväni asunnon, johon muutan tyttöni kanssa. Mutta periksi en halua antaa, kerrankin olen löytänyt kunnon miehen:) Mieheni yrittää puhua pojalle, mutta mikään ei tuota tulosta. Yksinkertaiset asiat vaan ei mene kaaliin. läksyt jää usein (mieheni tulee vasta noin klo 20 töistä) myöhään, ja sitten niitä tehdään kun nukkumaan pitäisi joutua. taas eilen sama juttu: poika tekee läksyjä klo 20.30 keittiössä kun tyttäreni syö iltapalaa. poika valittaa ettei voi keskittyä kun tytöstä lähtee ääntä. mä koko ajan joudun "hyssyttelemään" tytärtäni, koska pelkään sen "häiritsee" poikaa, ja näin vaikeuttaa pojan sopeutumista tms. kun hän ei ole tottunut pikkulapsiin. olen todellakin yrittänyt, mutta minkäs teet jos poika on vastaamatta tai sitten nälvii? minkäänlaista kunnioitusta ei ole.
mulla on kyllä nyt paukut ihan lopussa. Miten voi opettaa lapsella huomaavaisuutta ja aikuisen kunnioittamista? en saa poikaan minkäänlaista yhteyttä. hän ei tervehdi, ei toivota hyvää yötä, ei kiitä ruuasta. ilmottaa kerran päivässä ettei halua asua täällä, koska täällä on ihme säännöt.? eli säännöt koskee ruokailua. mun mielestä ihan normi säännöt, mitkä on tuttavillanikin, ja itselläni ollut pienenä. eli ruokakun tehdään, niin syödään koko poppoo, eikä yhdelle väännetä erikseen. olen kysynyt mistä ruuista hän tykkää, ja sitten tehnyt niitä. kun se on kattilassa, niin poika ilmottaa ettei tee enää mieli.. naljailee koko ajan jostain. kerran päivässä sanoo että hän sitten muuttaa äidilleen, mutta ei se sinne oikeesti muuta, koska haluaa joka tapauksessa olla meillä.
eilen ajattelin antaa "myönnytyksen." sanoin että tuokaa vaan ne herkut olkkariin, niin voidaan katsoa lempi-ohjelmaa yhdessä täällä. no siihen hän vaan ilmoitti että johan tää on kumma talo, kun säännöt noin muuttuu, ja jatko keittiössä syömistä.. mulla on pieni tytär, joka asuu myös meillä. hän on siis sen verran nuori, että ei ymmärrä jos joku muu syö karkkia, eikä hänelle ole. tästä ollaan monta kertaa sanottu, että jos tämä poika saa vähän "extraa" niin pitää ne salassa, omassa huoneessaan, ettei tytön mieli pahotu. ei sekään mene perille. eilen piti taas tuoda olkkariin karkkipussi, ja sitten rupes kiukkumaan kun mun tytär sen pussin näki. välillä tosissaan ajattelen etsiväni asunnon, johon muutan tyttöni kanssa. Mutta periksi en halua antaa, kerrankin olen löytänyt kunnon miehen:) Mieheni yrittää puhua pojalle, mutta mikään ei tuota tulosta. Yksinkertaiset asiat vaan ei mene kaaliin. läksyt jää usein (mieheni tulee vasta noin klo 20 töistä) myöhään, ja sitten niitä tehdään kun nukkumaan pitäisi joutua. taas eilen sama juttu: poika tekee läksyjä klo 20.30 keittiössä kun tyttäreni syö iltapalaa. poika valittaa ettei voi keskittyä kun tytöstä lähtee ääntä. mä koko ajan joudun "hyssyttelemään" tytärtäni, koska pelkään sen "häiritsee" poikaa, ja näin vaikeuttaa pojan sopeutumista tms. kun hän ei ole tottunut pikkulapsiin. olen todellakin yrittänyt, mutta minkäs teet jos poika on vastaamatta tai sitten nälvii? minkäänlaista kunnioitusta ei ole.
Vastaukset 11
Vanhimmat
miksei poika voi asua äitinsä luona?
jos vaan on mahdollista niin sanokaa pojalle että jos säännöt ei perille mene niin pois on muutettava.
ehkä murrosikä on vaikea mutta joku roti täytyy siinäkin olla.isän on puututtava kovalla kädellä tuohon käytökseen.millainen aikuinen kasvaa nuoresta joka käyttäytyy muita ihmisiä kohtaan noin?koulukodit on myös yksi keino jonka luulisi vähän selkärankaa kasvattavan.tyttäresihän kärsii myös jos näkee että poika sinua kiusaa.
olen todella pahoillani tilanteestasi ja toivon että rauhan ja kultaisen keskitien löytäisitte,mutta ei sinun kotonasi tuollaista tarvitse kestää.on miehesi velvollisuus tehdä koti mukavaksi myös teille,ja poikaa kohtaan ei ole julmaa tai epäreilua että hänet palautetaan ruotuun.on vain pojankin etu että oppii käyttäytymään ennen kun joutuu omilleen.
mutta hyvää ja rauhaisaa joulun odotusta teille,ja voimia kovasti!
älä sinäkään yritä miellyttää liiaksi.
Lapsi hyppyyttää sinua mielin määrin.Arvostusta aikanaan saat enemmän,kun vaadit samat säännöt omallesi,ja poikapuolellesi.
Lasten tapa ilmoittaa "muuttavansa"toiselle vanhemmalle,kun elämä ei suju oman mielen mukaan.Mutta tee selväksi rajat,se että hän todellakin muuttaa sinne äidilleen..jos te niin päätätte!Sitä asiaa ei lapsi yksin päätä,se on aina aikuisten välinen asia!
Nyt tuolla pojalla on vääränlainen tapa käyttää valtaa,muttei ole kuitenkaan valmiuksia ottaa vastuuta teoistaan.
Tiukka linja,rajat ja rakkautta...kyllä se siitä.
Olen monasti ajatellut,että tuon murkkuiän vois unohtaa lasoten kehitysvaiheista kokonaan... ;)
Jaksamista sinulle!
vai provoko oli, melkoinen satutunti! Kyllä nauratti...! Apuakin varmaan saat ongelmiisi, kun osaat käydä hakemassa! Tsemppiä paranemiseesi, ei pahalla!
Lissu!!!!!
kakara, ei voi muuta sanoa. Katso ettei omasta tyttärestäsi tule samanlaista kun miehesi on niin huono kasvattaja.
paha mieli vanhempiensa erosta, ja hän purkaa sitä sitten kiusaamalla sinua. Mun mielestä sun kannattaisi kerran vaan keskustella asia läpi sen kanssa.
Meiningillä, että kuule, mä ymmärrän että sua harmittaa ja vituttaa, että vanhempasi erosivat, ja että isälläsi on nykyään uusi ihmissuhde eikä sun vanhemmat palaa yhteen, mutta se ero ei ole mun vika.
Se että sä kapinoit täällä kotona ja aiheutat meille muille kanssa-asujillesi vaikeuksia on myös ihan ymmärrettävää, mutta itse sä siinä pahiten itseäsi nilkkaan ammut. Ei sulla tarttis täällä niin paha olo olla, mutta teet olosi pahemmaksi kuin minun, jos et syö lempiruokaasi pelkästään kapinoinnin takia tai et tee läksyjäsi. Sun maha siinä kurnii ja sun koulu siinä menee perseelleen, ei kenenkään muun. Ja se, että kostat perheen toiselle lapselle on vaan vitun epäreilua, ihan samalla tavalla se on joutunut tänne ilman omaa valintaansa kuin sinäkin. Mulle tulee paha mieli kun mä katselen kuinka huonosti sä voit, kerro ihmeessä jos mä voin tehdä jotain että sun olo paranee ilman että eroan isäsi kanssa.
Mä onnistuin jotenkin saavuttamaan jonkun järjenhitusen uus-teini-ikäiseni kanssa vastaavalla metodilla. Viestiä tuli toistettua joka ilta parin kuukauden ajan eri sanoin, mutta perille meni. Uus-sisarusten kiusaaminen loppui (tosin meillä vissiin vähemmän ikäeroa, joten ei ollut niin kukkona tunkiolla alun perinkään) ja ruoka ja läksyt alkoi maistua entiseen tahtiin. Huoneen siivouksen suhteen luovutin (isänsä jyrähtää sen siivoamaan kerran kuussa), eikä meillä enää kumpikaan osapuoli yritä pitää mölyjä mahassaan, jos aihetta kritiikkiin tuntuu olevan. Helpotti oloa varmaan molemmilla.
on tullut paljon hyviä vastauksia. Yritän keskustella hänen kanssaan, mutta kun en tahdo saada siitä otetta. Toissa-iltana hirvee sota talossa, kun isänsä on päivän kotona, katsoen lapseni perään. Siitähän meteli nousi. kerroin että ihan samalla tavalla minä olen lasten kanssa päivät, eikä oma lapseni pyydä tätä poikaa talosta pois. loppujen lopuksi tuli perheneuvola puheeksi. poika ilmoitti että siellä hän ei mitään puhu.
mä luulen että tässä on myös kova äiti-ikävä. mua suoraan sanottuna vituttaa että se nainen on pistänyt poikansa mun vastuulle, ja ite ottaa sillon kun harrastuksiltaan ja uudelta mieheltään joutaa.. Joo, mieheni on hänelle usein asiasta puhunut, mutta sitten se kuulemma "tajuaa", mutta sitä hänen "tajuamistaan" kestääkin sitten max 2 päivää..äiti siis asuu ihan lähellä, mutta hän ei jouda poikaa tapaamaan kuin joka toinen viikonloppu. poika ei sitten millään opi talon tavoille, onko normaalia tuon ikäsellä vielä hokea samoja asioita joka päivä?
Mitenkäs se ruokailu? annanko asian olla? Tänäänkin oli ruoka, hän kieltäytyi syömästä ja otti kaakaota. Kun lähdin kotoa, niin sitten syödään ja sotketaan paikat. tietokoneella poika on viikonloppuisin ja lomapäivisin noin 6-9 tuntia. siihen olen päättänyt olla puuttumatta. se ei oo mun asia, vaikkei se hyväx pojalle olekaan.
poika uhkailee äidilleen muutolla. ja tiedän sen olevan ihan normaalia. mutta jos siellä kerta on niin helkatin hyvä olla, niin miks se ei muuta sinne? ihankuin äitikään ei sitä halua/jaksa ottaa.. munko tässä pitää jaksaa tapella vielä 7 vuotta? mun pitää hommata kassakaappi, oli taas tänään tutkinut mun kaappeja, ja jäi siitä kiinni.. onhan tää kumma kun en voi olla omassa kodissa "kotonani"
jaksat tapella ja anna loppujen olla.
JOs poika jaksaa hokea samoja asioita päivittäin, niin kyllä sunkin pitää jaksaa, jos asia on oikeasti mielestäsi merkittävä. Rajat on tuon ikäiselle merkki välittämisestä myös. Meillä on opittu pikku hiljaa (vuodessa) siivoamaan omat jäljet koko perheen tiloista, vaikka se oma huone on sitten pommin jäljiltä. Ei tätä huvikseen lähtis säätämään, mutta rakkaudesta ja vastuuntunnosta. Ei ole helppoa eikä reilua, mutta ei ole sille pikkuihmisellekään, joka kaipaa omaa äitiään.
Ja jos oikein alkaa tuntua tiukalta, niin juttele lapsen isän ja äidin kanssa, että nyt on pojalla niin ikävä äitiä, että jotain muutosta pitää teidän viikottaiseen elämänrytmiin tulla. Te aikuiset saatte sentään elää rakastamanne ihmisen kanssa, pojalla ei ole oikeasti valinnanvaraa. Kun turhaudut kunnolla, pura se lapsen vanhempiin, älä lapseen, jolla on paha olla eikä todellisuudessa mitään keinoja selvittää asiaa omaksi parhaakseen.
Jospa kävisitte pojan kanssa kaikki kaappisi ja yhdessä läpi joku päivä. Kielletty hedelmähän se kaikkein kiinnostavin... Ja osoittaahan se, että hän on kuitenkin kiinnostunut tuntemaan sinut paremmin ja alkaa hyväksyä, että tämä on nyt sitten hänen kotinsa, jossa hänen pitäisi päästä joka paikkaan. Ethän sä varmaan vedä hernettä nenään siitäkään, jos tyttäresi penkoo tavaroitasi.
kaikenlainen "vaklailu" ja salapoliisitoimet ovat tyypillistä leikkiä.
Yksi juttu, mitä voi kokeilla, on se, että jonain iltana puhutte miehesi kanssa yhdessä pojalle, että teki hän mitä vaan, niin isä ei palaa äidin kanssa yhteen, koska isä ei halua olla äidin kanssa ja äiti ei halua olla isän kanssa. Ja että pojan toimet saavat teidät molemmat pahimmillaan vihaisiksi ja surullisiksi, mutta eivät eroamaan toisistanne.
Tämä vaatii tosin aika paljon hermoja, meinaan se on lähes suora julistus pojalle testata voimiaan teitä (ja erityisesti sinua) vastaan. Mutta siinä vaiheessa lapsi tajuaa aika herkästi, että kokeili hän mitä vaan (meillä on pahimmillaan kakattu ja pissattu minun alusvaatelaatikkooni), niin teidän yhteinen rintama ei murru, jos se ei tosiaan näytä murtumisen merkkejä. Sen jälkeen lapsi ainakin meillä alkoi suht nopeasti sopeutumaan vastustamisen sijaan. Koska hän tajusi, että omilla toimillaan hän ei kerta kaikkiaan pysty erottamaan meitä.
Et saa toisen kunnioitusta jos "lepsuilet". Ystävällinen ja lempeä pitää toki olla, mutta jokaisessa kodissa on omat "sääntönsä".
Meillä oli muutama vuosi sitten vähän sama juttu.
Miehellä kolme lasta, poika ja kaksi tyttöä. Poika oli koko ajan ongelma, ei tervehtinyt, ei sanonut kiitos, ei tullut "hyviä öitä" eikä "huomenia". Tytöt olivat "kilttejä" kuin enkelit.
Aloitimme mieheni kanssa kampanjan pojan "kesyttämiseksi". Vaadimme häneltä ehkä enemmänkin kuin tytöiltä...
... nyt, viisi vuotta myöhemmin pojan ( nyt jo nuoren miehen ) kanssa välit on hyvät, tytöt eivät suostu enää tulemaan meille...
... ovat kuulemma "vihanneet" minua alusta alkaen ja "kiltteys" oli vain kohteliaisuutta isäänsä kohtaan!
Viestissäsi on jotain tuttua... seurustelen miehen kanssa, joka asuu poikansa kera. Emme ole vielä päässeet niin pitkälle, että yhteen muutto olisi ajankohtaista. Tuskin se ajankohtaiseksi tuleekaan tätä menoa, kun poika (ala-aste-ikäinen) oli jo miltei piloille hemmoteltu ja tästä on vielä pitkä matka parempaan... Poika määrää, miten päivä koulun ja isän töiden jälkeen etenee. En uskalla edes kuvitella, mitä elämämme olisi jos meistä oikeasti tulisi joskus uusperhe. Isä joskus komentaa poikaansa, mutta suurimman osan kiukutteluista ja päin naamaa huutamisista hän katsoo sormiensa läpi "oikaisten". Pojan etä-äidistä ei ole tämän vertaa apua. Hän hemmottelee ja passaa poikaa entisestään ja ostaa kaiken (kalleimmat jää isän huoleksi) roinan, mitä lapsi haluaa äidillään ollessa. Luovuttamiseni on jo lähellä, mutta katson vielä hetken ja yritän saada asioita parempaan ja kaikkeni mukaan sietää tilannetta, koska miesystäväni on kylläkin hyväsydäminen ja lämmin isä. Jonkin asteista suhteellisuuden tajua puuttuu ja tiettyä jämäkkyyttä kaivattaisiin... Asioista on puhuttu ja tullaan vielä puhumaan "meidän perheessämme". Toivottavasti teillekin tulisi joskus rauha maahan...