Tällästä nyt rupesin uteleen et minkä ikäisiä olette olleet kun vauvakuume on "iskenyt" ja kuinka kauan siitä on mennyt ennen kuin olette ruvenneet "yrittämään"???
Itse olen nyt 23 ja kuume kasvanut tässä parin kuukauden ajan... en kuitenkaan ole vielä varma asiasta. Mies on 28.
Siskoni on 18 ja rupesivat just yrittään poikakaverinsa kanssa ja hirvee sotahan siitä meille syttyi kun yritin häntä toppuutella. Ovat tunteneet vasta 6 kk ja nyt on jo vauvan yritys meneillään... siskoni ei ole yhtään mitään kerinnyt vielä tekemään eikä näkemään elämässään ja olisin toivonut että olisi ensin elänyt hiukan omaa elämäänsä!!
Hän nyt kuvittelee että olen kateellinen kun hän ehtii ennen minua vaikka olemme jo olleet pari vuotta naimisissa ja tunteneet kauan.. asia ei ole ollenkaan niin, haluan vaan että me koemme maailmaa kaksin ennen lapsia...
Pelkään että siskoni pilaa elämänsä... enpä kai voi mitään tehdä...???
Kertokaa te onko sillä iällä suuri merkitys vai ei???
Itse olen nyt 23 ja kuume kasvanut tässä parin kuukauden ajan... en kuitenkaan ole vielä varma asiasta. Mies on 28.
Siskoni on 18 ja rupesivat just yrittään poikakaverinsa kanssa ja hirvee sotahan siitä meille syttyi kun yritin häntä toppuutella. Ovat tunteneet vasta 6 kk ja nyt on jo vauvan yritys meneillään... siskoni ei ole yhtään mitään kerinnyt vielä tekemään eikä näkemään elämässään ja olisin toivonut että olisi ensin elänyt hiukan omaa elämäänsä!!
Hän nyt kuvittelee että olen kateellinen kun hän ehtii ennen minua vaikka olemme jo olleet pari vuotta naimisissa ja tunteneet kauan.. asia ei ole ollenkaan niin, haluan vaan että me koemme maailmaa kaksin ennen lapsia...
Pelkään että siskoni pilaa elämänsä... enpä kai voi mitään tehdä...???
Kertokaa te onko sillä iällä suuri merkitys vai ei???
Vastaukset 6
Vanhimmat
ollaa saman ikäne pariskunta eli mies tosin 27 ja ite oon 23v. mut ei se ikä sinänsä ... mitä nuorempana sen parempi mut kyllä toi siskos homma vähän hätiköityä on eli samaa mieltä oon että kattella maailmaa eka kun se kuiteskin on suurin vastuu elämässä ja se on päivien lopuun asti oma lapsi no 18 vuotee asti hoidettava mutta oma se on senkin jälkee ja aina tulee oleen... omia kamuja on jotka lapsia tehny jo tuon ikäisenä ja kiroovat nyt kun pilasivat nuoruuden... eli !!!!
Ei aina kannata tuijottaa ikää. Veljeni ja hänen vaimonsa saivat ensimmäisensä kaksi kuukautta sen jälkeen, kun vaimo oli täyttänyt kahdeksantoista, ja he ovat pärjänneet vallan mainiosti, tällä hetkellä heillä on neljä lasta, vanhin jo 11 vuotta.
Maailmaa voi nähdä myös lasten kanssa, se ei ole este, se pitää vain suunnitella eri tavalla. Jos ihmisestä tuntuu, että on valmis vanhemmaksi ja on löytänyt sellaisen kumppanin, jonka kanssa tuntee haluavansa olla koko ikänsä, saattaa tuntua siltä, ettei kiinnosta enää mennä ja koheltaa, vaan asettua aloilleen. Itselläni on tämä tilanne ja olen 19. Tosin erona sinun siskoosi, me olemme olleet yhdessä jo viisi vuotta ja kihloissakin lähestulkoon kolme.
Minä oon 19 ja mieheni 25. Yhessä ollaan oltu kesästä 2005, tänä kesänä naimisiin mentiin. Syyskuun alusta alettiin yrittään lasta. Meille se sopii näin, kuhan nyt vaan pian saatais se lapsi alulle. :)
Jos tarkotit maailman näkemisellä reissaamista, ni lapsethan ei sitä estä! Sitä voi lähteä vaikka mihi, se on vain järjestelykysymys, ja rahakysymys.
Meillä on suunnitteilla, että kun on eka lapsi saatu ja ois asiat sillai hyvin että lapsen kans voi lähteä, ni me lähetään Norjaan reissaamaan. Paljo sen isompia reissuhaluja mulla ei ole. Mies haluais kyllä käydä Amerikassa, mutta se on iso rahakysymys, ja kun mua ei niin paljo innosta. Meille on se perhe se tärkein.
Myös muuta maailmaa ei ole tarvetta meillä nähdä, esim baarielämää. Mies on juossut parikymppisenä niissä tarpeeksi paljon, mulle riitti yks baarireissu.
Opiskeluhommat ja muutki on mietitty. Siis JOS nyt pian tärppäis ja muukin menis suunnitelmien mukaan. Miehellä on vakityö, mulla ei vielä ammattiakaan. Suunnitelmat sellaset, että hoitais perheen ensin, ja sitte vasta opiskelis ammatin, koska joka tapauksessa mä haluan nuorena lapset tehdä. Mun tapauksessa ei olis järkeä opiskella vielä. Siinä kävis muuten niin, että ku olis se ammatti, perheen perustaminen tulis heti välittömästi valmistumisen jälkeen (yritys ainaki), ja sit ois 15 vuotta kotona, oisko mitään mahiksia enää töihi ku ois valmistumisesta niin kauan eikä työkokemusta.
Niin. Ei siskosi pilaa elämäänsä jos hän tekee sitä mitä elämältään haluaa. Jospa hän ei sitä maailmaa niin halua nähdäkään? Jos hän haluaa nähdä ensin perhe-elämää..? Ja tuosta ajasta vielä, 6kk ovat tunteneet. Jos se on heille sopiva, mikäs siinä. Iteki oisin siinä vaiheessa jo melkeinpä voinu. Sillon vaan ei vielä ollu sellasta vauvakuumetta ku nyt (lukioki oli vielä kesken, viimesellä vuodella). :) Siinä vaiheessa me mentiin kihloihi.
Niin, vauvakuume mulla on ollu kyllä enemmän tai vähemmän päällä jo vuosia. :) Oon aina tienny että se mitä minä haluan, on perhe, lapsia. Nyt kun hyvä mies ja sinänsä hyvä tilanne, kuume on iskeny todenteolla. Ja kasvaa koko ajan, nyt parin pettymyksen jälkeen on jo tosi kova.
Kyllä 18-vuotias on vielä lapsi ja se kertoo jo jotain, että puolen vuoden tuntemisen jälkeen ovat lasta yrittämässä. Mun mielestä on aika erikoista myös se, että vasta vuoden tuntemisen jälkeen mennään naimisiin noin nuorena, mutta ei minun asiani, mielipide vaan.
Maailman näkeminen ei tarkoita välttämättä reissaamista eikä baarielämää vaan jokapäiväistä aikuisen ihmisen arkipäivää.
Omasta kokemuksesta sinulle mato voisin sanoa, että ei kannata suunnitella liikaa elämäänsä ja varsinkaan lasten hankkimista. Itse jätin pillerit pois noin vuosi sitten ja vasta viikko sitten plussasin. Jos olisin suunnitellut elämäni sen mukaan (opiskelut/työt jne.) niin pilallehan kaikki olisi mennyt.
Vauvakuume on eri asia kun lapsen hankkiminen. Kyllä sitä tulisi miettiä ja pohtia kunnolla onko valmis lapsen vanhemmaksi ja miten se tulee vaikuttamaan elämään.
Eli siis ymmärrän sinua siskona varsin hyvin!
Ihmettelen lausetta "lapset pitää/on parempi hankkia nuorena"...
Meille miehen kanssa oli ainakin tärkeetä viettää aikaa ihan kahdestaan koska vaikka lapsi ei rajoitakkaan elämää, niin halusi tai ei niin kyllä siinä väkisinkin parisuhde kärsii... ei voi lähteä kaksin leffaan tai syömään ja reissuun... siinä on sitten kiinni siinä lapsessa!
Me olitiin mieheni kanssa ainakin sitä mieltä että kun kaksin on niin kiva olla niin nautitaan siitä nyt pari vuotta kun kyllä sitä kerkee lapsia hankkimaan sittenkin ja ollaan vielä nuoria ;)
Minä vähän mietinkin että mitä se ap tuolla maailman näkemisellä tarkoitti. Jokapäiväinen aikuisen ihmisen arkipäivä on usein sitä perhe-elämää. Tietenkin mitä kukin tahtoo... Minä tahdon perhe-elämää. Uratoiveeni on kotiäiti.
Ja totta on se, että elämää ei kannata suunnitella liikaa. Joku siitä päättää miten käy, jokin ihmistä korkeampi. Lapsistakaan ei tiedä milloin saa, saako ollenkaan. Siksi on hyvä olla varasuunnitelmakin (joka on helpommin toteutettavissa). Miten sitte lopulta käy...mistäpä sitä tietää, onko huomenna enää edes elossa.
Edelleenkin oon sitä mieltä, että jos tuntuu siltä, että lapsi on tervetullut, sitä pystyy rakastamaan, pitämään huolen vauvasta, perheestä, kodista ja itsestä, tuntee itsensä tarpeeksi vastuulliseksi siihen kaikkeen, onko valmis luopumaan monesta asiasta... Jos on, mikään ei estä lapsen tekoa.
Onhan se kieltämättä vähän turhan nopeaa alkaa jo puolen vuoden jälkeen, mutta jos se heistä tuntuu hyvältä, niin mikäpä minä oon tuomitsemaan. Itse soppansa keittävät.
Erikoistahan se on että näin pian on menty naimisiin. :) Mutta ei tavatonta. Ennen vanhaan mentiin hyvinkin jo näin pian. Äitinikin oli just 20 täyttäny ku naimisiin menivät puolen vuoden seurustelun jälkeen. Ja minä olen vähän vanhanaikainen, kuten miehenikin. Tämä oli meille paras ratkaisu ja tuntuu oikealta.
Lapsen saanti on sydämen asia.