Tapasin nykyisen aviomieheni vasta ollessani 30 ja vähitellen alkoi myös lapsenhankinta olla ajankohtainen asia. Miehellläni on 1 lapsi edellisestä liitosta. Parin vuoden yrityksistä huolimatta raskautta ei kuulunut ja menin lääkärille, joka kirjoitti lähetteen lapsettomuuspoliklinikalle. Saatiin kutsu ja yllättäin mies sanoi, että ei voi tulla keskellä viikkoa, koska työmatka suuntautuu tuolloin muualle. Yllätyin täydellisesti, ei kai poli ole viikonloppuisin auki, mitäs ukkokulta oli oikein kuvitellut?! Töitä ei voinut peruuttaa tai siirtää, niinpä kiukuspäissäni ensin siirsin ajan tuonnemmaksi ja myöhemmin peruutin sen kokonaan. Nyt 1,5 vuotta myöhemmin mies yllättäin haluaisinkin laittaa koko homman uudelleen käyntiin siis että yritettäisiin saada uusi aika. Mutta, mutta... täytän alkukeväästä 40 ja synttäripäivänäni loppuu julkisen tahon lapsettomuuspalvelut, joten enää emmen pitkien jonojen vuoksi ehdi saada uutta aikaa tutkimuksiin ja hoidon aloittamiseen ennen merkkipäivääni.
Olen katkerakin moisesta mielenmuutoksesta... tiesiköhän tuo mieheni, että lähestyvä 40 on niitti lapsenhankintasuunnitlemille? Ei voinut olla tietämättä, olin sen niin moneen kertaan selittänyt. Vai halusikohan hän tavallaan näyttää ajatustensa muuttuneen samalla tietäen, että aika loppuu kesken? Toki on vielä senkin jälkeen kytössä tuo yksityinen mahdollisuun, eri hintaluokassa tosin. Nyt pähkäilen tätä asiaa päivittäin ja harmitelenkin, etten vaikka yksin mennyt sinne tutkimuksiin.
Katkeruuden lisäksi mielessäni on kiukku... tuo lapsensa ei tule saamaan omaisuudestani mitään, sen olen testamentilla varmistanut. Taitaa olla jonkinmoinen kosto isänsä ajattelemattomuudesta, laskelmoinnista ja ties mistä muusta. Vaikka nyt annankin miehestäni aika negatiivisen kuvan, niin kuitenkin meillä on hyvä suhde ja olen onnellinen, tätä lapsiasiaa lukuunottamatta. Onkohan se tulevin vuosina sellaien asia,joka alkaa vaivata mieltäni pahemmin kuin nyt ja onko se mahdollisesti asia, joka meidät vielä joskus saa erilleen?
Olen katkerakin moisesta mielenmuutoksesta... tiesiköhän tuo mieheni, että lähestyvä 40 on niitti lapsenhankintasuunnitlemille? Ei voinut olla tietämättä, olin sen niin moneen kertaan selittänyt. Vai halusikohan hän tavallaan näyttää ajatustensa muuttuneen samalla tietäen, että aika loppuu kesken? Toki on vielä senkin jälkeen kytössä tuo yksityinen mahdollisuun, eri hintaluokassa tosin. Nyt pähkäilen tätä asiaa päivittäin ja harmitelenkin, etten vaikka yksin mennyt sinne tutkimuksiin.
Katkeruuden lisäksi mielessäni on kiukku... tuo lapsensa ei tule saamaan omaisuudestani mitään, sen olen testamentilla varmistanut. Taitaa olla jonkinmoinen kosto isänsä ajattelemattomuudesta, laskelmoinnista ja ties mistä muusta. Vaikka nyt annankin miehestäni aika negatiivisen kuvan, niin kuitenkin meillä on hyvä suhde ja olen onnellinen, tätä lapsiasiaa lukuunottamatta. Onkohan se tulevin vuosina sellaien asia,joka alkaa vaivata mieltäni pahemmin kuin nyt ja onko se mahdollisesti asia, joka meidät vielä joskus saa erilleen?
Vastaukset 5
Vanhimmat
Meillä on niin että me kummatkin olemme lapsettomia ja meistä toisen sisaruksella on lapsia.
Mutta olen päättänyt myös tehdä testamentin jolla annan lapset haluamilleni ihmisille enkä näille sukulaisille tai heidän lapsilleen.
Onneksi on keksitty teestamentti.
Ehkä meille joskus tulee vaikka sijaislapsia tms jotka tuntuu omilta lapsilta, joilel voin tehdä testamentin.
Oletko sinä miettinyt muita mahdollisuuksia saada lapsi?
Ja vielä vähän pohdinnoistasi,, on hankalaa sanoa alatko katua. Jotkut alkaa ja jotkut ei.
Minä yritin hoidoilla ja kun ne ei onnistunut niin nyt voin olla rauhassa.
(Mutta muista että hoidotkin on vähän hankala sen suhteen, että yleensä kukaan ei tule sanomaan että hoidot ei kannata, joten lopettamispäätös pitää tehdä itse.)
Elämä ei ole helppoa!
Toivottavasti löydät sinulle parhaan tavan elää nyt ja tulevaisuudessa!
juttusi oli melkein kun minun suusta. paitsi täällä kertojana on mies. avovaimolla kanssa lapsi edellisestä liitosta. ja epäilen että pitkitti lapsen tekoa koulutuksella ja muilla syillä ja nyt se on jo myöhäistä kun on yli 40v.
Nyt on sia pyörinyt minunkin päässä lähes päivittäin ja kiristää myös meidän välejä.
ETTÄ OTAKO VAI JÄTÄKÖ!
Itse aloin myös mieheni kanssa kypsyä lapsentulolle vasta 30 ikäisenä. Olimme myös jonossa lapsettomuusopoliklinikalle, mutta peruin ajan, kun olin toisella paikkakunnalla töissä ja tuntui silloin mahdottomalta yhdistää juuri "oikea ajankohta kuukaudessa" ja yritys, kun olimme viikot eri paikkakunnilla. Sittemmin olemme asuneet useita vuosia jo samalla paikkakunnalla, mutta lasta ei ole kuulunut - ensi kesänä täytän myös 40v. Pitkien jonojen johdosta julkiselle puolelle, olen sittemmin kokeillut lapsettomuushoitoja yksityisellä puolella, mutta niistä ei ollut apua, vaikka mitään ns. vikaa meistä kummastakaan ei ole löytynyt. Meillä ei ole kummallakaan lapsia aikaisemmista suhteista, ja tällä hetkellä säälin enemmän miestäni kuin itseäni.
Haluan vain sanoa, että on muitakin samassa tilanteessa olevia ja luulen, että hoitoon lähtemisessä voi olla monella aika iso kynnys. Ei tulisi liikaa syyllistää itseään, suurin osa pareista ei joudu koskaan edes miettimään hoitoon lähtemistä, kun raskautuminen onnistuu valtaosalla ihan itsestään. Olen kuitenkin antanut raskaudelle mahdollisuuden, en ole esim. alkanut käyttämään ehkäisyä, mutta niin se vain on, että elämässä ei ole kaikissa asioissa onnea. Voimia kaikille samassa tilanteessa oleville!
.. unohtaa tuollainen uhittelu ja katkeruus! Soita ja tilaa aika tutkimuksiin, voihan olla niinkin, ettei teillä edes tarvita mitään kalliita ja monimutkaisia hoitoja vaan ehkäpä pienellä "tönäisyllä" päästään jo yrittämään.
Sinuna en enää haaskaisi aikaa asian vatvomiseen - teillä on vielä aikaa ihan tarpeeksi päättää tutkimusten jälkeen haluatteko aloittaa kalliit/rankat hoidot, jos te niitä edes tarvitsette. Kenenkään ei tarvitse sitoutua tuleviin hoitoihin vielä tutkimuksia tehdessä.
Eli positiivistä asennetta ja asiaa selvittämään!
siis oikeesti ei ton ikäiset ihmiset voi olla noin tyhmiä ja katkeroitua noin pahasti!!! Siis miks sä et mennyt sinne tutkimuksiin yksin, mun mielestä on turha itkee jälkeen päin ku itse teit sen ratkaisun että ettet mennyt, älä syytä tästä miestäsi! Miestä ei tutkimuksissa tarvitse kuin tuomaan spermanäytteen jonka voi ennen töihin menoa käydä viemässä tai mennä paikan päälle ja hoitaa homman. Lääkärissä miestä ei välttämättä tarvita. Naisen tutkiminen on monimutkaisempaa. Eikä toi ole vielä myöhäistä kun lopetat jahkailun ja soitat yksityiselle puolelle pääset heti tutkimuksiin. Mutta lopeta valittaminen ja katkeroituminen!!! Eli tutkimuksiin mars mars!!!!