Oli varheinen elokuinen ilta, juuri sellainen ihanan pehmeä, kuin kevyt kosketus iholla. Kävelin eteenpäin kuin mikään ei olisi koskaan voinut pysäyttää minua, vaikka sydämeeni sattui jokaisella askeleella yhä enemmän. Kaikki ympärilläni oli kaunista, keltaisen sävyjä oli jo niin monia, että kaikki näytti varhoutuvat aamuauringon kultaiseen valoon ja kieppuvan silmissä kauniina värien kirjona. Silti en huomannut sitä, vaikka todella yritin, sillä itse olin kietoutunut johonkin tummaan, joka kuristi minua syleilyynsä. Pahinta oli, etten edes halunnut päästää irti...
Kaiken tämän synkistelynkin jälkeen olin varma, että minun asiani olivat paremmin kuin muiden. Ei, eihän minulla ollut mitään hätää, eikä sen pahemmin mitään hävittävääkään. Olin kuin yksi niistä linnuista, jotka nauttivat vielä viimeisistä syksyn lämpimistä päivistä ilman huolta tulevasta. Ajattelivatkohan ne edes tulevaa? Minä en. Yritin karistaa ne viimeisetkin hämärän ajattelun rippeet pois mielestäni ja olla ajattelematta mitään.
Kunhan vain olisin tarpeeksi väsynyt ja jalkani uuvuksissa kävelemisestä, haluaisin jälleen palata kotiin. Kunhan vain saisin itseni pysähtymään ja kääntäisin katseeni siihen, mitä ympärilläni oli sen sijaan, että katsoin jatkuvasti itseäni sisäisestä peilistäni ja ajattelin, mitä olin tehnyt väärin ja mitän vielä tulisin tekemään. En kai sitten vain voinut itselleni mitään, sillä se ei onnistunut. Mikään ei ollut onnistunut enää pitkään aikaan!
Kesän kuumimmat päivät olivat menneet ohi yhdessä vilauksessa. Vihreä nurmi paljaiden varpaiden alla oli vaihtunut kylmäksi paljaaksi maaksi ja sen jälkeen jäätäväksi lumeksi ajatuksissani jo ennen kuin ensimmäinen kunnon kesäpäivä oli lipunut ohi. Tiesin, että ajattelin liikaa. Tiesin, että suunnittelin ja maalailin haavekuvia liikaa. Mikään ei koskaan mennyt niin kuin halusin, eikä aika koskaan pysähtynyt odottamaan ketään, vaikka olisimme kaikki yhdessä anelleet sitä jäämään.
Ei, kaikki oli tapahtunut yhtä nopeasti kuin aina ennenkin. Valvottu yö oli muuttunut tuskallisen nopeasti aamuksi, joka oli ollut kirkas ja kuulas jo ennen auringon nousua. Olin jättänyt kaiken ja kävellyt pois ilman lupauksia takaisin palaamisesta. Se oli ollut minun päätkseni, enkä olisi sillä hetkellä antanut kenenkään suostutella minua jäämään. Se oli tehtävä nyt tai ei ollenkaan.
Sinä aamuna olin ollut liian väsynyt edes herätäkseni siitä unesta, jota en ollut koskaan nukkunut. Tajusin vasta silloin lähteneeni, kun yritin suostutella itseäni kääntymään takaisin. Jalat olivat sitä mieltä, ettei niitä väsymyn vaivaisi, kohta en enää tarvitsisi jalkojani. Enkä ajatuksiani. Olin kyllästynyt ajattelemaan muidenkin puolesta, rukoilemaan, että jotain hyvää tapahtuisi pahan jälkeen, mutta aina kaikki kääntyi päälaelleen ja teki minusta korjaamisen sijaan rikkinäisen.
En olisi kuitenkaan jaksanut sitä loputtomiin. Olisin voinut lähteä ja lopettaa kaiken jo aikoja sitten, mutta pitkään olin ollut liian luottavainen ja ajatellut lapsellisesti, että kaikki saattaisi vielä hyvinkin järjestyä. Ei niin tulisi kuitenkaan käymään, sen oli tajunnut vasta liian myöhään. Niin kovasti ja niin pitkään olin halunnut tehdä asialle jotain, mutta päivät olivat kiiruhtaneet eteenpäin sellaisella vauhdilla, etten millään saanut otetta elämästäni.
Kun kävelin eteenpäin minua kohti kaartuvien puiden alla, joiden suurilla lehdillä oli kastetta ja juurella kasvoi kuihtuneita kukkia, huomasin taivaan tummuvan, kuin yö olisi tullut uudestaan. En tajunnut, että sellaisena aamuna voisi sataa, enkä halunnut uskoa sitä vielä silloinkaan, kun puiden kevyt kaste muuttui sateen ropinaksi kivisellä pikkutiellä.
Tulin sillalle. Siihen olin useamman kerran halunnut jäädä vain katselemaan veden virtausta, mutta aina joku oli tullut ja vetänyt minut takaisin toellisuuteen. Nyt oli kuitenkin vielä hiljainen aamu, eikä ketään näkynyt missään. Olin kerrankin fyysisesti yhtä täydellisen yksin kuin olin ollut henkisesti jo monta vuotta. Juuri siitä olin eniten halunnut päästä eroon, yksinäisyydestä ja siitä, etten voinut olla kuten muut.
Sade rummutti sillan puisia kaiteita, joiden maali oli jo pahasti haalistunut. Alhaalla vesi värjäytyi tummaksi ja kietoutui siihen satavien pisaroiden ympärille. Oli tullut aika. Jättäisin kaiken ja saisin niin paljon tilalle. Omassa mielessäni putosin jo, ja kun suljin silmäni, saatoin tuntea lempeän tuulen ihoani vasten ja sen jälkeen kylmän virtaavan veden kaikkialla ympärilläni. Viimeinen ahdistava tunne, jonka koskaan tulisin tuntemaan...
Avasin silmäni ja muistin kaiken sen, mikä oli ympärilläni. Halusin nähdä sen vielä kerran, ei, halusin tuntea sen! Aamukaste oli viileää ja rauhoittavaa, puut kumartuivat ohuen joen ylle ja pudottivat lehtiensä pisarat virtaan. Kukaan ei olisi voinut sanoa, etteikö se ollut kaunista, vaikka tummat pivet kerääntyivätkin jo taivaalle. Yhtäkkiä tunsin hukkuvani tunteisiin, joita olin piilotellut niin pitkään, ja sieluni räpiköi kohti pintaa, takaisin elämään. Ehkä ei sittenkään ollut vielä myöhäistä...
Kun kävelin vapisevin askelin takaisin puiden varjoon raskaasti hengittäen, en tiennyt ollako iloinen vai surullinen, vai molempia samaan aikaan. En tuntenut mitään muuta kuin sateen ympärilläni. Sormeni paleltuivat, kun puristin ne tiukasti toistensa lomaan, mutta sisältä minä tunsin nousevan lämmön. Sade kasteli minut, mutta tiesin pääseväni vielä joskus kuiville. Itkin, ja taivas itki kanssani suuria pisaroita, taivaan kylmiä kyyneleitä.
Kaiken tämän synkistelynkin jälkeen olin varma, että minun asiani olivat paremmin kuin muiden. Ei, eihän minulla ollut mitään hätää, eikä sen pahemmin mitään hävittävääkään. Olin kuin yksi niistä linnuista, jotka nauttivat vielä viimeisistä syksyn lämpimistä päivistä ilman huolta tulevasta. Ajattelivatkohan ne edes tulevaa? Minä en. Yritin karistaa ne viimeisetkin hämärän ajattelun rippeet pois mielestäni ja olla ajattelematta mitään.
Kunhan vain olisin tarpeeksi väsynyt ja jalkani uuvuksissa kävelemisestä, haluaisin jälleen palata kotiin. Kunhan vain saisin itseni pysähtymään ja kääntäisin katseeni siihen, mitä ympärilläni oli sen sijaan, että katsoin jatkuvasti itseäni sisäisestä peilistäni ja ajattelin, mitä olin tehnyt väärin ja mitän vielä tulisin tekemään. En kai sitten vain voinut itselleni mitään, sillä se ei onnistunut. Mikään ei ollut onnistunut enää pitkään aikaan!
Kesän kuumimmat päivät olivat menneet ohi yhdessä vilauksessa. Vihreä nurmi paljaiden varpaiden alla oli vaihtunut kylmäksi paljaaksi maaksi ja sen jälkeen jäätäväksi lumeksi ajatuksissani jo ennen kuin ensimmäinen kunnon kesäpäivä oli lipunut ohi. Tiesin, että ajattelin liikaa. Tiesin, että suunnittelin ja maalailin haavekuvia liikaa. Mikään ei koskaan mennyt niin kuin halusin, eikä aika koskaan pysähtynyt odottamaan ketään, vaikka olisimme kaikki yhdessä anelleet sitä jäämään.
Ei, kaikki oli tapahtunut yhtä nopeasti kuin aina ennenkin. Valvottu yö oli muuttunut tuskallisen nopeasti aamuksi, joka oli ollut kirkas ja kuulas jo ennen auringon nousua. Olin jättänyt kaiken ja kävellyt pois ilman lupauksia takaisin palaamisesta. Se oli ollut minun päätkseni, enkä olisi sillä hetkellä antanut kenenkään suostutella minua jäämään. Se oli tehtävä nyt tai ei ollenkaan.
Sinä aamuna olin ollut liian väsynyt edes herätäkseni siitä unesta, jota en ollut koskaan nukkunut. Tajusin vasta silloin lähteneeni, kun yritin suostutella itseäni kääntymään takaisin. Jalat olivat sitä mieltä, ettei niitä väsymyn vaivaisi, kohta en enää tarvitsisi jalkojani. Enkä ajatuksiani. Olin kyllästynyt ajattelemaan muidenkin puolesta, rukoilemaan, että jotain hyvää tapahtuisi pahan jälkeen, mutta aina kaikki kääntyi päälaelleen ja teki minusta korjaamisen sijaan rikkinäisen.
En olisi kuitenkaan jaksanut sitä loputtomiin. Olisin voinut lähteä ja lopettaa kaiken jo aikoja sitten, mutta pitkään olin ollut liian luottavainen ja ajatellut lapsellisesti, että kaikki saattaisi vielä hyvinkin järjestyä. Ei niin tulisi kuitenkaan käymään, sen oli tajunnut vasta liian myöhään. Niin kovasti ja niin pitkään olin halunnut tehdä asialle jotain, mutta päivät olivat kiiruhtaneet eteenpäin sellaisella vauhdilla, etten millään saanut otetta elämästäni.
Kun kävelin eteenpäin minua kohti kaartuvien puiden alla, joiden suurilla lehdillä oli kastetta ja juurella kasvoi kuihtuneita kukkia, huomasin taivaan tummuvan, kuin yö olisi tullut uudestaan. En tajunnut, että sellaisena aamuna voisi sataa, enkä halunnut uskoa sitä vielä silloinkaan, kun puiden kevyt kaste muuttui sateen ropinaksi kivisellä pikkutiellä.
Tulin sillalle. Siihen olin useamman kerran halunnut jäädä vain katselemaan veden virtausta, mutta aina joku oli tullut ja vetänyt minut takaisin toellisuuteen. Nyt oli kuitenkin vielä hiljainen aamu, eikä ketään näkynyt missään. Olin kerrankin fyysisesti yhtä täydellisen yksin kuin olin ollut henkisesti jo monta vuotta. Juuri siitä olin eniten halunnut päästä eroon, yksinäisyydestä ja siitä, etten voinut olla kuten muut.
Sade rummutti sillan puisia kaiteita, joiden maali oli jo pahasti haalistunut. Alhaalla vesi värjäytyi tummaksi ja kietoutui siihen satavien pisaroiden ympärille. Oli tullut aika. Jättäisin kaiken ja saisin niin paljon tilalle. Omassa mielessäni putosin jo, ja kun suljin silmäni, saatoin tuntea lempeän tuulen ihoani vasten ja sen jälkeen kylmän virtaavan veden kaikkialla ympärilläni. Viimeinen ahdistava tunne, jonka koskaan tulisin tuntemaan...
Avasin silmäni ja muistin kaiken sen, mikä oli ympärilläni. Halusin nähdä sen vielä kerran, ei, halusin tuntea sen! Aamukaste oli viileää ja rauhoittavaa, puut kumartuivat ohuen joen ylle ja pudottivat lehtiensä pisarat virtaan. Kukaan ei olisi voinut sanoa, etteikö se ollut kaunista, vaikka tummat pivet kerääntyivätkin jo taivaalle. Yhtäkkiä tunsin hukkuvani tunteisiin, joita olin piilotellut niin pitkään, ja sieluni räpiköi kohti pintaa, takaisin elämään. Ehkä ei sittenkään ollut vielä myöhäistä...
Kun kävelin vapisevin askelin takaisin puiden varjoon raskaasti hengittäen, en tiennyt ollako iloinen vai surullinen, vai molempia samaan aikaan. En tuntenut mitään muuta kuin sateen ympärilläni. Sormeni paleltuivat, kun puristin ne tiukasti toistensa lomaan, mutta sisältä minä tunsin nousevan lämmön. Sade kasteli minut, mutta tiesin pääseväni vielä joskus kuiville. Itkin, ja taivas itki kanssani suuria pisaroita, taivaan kylmiä kyyneleitä.
Vastaukset 2
Vanhimmat
tekotaiteellista.
samoin, ;)