Jäin yksinhuoltajaksi jotenkin tahtomattani, huomasin aika pian että kaikki vastuu kaatuukin päälle kun isä matkusteli ja vei rahansa taloudesta omiin juttuihinsa, esim vanhemmilleen.
Yksinhuoltajuus on jonkunlainen vankilatilanne kaikilla mausteilla, siitä kyllä selviää kun lapset ovat pieniä.
Nyt on sitten se kovin tilanne kun kaksi murrosikäistä poikaa huorittelee ja heittelee tavaroita niskaan eikä ole ketään mua puolustamassa.
Nyt sanotte että itsehän olet kasvattanut. Minusta tämä vaikeus onkin siinä että isän puuttuminen on kasvattanut yhtä paljon kuin äidin läsnäolo. Siis syytän hiukan isääkin: et ollut paikalla, jätit lapsesi pärjäämään ilman miehen tukea.
Älkää isät hylätkö lapsianne vaikka äidin hylkäättekin. Turhaan syyttelette äitejä lasten omimisesta. Vastuulliselle isälle on aina tilaus. Äitikin tarvitsee kasvatusapua.
Yksinhuoltajuus on jonkunlainen vankilatilanne kaikilla mausteilla, siitä kyllä selviää kun lapset ovat pieniä.
Nyt on sitten se kovin tilanne kun kaksi murrosikäistä poikaa huorittelee ja heittelee tavaroita niskaan eikä ole ketään mua puolustamassa.
Nyt sanotte että itsehän olet kasvattanut. Minusta tämä vaikeus onkin siinä että isän puuttuminen on kasvattanut yhtä paljon kuin äidin läsnäolo. Siis syytän hiukan isääkin: et ollut paikalla, jätit lapsesi pärjäämään ilman miehen tukea.
Älkää isät hylätkö lapsianne vaikka äidin hylkäättekin. Turhaan syyttelette äitejä lasten omimisesta. Vastuulliselle isälle on aina tilaus. Äitikin tarvitsee kasvatusapua.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Olen myös murrosikäisen pojan yh-äiti, eikä meillä todellakaan nimitellä minua tai heitellä millään esineillä, pehmeilläkään. Isäänsä poika ei ole tavannut vuosiin, joten kyllä minun itseni on ollut kasvatettava pojastani tapojen mukaisesti käyttäytyvä. Tottakai yhteenottoja tapahtuu, niinhän tapahtuu ehjissäkin perheissä, mutta aina niistä puhumalla selvitty. Murrosikäisen kuuluukin kapinoida vanhemmileen, koska samalla siinä tekee henkistä eroa lapsuudestaan.
kukaan muu sinua puolusta kuin sinä itse. Pidä puolesi!
toisten on täällä helppo sanoa,kun lapset on rauhallisia tai ne ei käy missään.Ovat kotona vaan telkkua katsomassa ja yhdeksältä nukkumassa...
Nuoret ovat erilaisia ja toiset vilkkaampia. Sinä olet yksin lapsesi kasvattanut,ei ole mikään häpeä hakea apua ja tukea jostain. Ihan keskustelu auttaa, jaksat taas luottaa itseesi vanhempana ja olla vahva.Sitä ne nuoret odottaa,että olisit vahva ja rakastat heitä sellaisina kuin he ovat.Tee heille selväksi,että sinua pitää kunnioittaa.Vaikka se kaikuisi kuuroille korville,pikkuhiljaa ne tajuaa sen itsekin.Kaikkea hyvää sinulle ja jaksamista!
Kiitos ymmärryksestä. Itse asiassa ollaan käyty perheneuvolassa jo, vanhempi poikani on selvästi heikko itsehillitsemisen kyvyssään. Kuulema myös kolmen hengen perhe on vaikein mahdollinen, aina kun kahdella on hyvä juttu on kolmas siitä vähän out...
Silti, olisin kaivannut poikien isää talkoisiin,
sanoi kerran kun pyysin että "hoida nyt kun kerran halusut ne..."
On kyllä yhteistuumin hankittuja aikanaan.
lasten isä(lapsia5)totesi tuolloin että "voisi ottaa kaikki lapset itselleen,ja lempata vain minut pihalle"...olisi kuulema uusi puolisko hänellä,joka lapset hoitaisi...
No,lapset jäivät erotessa kuitenkin minulle,hän sai talon,ym. yhteisen omaisuuden.Minulle olivat lapset tärkeempiä!
Eron alussa mies ilkeili tyyliin "mähän sanoin ettet sä pärjää niiden kanssa!",(kun kysyin apua/neuvoa lasten kasvatuksessa).Sittemmin totesi että "hän ei edes halunnut näitä lapsia..",vaikka hän ainoana lapsena halusikin itselle ison perheen!
Nyttemmin tapaamiset vähentyneet,ja ex-miehen uusperheen/jälkikasvun myötä lasten tapaamiskerrat vain harvenee...kun tuo uusi nainen "ei omien sanojensa mukaan ole koskaan halunnut suurperheen äidiksi".
Meillä myös pojilla(joita on 4,ja kaksi heistä murrosikäistä)oli aikas kauhia kasvunvaihe..mutta nyt tilanteet tasoittuneet.Huomasivat ettei tuo onni asukaan isän luona,vaan siellä missä sisarukset ja muut läheiset ovat.
Ei koskaan saisi syyllistää vanhempaa,jokainen lapsikin kun on omanlaisensa...kuin myös vanhempikin on erilainen.Mikä keino tepsii toiseen,ei tehoakaan toisen sisaruksen kohdalla..välillä ollut itsekin melkoisen "yksin",mutta huomannut että kun maltti itsellä säilyy,ja yrittää vain puhua ja puhua,asettaa rajat ja antaa rakkautta,kertoo että rakastaa,muttei pidä siitä miten lapsi omaa,ainoaa
äitiänsä kohtelee..niin meillä se ainakin näkyy nyt tuottavan tulosta!Tosin oli aikas "hel.....liset"2 vuotta....mutt nyt siis kaikki taas paljon valoisampaa ja elämä tuntuu taas elämisen arvoiselta!
kun vaan jaksaa ja jaksaa. Siitä syystähän tämäkin palsta on kiva, kun täällä voi pohtia ja saada kannustusta muilta saman asian kanssa kamppailevilta.
Meillä ainakin on nyt pahimmat murrosiät ohi ja olen onnellinen kunnon lapsista ,jotka jo hyväksyvät minutkin ihan tavallisena ihmisenä,ei vaan komentelevana äitinä.Voimia sinulle ja muista ettet ole yksin.
- Sitä saa mitä tilaa, tai sitä niittää, mitä on kylvänyt.
Periaatteessa oli kasvattajia yksi tai kaksi, lapsihan tekee juuri niin paljon, kuin tilaa annetaan. Jollet saa murkkuja aisoihin, kannattaa sitten hakea apua ammattilaisilta.
Toisaalta nykykasvatus on Pers******* aivan suoraan kirjoitettuna. Enenvanhaan sentään tukkapölly ja luunappi muistutti rajoista, mutta nykyään "pitää keskustella". NO, myöhemmällä iällä elämä/poliisi/oikeuslaitos kyllä näyttävät rajat.
Ajatellaan esim. susilaumaa; siinä on ns. alfa-pari, joka lisääntyy ja päättää mm. milloin lähdetään metsästämään ja kuka pääsee ensinmäisenä syömään saalista jne; jos joku laumasta yrittää ohittaa/etuilla, ei johtava alfa tapa, vaan antaa kunnon kurituksen. Jos riitapukari ei usko, se joko ajetaan/lähtee laumasta, tai luulessaan voimansa suuremmiksi, eikä peräänny, silloin tulee vasta tapetuksi.
Periaatteessa perheenkin voi ajatella toimivan samoin, toki unohtaen sen tappamisen. Eli jos joku lapsista alkaa "nousemaan" vastaan, silloin täytyy ottaa käyttöön "rajummat" keinot, kuin "kalkatus ovenpielessä" tai "henkevät keskustelut".
jos ovat jo sen ikäisiä että "ymmärtävät" puhetta niin puhu niinkuin aikuiselle puhuisit.
Kysy miksi he haluavat olla ilkeitä sinulle ja satuttaa sinua.
Mistä tuulee ja mikä on heidän mielestään syy.
Kuuntele ja yritä asettua poikiesi tilalle ja heidän asemaansa.
kysy mitä teillä mahdollisesti tehdään poikien mielestä väärin ja millä asia korjaantuu.
mitä itse kukin voisi ja haluaisi tehdä tilanteen parantamiseksi.
kerro pojille ettet pidä siitä että sinua nimitellään, satutetaan.
Koita keksiä mieluista yhteistä tekemistä
jos vain vielä mahdollista; leffoja, jääkiekkoa, laivaristeilyä(?),
motskari tai auto -näyttelyitä, ehkä jopa jotain peli-iltaakin ja hyvää ruokaa jne.
mitä vaan mikä poikiesi ikäisiä kiinnostaa.
voi olla jopa ihan kivaakin.
Sano heille suoraan että jos ei yhteistyö suju ja pojat ei noudata kodin sääntöjä. Sinunkaan ei ole pakko sietää moistä käytöstä. Uhkaa ottavasi viranomaisiin yhteyttä ja järkkääväsi heille sijaiskodin. Sano suoraan ettei sinun todellakaan tarvii kestää noin epäkunnioittavaa käytöstä omassa kodissasi. Muistuta heitä kenenkä ruokapöydässä syövät. Ettei kannata purra ruokkivaa kättä.
Sanompahan vaan ettei tuossa tilanteessa pään silittelyt auta.
Pitää olla tiukka mutta myös näyttää rakastavansa heitä.
Olen kasvattanut kaksi poikaa aikuiseksi ja saanut heiltä armeija iässä kehut ja kiitokset siitä että olin myös tiukka.
Minä sanoin suoraan ettei minun varpailleni hypitä.
Et kai vaan luule etten ole sanonut.
omien lasteni kohdalta....että olet varmaankin sanonut..ja usein!
Koita jaksaa...kyllä se hetkikin vielä koittaa jolloin toteat"selvisin!"
"Sydän joka antaa anteeksi vääryyden,on kuin
lävistetty simpukka,joka peittää haavansa helmellä".