ajan pysäyttäminä
ikuisuuden pitkinä
valon hylkääminä öinä
kirjoitin sinulle kirjeitä
ahneesti hamuavassa pimeydessä
menetyksen runnovassa meressä
sanoin tuhansin
rakkauttani kuvasin
tartutin jokaisen liekin
niistä roihuavista tunteistani
niihin lukemattomiin sanoihin
kaipaaviin lauseisiin
jotka seuraavassa sekunnissa
kadotin tyhjyyksiin
kaiken jätin kertomatta
minkä halusin
sinulle kuiskata
silmät sokeina surusta
hammasta purren
niitä sisälläni pidätin
sillä sinä
lähdit
pyyhit minut mielestäsi
kuin tyhjät sanasi
joita et koskaan
sanonutkaan
aika tekee tehtävänsä
siinä totuus piilee
sillä minussa
enää katoavana varjona
rakkauden viimeinen muisto majailee
loputonta matkaa olen taittanut
surua syvää
mielessäni maistellut
yli laitojen
ansaitsemattomien kyynelteen
mereen hukkuen
sinua kipuun asti kaivaten
kaiken kauniin sisälläni
tunnen kuolemaa tehneen
viimein on katkennut
tuskan terä ruosteinen
särkyneen sydämen viikate
kätkettynä menneisyyteen
enkä enää koskaan
palaa
sinun viiltojasi itkemään
kylmyytesi kitkemään
sinun pelkojesi karkoittamaan
poljettuun maahan
uuden alun istutan
joskus vielä rakastan
ikuisuuden pitkinä
valon hylkääminä öinä
kirjoitin sinulle kirjeitä
ahneesti hamuavassa pimeydessä
menetyksen runnovassa meressä
sanoin tuhansin
rakkauttani kuvasin
tartutin jokaisen liekin
niistä roihuavista tunteistani
niihin lukemattomiin sanoihin
kaipaaviin lauseisiin
jotka seuraavassa sekunnissa
kadotin tyhjyyksiin
kaiken jätin kertomatta
minkä halusin
sinulle kuiskata
silmät sokeina surusta
hammasta purren
niitä sisälläni pidätin
sillä sinä
lähdit
pyyhit minut mielestäsi
kuin tyhjät sanasi
joita et koskaan
sanonutkaan
aika tekee tehtävänsä
siinä totuus piilee
sillä minussa
enää katoavana varjona
rakkauden viimeinen muisto majailee
loputonta matkaa olen taittanut
surua syvää
mielessäni maistellut
yli laitojen
ansaitsemattomien kyynelteen
mereen hukkuen
sinua kipuun asti kaivaten
kaiken kauniin sisälläni
tunnen kuolemaa tehneen
viimein on katkennut
tuskan terä ruosteinen
särkyneen sydämen viikate
kätkettynä menneisyyteen
enkä enää koskaan
palaa
sinun viiltojasi itkemään
kylmyytesi kitkemään
sinun pelkojesi karkoittamaan
poljettuun maahan
uuden alun istutan
joskus vielä rakastan
Vastaukset 1
Vanhimmat
en muista, että olisin kirjoittanut kirjeitä
ahtaan kuunvalon marmorissa
muistan, miten kuuntelin ääntäsi
kunnes nukahdin veden solinaan
kaipaan toisinaan päiviä
jolloin kuljimme talvisia katuja
nauroimme, heitit päälleni lunta
kuin valkoista pellavaa
muistan, miten nauroimme auringolle
ja miten pimeys sai meidät vapisemaan
toistemme syliin vajoten
ettei aamunkoiton äänet
mieltämme viettelisi
nyt kirjoitan vain runoja
tämän majan seinille
yritän unohtaa nimesi
selaan kirjoitettuja muistoja
ja yritän unohtaa itseni