Onko teissä mun ikäisissä muita yksinäisiä lainkaan ? Minulla päättyi seurustelusuhde erääseen mieheen joku aika sitten ja huomasin ettei minulla ole ketään kenen kanssa vaihtaa ajatuksia, kertoa lapsenlapsen ensi askeleista, omista fiiliksistä, haluistani yms.
Olen 47 vuotias ja jouduin jäämään työelämästäkin pois äskettäin joten ei ole edes työkavereita, siis on hyvin hyvin vähän ihmisiä keitä yleensäkkään kiinnostaa että olen olemassa !
Onhan minulla kolme aikuista tytärtä mutta heillä on oma elämänsä luonnollisesti.
Kun mä olen vielä sellainen että sanon noin niinkuin suoraan asiat, kaunistelematta, mutta en tietenkään loukaten, niin haluisin niin välillä puhua ja puhua, ja sitten välillä on kiva vetäytyä vaikka lukemaan tms.
Siis kärsiikö kukaan muu mun ikäinen yksinäisyydestä ja jos niin miten korjaat tilanteen ? Kiitos kannanotoista, välittäkää vähäsen..
Olen 47 vuotias ja jouduin jäämään työelämästäkin pois äskettäin joten ei ole edes työkavereita, siis on hyvin hyvin vähän ihmisiä keitä yleensäkkään kiinnostaa että olen olemassa !
Onhan minulla kolme aikuista tytärtä mutta heillä on oma elämänsä luonnollisesti.
Kun mä olen vielä sellainen että sanon noin niinkuin suoraan asiat, kaunistelematta, mutta en tietenkään loukaten, niin haluisin niin välillä puhua ja puhua, ja sitten välillä on kiva vetäytyä vaikka lukemaan tms.
Siis kärsiikö kukaan muu mun ikäinen yksinäisyydestä ja jos niin miten korjaat tilanteen ? Kiitos kannanotoista, välittäkää vähäsen..
Vastaukset 11
Vanhimmat
Voi sitä olla naimisissakin ja olla yksin. Rouvalla vaativa työ ja pitkiä päiviä. Itse joutilaana. Ei lapsia jne. Ennätys ollut seitsemän viikkoa että puhelin ei ole kilahtanutkaan.
Ihmiset yleensä kiinnostuvat jos on jotain hyötymomenttia olemassa. Siis kerjäävät jotain, muuten ei kuulu kenestäkään mitään.
Itse joskus koittaa pitää yhteyttä sukulaisiin ja kamuihin. Ei oikein ole enää puheen aiheita.
Tänne nettiinhän kaikki työttömät, yksinäiset mielenterveys ongelmaiset ja eläkeläiset kertyvät. Ei täällä niitä avoimia ja sosiaalisia seurapiiri-ihmisiä ole kuin joittenkin omissa mielikuvituksissa.
Minä olen ollut yksin jo vuosia. Olen huomannut, että ainoa tapa poistaa yksinäisyys on löytää miesystävä ja saada sitä kautta verkosto, omia ystäviä ja sukulaisia kun ei ole.
Pääsin onnekseni töihin edes määräaikaisesti. Työnsaantikin on vaikeaa ikärasismin vuoksi. Töissä varmaan alkaisivat ihmetellä, jos en ilmaantuisi paikalle, muuten saisin lahota yksiööni.
Pitäisi pysyä liikkeessä, mökkiin ei saa jäädä makoilemaan. Liikkuminen taas vaatii yleensä rahaa, eikä välttämättä ole jos on työtön ja/tai velkainen.
niitä yksinäisiä hetkiä tulee. MUTTA: Paljon parempi yksin kuin huonossa suhteessa.
Kun avioerosta kuuluu vuosia ja ihminen löytää "jalat" alleen, muotoutuu tiimi "Minä ja lapset" niin miehen/naisen täytyy olla sellainen tyyppi, joka hyväksyy koko puketin.
Huonosta suhteesta onneksi oppii. Ei ehdoin tahdoin tee samoja virheitä.
Tässä minä tietoviisaana yritän sinua lohdutella..
Olethan varmaan kuullut, että "Rohkeasti vain ihmisten joukkoon ja kyllä se onni vielä odottaa sinuakin". Luota siihen; ei sitä koskaan tiedä :)
Jaksamisia.
Tunnen itseni aina yksinäiseksi, vaikka olen parisuhteessa ja ollut kiireisessä työssä (jonka jätin kuukausi sitten). Nyt se tunne on vain voimistunut, vaikka pidän yhteyttä muutamiin ystäviini ja puhua pärpätän vieraidenkin ihmisten kanssa. Omalla kohdallani kyse on itsensä hakemisesta, jostakin josta saisin kiinni ja kokisin omakseni.Se tarkoittaa esim. harrastetta, uutta ammattia koulutuksen kautta tmv. En vielä tiedä mitä se voisi olla ja koetan sen vuoksi luottaa huomiseen. Ehkä keksin jotakin? Siksi koetan kävellä pitkiä, väsyttäviä lenkkejä, lukea paljon kirjoja ja kirjoittaa, jotta pysyisin suht pirteänä ja välttääkseni turhan synkkiä hetkiä.Mulla kun se synkkyys tuppaa jäämään päälle, eikä silloin ole enää kellään kivaa.
Voimia sinne päin!
Tuli vain mieleeni, onko sinulla jokin harrastus mielessä, jota olet aina halunnut kokeilla. Nyt voisi olla sen paikka.
Toista keinoa en suosittele. Olen huomannut, että koirieni kautta olen tutustunut uusiin ihmisiin muutettuani uudelle paikkakunnalle.
Yksin kuin huonon kaverin kanssa...pitää paikkansa. Yksin voi kuitenkin harrastaa, mitä pystyy ja, mitä haluaa. Yksin on mukavampikin lähteä juhlimaan, kun ei ole kellekään tilivelvollinen...Yksin meidän jokaisen olisi pystyttävä myös olemaan edes pieni hetki päivittäin..Jokainen me olemme samalla lähtöviivalla, eikä kukaan ole huonompi kuin toinen...Niin...näinhän sen pitäisi olla. Itse löysin ns.yksinäisenä aikana harrastukseni kautta aivan uusia ulottuvuuksia elämääni, ja olen kiitollinen itselleni siitä etten jäänyt vain "lepäämään laakereilleni"..:)))Etsi seuraa, kyllä sitä riittää, kun haet..
Lykkyä tykö. Kyllä meitä välittäviäkin ihmisiä löytyy...:)
Hyvät ja pahat asiat koet kuitenkin vain ja ainoastaan oman itsesi kanssa. Omassa mielessäsi ja omassa sielussasi.
Miten hyvä olisi, jos ikävän asian pystyisi vaikkapa puolittamaan, mutta ei...
Vaihtoehtoja on paljonkin, ylös ulos ja liikkeelle!
Sanoit että haluat puhua ja puhua, anna myös toiselle mahdollisuus puhua, ja kuuntele mitä hän puhuu.. Nalle Puuhh.... : )
Elämässäsi olet saanut aikaan paljon enemmän kuin moni toivoo, synnyttänyt kolme ihanaa lasta, sitä ei kaikilla 40 ole vielä tapahtunut : / toivon ensimmäistä!
Mutta aikaisemmin jo selvis, yksinäisyyttä on monenlaista, ja pahin yksinäisyys on kotona, oman puolison kanssa, väärän sellaisen kanssa.
Joten et ole yksinäinen, vaan itsenäinen! : )
Vapaaehtoinen yksinolo on ihan eri asia kuin sellainen yksinolo, jota ei ole itse valinnut. Jos on tahtomattaan yksin, päivästä, viikosta, kuukaudesta, jopa vuodesta toiseen, siihen jumittuu ja yksinäisyydestä tulee sairas osa persoonallisuutta. Olen oppinut alistumaan siihen, että tekemiseni ja ajatukseni eivät juuri kiinnosta ketään. En tasan kyllä ripustaudu keneenkään, vaan poistun takavasemmalle pian, jos tunnen ettei seurani kiinnosta. En tuppaa väkisin, ja olen oppinut hyvinkin omavaraiseksi ja itsenäiseksi. Elämän paradoksien mukaisesti yksinäisyys ruokkii yksinäisyyttä ja siitä kehästä on vaikeaa päästä ulos. Sitä, miksi olen tähän tilanteeseen joutunut, yritän itselleni selvittää.
Löysin itselleni miesystävän vuosi sitten ja olin siitä onnellinen, vaikka emme ole varsinaisesti rakastuneet koskaan. Mies on ehdottomasti hyvä; lapseton, asiansa hoitava, hoivaava, rehellinen - ja aina töissä. Hän on, kuten minäkin, melko yksinäinen ja vailla sukulaisia, joten enää minun ei tarvitse olla yksin yksin; olemme nyt kahdestaan yksin. Tunne välillämme on jotain samankaltaisuutta, ystävyyttä ja myötätuntoa puolin ja toisin, ilman hauskuutta ja intohimoa. Tilanteeni ei kehity hänen kanssaan mihinkään.
Myös niille läheisille pitää antaa tilaa itsenäistyä , vaikka oman yksinäisyyden uhalla.
Aina löytyy toimia mihin ryhtyä. KOSKAAN ei saa ainoa harrastus olla "lasten" elämä.
Pitää toimia ,ja löytää taas se oma ITSENSÄ. :)
Kiitos kun välitätte :-)Eilis-ilta oli yksi ikävä taas kun kaipasin niin hirveästi vaan kainaloa johon mennä ja jutella niitänäitä, kaipasin turvallisuutta..Siinä se on kun en mä halua elää lasteni elämää, huomaan että he pärjäävät maailmassa mutta toki olen käytettävissä aina kun tarvitaan.Voihan se olla tuokin kun minulle tuli ensimmäinen lapsenlapsi vuosi sitten niin en oikein tiedä nyt , tai sisäistä kongreettisesti sitä että aika on kulunut ja olen jo, mikähän mä olen, keski-ikäinen varmaan, tähän asti en ole tajunnutkaan ajan kulua, tai itse asiassa en mä nytkään stressaa sillä minkä ikäinen olen, mutta mummin rooli yllätti kuitenkin varmaan.Siis kun mä kuljen ulkona koiran ka niin tottakai sitä juttelee ihmisten kanssa koirajuttujen ohessa muutakin mutta kotona ei ole sitten ketään..No, rehellisesti sanottuna välillä on kivakin kun saa rauhassa tehdä mitä haluaa, katsoa telkkarista mitä kanavaa vaan mutta sitten kun menee sänkyyn niin ei ole kainaloa johon painautua ja lörpötellä niitä näitä, kukaan ei pidä hyvänä, ei saa rakkautta siis.Siihen mun yksinäisyyden tunne varmaan pohjautuu, rakkaudettomuuteen, koska minulla olisi antaa rakkautta mutta ei ole vastaanottajaa ja takaisin kantajaa.Kun en aina todella halua tukeutua lapsiini, koska mä ajattelen vahvasti että vaikka lapset on aikuisia niin he ei tarvitse ryhtyä äidin äitiksi, huolehtimaan äidistä. Ja onhan se erilaista rakastaa lapsiansa kuin rakastaa toista aikuista ja miestä, se rakkaus on erilaista ja sitä rakkautta minä nyt janoan varmaan..Kiitos kun autatte ikätoverin pulasta :-)