mun tarina osa 9

Afrodite kirjoitti:

Riinng! Ovikello soi ja Jonnan mutsi tuli avaamaan ja käski mun mennä Jonnan huoneeseen. ”Moi Niina! Miten menee?” Jonna kysyi heti, kun mä pääsin huoneeseen. ”No tota… ihan hyvin.. Näytäs sitä kirjettä.” Jonnan tarina oli ihan hyvä, joten mä lupasin viedä sen postilaatikkoon kotimatkalla. Lopulta mä kerroin, mitä jengiläiset oli tehneet mulle. Jonna oli todella vihainen ja järkyttynyt ja mutisi, että kyllä ne saavat vielä joskus opetuksen. Se halusi vielä tulla saattamaan mua, mutta mä kieltäydyin vetoamalla jouluostoksiin. Kylmät väreet kulki mun selkä pitkin, kun pyöräilin ”sen paikan” ohi.

Mä ostin paljon lahjoja, mutsille enkelikoristeen, Eerolle luun, Janinalle pienen pehmolelun ja Jonnalle vaaleanpunaisen possun. Muille mä ostaisin myöhemmin. Mä oli kävelemässä kassieni kanssa pyörälle, kun näin Laurin. Se oli jonkun likan kanssa. Ne suutelivat. Pala nousi kurkkuun ja en saanut henkeä. Oliko sillä ollut joku kokoajan? Mä niiskautin, ja musta kyynel vierähti poskelle. Lauri huomasi mut ja tönäisi sen likan kauemmaksi. ”Niina…” Se sanoi ja alkoi kävellä lähemmäksi. Mä käännyin ja aloin juosta. Meikistä mustat kyyneleet valuivat poskilla. ”Niina odota! Mä voin selittää!” Lauri huusi, mutta mä en aikonut pysähtyä. Mitä selitettävää sillä muka oli? Se seurusteli ja sillä selvä. Miks sen pitäisi mulle selittää? Mä juoksin koko matkan pyörälle ja pyöräilin kotiin.

Vasta omassa huoneessani mä päästin tunteeni valloilleen ja purskahdin itkuun. Onneksi mutsi ei ollut kotona. Aluksi mä olin ollut vihainen Laurille ja sille likalle, mutta nyt mä olin vain epätoivoinen ja masentunut. Mä taisinkin olla tosi ihastunut Lauriin, mutta eihän se voinut olla kiinnostunut tällaisesta kakarasta. Miksi sillä muuten olisi ollut toinen? En mä ikinä tulisi saamaan sitä. En mä voisi tehdä mitään muuta kuin surra. Joten mä surin ja jopa viiltelin sen nimen käteeni ja kirjoitin runon:

Miks sä teit tän mulle?
Hymyilit ja mä suhun
ihastuin, ehkä vähän
rakastuin. En silloin
vielä tajunnut: Sä mulle
hymyilit, mutta samalla
satutit. Sä oot kuin
huumetta. Hymysi, katseesi
äänesi. Niistä mä juovun
ja on pakko saada lisää.
Missä on laitos, joka on
erikoistunut tähän
huumeeseen? Missä annetaan
lääkettä tähän kipuun ja
vieroitusoireitani hoidetaan?
Miksi minua kidutat, enkä
pääse karkuun tätä tunnetta?
Miten voit olla koko elämäni?
Et edes tiedä, kuinka paljon
minua satutat. Ei sua varmaan
edes kiinnosta. Päästäisit
minut jo pois!

Enhän mä oikein osannut kirjoittaa, mutta tuli siitä edes vähän parempi olo, kun sai purkaa huoliaan paperille. Parempi kai olisi ollut purkaa niitä jollekin ihmiselle, mutta ei mulla ollut ketään. Kavereillakin oli tarpeeksi omiakin murheita, ja mutsille ei voinut kertoa mitään. Se olisi vaan huutanut ja pannut mut kotiarestiin. Nettiinkin mä olin joskus kirjoitellut, mutta siitä oli tullut kauhea lasku ja mutsi oli käskenyt lopettaa.



PS.Lukeeks kukaan edes tätä?

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä