Ohuita

maailmankirjallisuuden suuria pikkuteoksia ja aika paljon pienempiä, kaikki kelvollista luettavaa - varmaan näissä moniakin mitkä sopisi.
20 kärkiehdotusta numeroitu. :-)

( 7 ) ANDERS STEFAN: JUMALAN UNELMA.
Karisto 1960. 100 sivua.
Helmisarja.

BANG HERMAN: TIEN VIERESSÄ.
Gummerus 1918. 186 sivua.

( 1 ) BORCHERT WOLFGANG: OVIEN ULKOPUOLELLA.
Tammi 1963. 2p. 371.
Keltainen kirjasto.
Näytelmä ja lyhyitä kertomuksia.

( 2 ) CAMUS A.: SIVULLINEN.
Otava 1970. 135.
Otavan Kompassisarja.
Alkuteos 1942, ensimmäinen suomennos ilmestyi 1947.
Tätä ei varmaan tarvii millään tavalla mainostaa? Sanotaan nyt kuitenkin, jotain:
Maailmankirjallisuuden tunnetuimpia eksistentialistisia, ihmisen elämisen ja olemisen absurdiutta pohtivia romaaneja. Camus'n kieli on puhdasta ja selkeää. Teoksen hallittu, klassillisen selkeä tyyli ja johdonmukainen juonenkehittely korostaa tapahtumien sisäistä mielettömyyttä, tarkoituksettomuuden tunnetta.
Kuten filosofisen eksistentialismin tunnetuin edustaja, ranskalainen filosofi Jean-Paul Sartre, myös Camus piti olemassaoloa puhtaasti tarkoituksettomana, mutta toisin kuin Sartrea joka älyllisessä eksistentialismissaan oli vakaumuksellinen ateisti, voidaan Camus'ta ehkä parhaiten kuvata termillä agnostikko. Hän ei kieltänyt eikä myöntänyt Jumalaa vakaumuksellisesti. Teistiseen eksistentialismiin (mm.Kiergekaard) ja ateistiseen eksistentialismiin (mm.Sartre) nähden Camus asettuu välille, hän ei ota niinkään kantaa Jumalaan vaan kuvaa pelkästään ihmistä olemassaolonsa keskipisteessä. Camus'n vieraantuneisuuden ja ahdistuksen kuvaus on yleisinhimillisiä ja sattuvaa.
Sivullisen jälkeen ilmestyivät Rutto (1947) ja Putoaminen (1956). Albert Camus sai kirjallisuuden Nobel-palkinnon 1957. Kolme vuotta myöhemmin (vuonna 1960) hän kuoli auto-onnettomuudessa lähellä Pariisia.

CHAMISSO ADELBERT von: VARJOA VAILLA.
Karisto 1991. 2p. 135 sivua. Puuleikkauksin kuvittanut Siméon.
"Allegorinen kertomus Peter Schlemihlistä, joka myi oman varjonsa... Adelbert von Chamisso kirjoitti teoksensa erään ystävänsä maatilalla Saksan vapaustaistelun vuosina 1813-15."
Ensimmäinen painos ilmestyi Kariston klassillisessa kirjastossa nro 52, vuonna 1945. Teos oli Hemminki Karjalaisen suomentama ja johdannolla varustettu. Ensimmäisessä ja toisessa painoksessa on sama kuvitus.

( 20 ) CHEEVER JOHN: PIKKUKAUPUNKI BULLET PARK.
Karisto 1970. 209 sivua.

John CHEEVER on Yhdysvalloissa tunnettu ja tunnustettu kirjailija, yhteiskunnallisia rakenteita omanlaisella tavallaan peilaava satiirikko. Suomessa hän on jäänyt jokseenkin tuntemattomaksi.
Kaunokirjallisissa teoksissaan John Cheever ottaa kantaa amerikkalaisen kulttuurin ilmiöihin usein symbolien ja allegorioiden kautta. Vuonna 1964 The New Yorker lehdessä julkaistun Cheeverin novellin The Swimmer (Uimari) pohjalta Frank Perry ohjasi 1960-lukulaisen, taiteellista kikkailua käyttävän elokuvan Heijastus, joka valmistui 1968 pääosissa Burt Lancaster, Janice Rule, Janet Landgard. Elokuva kertoo keski-ikäisen, raharikkaan miehen seikkailusta: eräänä kesäisenä päivänä hän lähtee uimaan kotiinsa naapureiden uima-altaiden kautta, matkaa kertyy noin kymmenen kilometriä, mutta onneksi hänellä on ikäisekseen melko hyvä kunto.
Cheeverin toisinaan vinksahtaneelta tuntuvan ja vinosti hymyilevän huumorin takana on älykäs tarkkailija, joka analysoi porvarillisen yhteiskunnan ilmiöitä, kritisoiden sen kulissimaisuutta ja sisäistä vieraantuneisuutta.
Pikkukaupunki Bullet Park on aiheen käsittelyltä tyypillistä Cheeveriä, romaanina yksi hänen parhaita teoksiaan. Nailles on kemisti ja miehuullisuuden esikuva, ehdottoman esimerkillinen isä teini-ikäiselle pojalleen Tonylle. Hammer on kleptomaanin avioton poika, joka pakoilee synkkämielisyyttään ja suunnittelee ristiinnaulitsemista. Tavatessaan sattumalta Bullet Parkin kirkon portailla Hammer ja Nailles joutuvat kokemaan miten nimien salaperäinen voima liittää heitä toisiinsa. Tutustuminen johtaa väistämättä traagiseen loppunäytökseen.
Jos tarinaa ajatellaan vertauskuvana, jossa Hammer ja Nailles ilmentävät amerikkalaista yhteiskuntaa, voimme nähdä heidät hektisen ja onnistumista korostavan yhteiskunnan kärjistyksinä, ylikuormitetun amerikkalaisen psyyken puolikkaina. Kertomus on mustan huumorin sävyttämä murhenäytelmä, jossa kansallisen psykoosin uhriksi valikoituu yhteiskunnan nuori, kokematon jäsen: Naillesin poika Tony.
John Cheeverin romaani Falconer valittiin sadan parhaan vuosina 1925-2005 ilmestyneen englanninkielisen teoksen joukkoon Times-lehden kirjallisuusarvostelijoiden äänestyksessä 2005.

CONRAD JOSEPH: PYÖRREMYRSKY.
Karisto 1961. 115.
Helmisarja.

( 19 ) GIDE ANDRÉ: AHDAS PORTTI.
Gummerus 1936. 172 sivua.

( 15 ) GOGOL NIKOLAI: NEVAN VALTAKATU.
Wsoy 1954. 56 sivua.
Mika Waltarin toimittama Wsoy:n pieni kirjasto nro 14. Teoksen suomennos Juhani Konkka. Alkuteos Nevskij Prospekt ilmestyi 1835.

( 12 ) HAUPTMANN G.: SOANAN KERETTILÄINEN.
Karisto 1960. 2., tarkistettu painos. 130.
Helmisarja.

HOLAPPA PENTTI: MUODONMUUTOKSIA.
Wsoy 1959. 215 sivua.
Neljä tarinaa, joissa realismia peittää fantasia. Liikutaan ”mielikuvituksen, ihmeen, kätketyn todellisuuden maailmassa”. Ensimmäisen novellin päähenkilönä on koira, joka oppii ensin puhumaan, sitten lentämään. Viimeisessä novellissa päähenkilö huomaa olevansa maassa jossa zicien veljeskunnan jäsenet palvovat suurta Zic-Ziciä ja surmaavat joka yö nuoren kesyttömän kentaurin valtiaansa syötäväksi – teoksen takakannesta: ”tässä novellissa tulee sadunomaisuuden takaa esiin hallittu näkemys yhteiskunnan ja yksilön keskinäisistä suhteista.”

( 18 ) ISHERWOOD CHRISTOPHER: PRATERIN ORVOKKI.
Love 1983. 124 sivua.
Alkuteos Prater Violet ilmestyi 1946, kirjailijan uudistamana 1973.
Vaikka teos muodollisesti on omaelämäkerrallinen ja perustuu kirjailijan omiin kokemuksiin, varsinainen päähenkilö ei kuitenkaan ole Isherwood vaan elokuvaohjaaja Friedrich Bergmann, itävaltalainen maanpakolainen, jonka kautta Christopher Isherwood lähestyy erään aikakauden keskieurooppalaisia kasvoja, poliittista sekasortoa, ihmisen idealismia ja pettymystä.
Takakannesta: "...Bergmann tekee viihde-elokuvaa tuskainen näky silmiensä edessä: Tonavan sininen vesi on värjäytymässä verestä punaiseksi... Praterin orvokki on parhaita elokuvan tekemisestä koskaan kirjoitettuja teoksia. Se on herkkä, suurella tunteella koettu teos, joka intiimeistä lähtökohdistaan kasvaa yleispäteväksi kuvaukseksi taiteilijan mahdollisuudesta osallistua aikakautensa taisteluun. Jäähyväiset Berliinille (Cabaret) -teoksen ohella 1904 syntyneen Isherwoodin tuotannon hienoimpia helmiä."

( 8 ) KAFKA FRANZ: NÄLKÄTAITEILIJA.
Gummerus 1959. 263.
Toimittanut ja esipuhe Kai Laitinen.
Saksankieliset alkuperäisnovellit ilmestyneet teoksissa Erzählungen und kleine Prosa ja Beschreibung eines Kampfes.
Suomentaneet Aarno Peromies, Kristiina Kivivuori ja Eeva-Liisa Manner.

KIVIMAA ARVI: PURPPURALAAHUS.
Otava 1948. 210 sivua.
Kirja alkaa punaisten puolella olleen Toivon palatessa vankileiriltä takaisin kouluun tovereidensa pariin vuonna 1918. Kaikkien muiden perheet ovat olleet veljessodassa valkoisten puolella. Kivimaa lähestyy historiamme kipeää murhenäytelmää ihmisen tasolta – kirjaa ei leimaa minkään suuntainen poliittinen vakaumus, vain inhimillinen myötätunto. Ennen kaikkea kyseessä on romaani, joka – vaikka ankkuroituukin määrättyyn historialliseen ajanjaksoon ja sen tapahtumiin – kuvaa pientä ihmistä omien ristiriitojensa ja toisten ennakkoluulojen keskellä niissä arkielämän ympyröissä, joissa kulloinkin eletään. Suurinkaan poliittinen tai filosofinen vakaumus ei voi mahtipontisuudellaan ja iskulauseillaan mitätöidä, ei myöskään nostaa tavallisen elämän yläpuolelle sitä arjen todellisuutta, jossa ihminen kokee nälkää ja tekee työtä, tuntee kaipausta toisen lähelle, rakastaa ja rakentaa elämäänsä.

( 14 ) KLEIST HEINRICH von: MIKAEL KOHLHAAS.
Tammi 1951. 155 sivua.
Elvi Sinervon suomennos. Tässä painoksessa Rolf Sandqvistin kuvitus.

KLEIST HEINRICH von: MIKAEL KOHLHAAS, ja muita kertomuksia.
Tammi 1962. 233 sivua.
Suomentanut Elvi Sinervo.
Heinrich von Kleist (1777-1811) oli ahkera kirjailija. Kleistiltä ilmestyi kahdeksan näytelmää, joista on eri maissa julkaistu lukuisia tutkielmia, suomessa mm. Lauri Viljanen ja Rafael Koskimies. Müncheniläisen kustantajan 1950-luvulla julkaisema Heinrich von Kleistin Kootut teokset sisältää yli 10 000 sivua! Mikael Kohlhaas on Kleistin tunnetuin novelli ja sitä pidetään yhtenä kaikkien aikojen parhaimmista proosatuotteista. Novellin pohjana on tositapahtuma hevoskauppiaan riidasta erään aatelismiehen kanssa. Kostaakseen kokemansa vääryyden hevoskauppias kokosi sissijoukon, joka hänen johdollaan suoritti tihutöitä Wittenbergin ympäristössä. Mies saatiin vangiksi ja hirtettiin 1540.
Heinrich von Kleist kärsi sisäisistä ristiriidoista ja onnettomista rakkaussuhteista. Teki kaksoisitsemurhan kuolemansairaan, haaveellisen rouva Henritte Vogelin kanssa vuonna 1811.

( 13 ) KOSKIMAA JUHO: ELÄMÄÄ KATSELLESSA. Kahdeksanneljättä kuvausta.
Karisto 1926. 414 sivua.
Kertomuskokoelman keskeisimpiä aiheita onneton rakkaus. Koskimaa kuvailee ihmisen hapuilua, onnenunelmia ja pettymystä. Hän kirjoittaa yksinäisyydestä ja kaipauksesta kaupungissa toisten ihmisten keskellä, yksinäisyydestä ja kaipauksesta Lapin erämaassa. Osa kertomuksista tapahtuu ikuisuuden rajalla tai sen toisella puolella: jouluaattona kaksi kuukautta kuolleena ollut maisteri Arosenius saa luvan vierailla näkymättömänä entisen perheensä ja ystäviensä luona, paikkakunnan pelätyin mies Kehus-Nikolai katselee ruumistaan kuolinsyyntutkijan pöydällä leikeltävänä, sulhastaan odottava Karaslompolon sinisilmäinen Sylvi joutuu odottamaan hieman liian kauan ja sulhasen vihdoin saavuttua hukuttautuu...
Kertomuskokoelma on tunnelmaltaan lähes suggestiivinen, fantasiamainen ja kuitenkin jokaiselle tuttuja yleisinhimillisiä tunteita puhutteleva.
Mielestäni kokonaisuutena ehyt ja tasapainoinen teos. Mielenkiintoinen.

LAGERLÖF SELMA: AARNE HERRAN RAHAT.
Wsoy 1921. 146.
Wsoy:n 5 markan valioromaaneja -sarja.

( 5 ) LINDROTH SAIMI: TAAMOTTU. Romaani Lapin suuren luonnon keskeltä.
Gummerus 1948. 124.
Kirja arvosteltiin ilmestyessään kypsäksi esikoisteokseksi: jylhänkaunis balladinomainen pienoisromaani, kokonaisuutena yllättävän ehyt ja taiteellisesti kestävä, tunnelmaltaan vaikuttava ja aito.
Kirja kuvaa etelästä tulleen ”lantalaisen” rakkaudenkokemuksen nuoren saamelaistytön kanssa ja sitä seuraavan petoksen. Romaanissa käytetään runsaasti Lapin omaa kieltä, saamelaisten puhetyyliä ja sanontoja, jotka osaltaan luovat teoksen luonnonkuvaukseen aitoa tunnelmaa, kokemuksen luontoa kunnioittavista oikeista ihmisistä, jotka elävät näiden jylhien tuntureiden ja lumilakeuksien keskellä. Todelliset tapahtumat sisäisine impulsseineen ja ihmisten alkukantaiset uskomukset sekoittuvat toisiinsa psykologisesti tehoavalla tavalla.
Kansipaperista: ”Etelästä saapunut katekeetta uhmaa Lapin uskomuksia ja ampuu joutsenen kotirannassaan... epäonni ja suuri levottomuus vainoavat häntä ja lyhytaikainen onnikin koituu onnettomuudeksi. Sielullisen tasapainonsa menettäneenä hän vihdoin sortuu lopullisesti eräänä kauniina kevätpäivänä, juuri kun valkoiset joutsenet taas palaavat Pohjolaan.”
Tämän luin viime kesänä. Ihan mukava.

( 16 ) MAJAKOVSKI: SAUNA. Kuusinäytöksinen näytelmä ynnä sirkus ja ilotulitus.
Karisto 1967. 98.
Helmisarja.

( 9 ) MANN THOMAS: KUOLEMA VENETSIASSA.
Karisto 1957. 2., korjattu painos. 117.
Helmisarja.

MANN THOMAS: VARHAISTA TUSKAA. Novelli.
Karisto 1966. 2p. 79.
Helmisarja.

( 17 ) MAUPASSANT GUY de: PAINAJAISUNI. Novelleja.
Kirjayhtymä 1966. 124.
Kirjayhtymän Maailmankirjallisuuden mestareita -sarja.

( 6 ) PAPINI GIOVANNI: GOG.
Wsoy 1934. 240.
Omalaatuinen kertomus amerikkalaisesta joka kiertäessään tapaa mm. Henry Fordin, Einsteinin, Gandhin, Freudin, Leninin, Hamsunin, H. G. Wellsin ja G. B. Shawn. Kirja koostuu pääasiassa Gogin keskusteluista ja elämänkatsomuksellisista pohdinnoista kyseisten henkilöiden kanssa. Hauskimmillaan kirja on Papinin keksiessä uusia uskontoja, kuten ”taudit parannuskeinoina” tai ”phthiriologia” eli täitiede, joka voidaan jakaa neljään pääosaan: 1) Täi epätieteellisenä heimona, 2) Täi valtiollisessa historiassa, 3) Täi uskonnon historiassa, 4) Täi kirjallisuudessa ja taiteessa.
Papinin satiiri on samalla hersyvän hauskaa ja viiltävän vakavaa ajankuvausta, ironinen analyysi länsimaisen ihmisen henkisestä tilasta hänen matkallaan kohti aineellista hyvinvointia ja globalisoitumista.

GIOVANNI PAPINI (1881-1956).
Papini: ”If it is certain that in each friend is probable enemy. Why it cannot be that each enemy hides a friend who waits for his hour?”
Lienee yksinkertaisen selvää, että jokainen ystävä on mahdollinen vihollinen! Mutta jos näin on, miksi ei jokaisessa vihollisessa yhtä hyvin piile ystävä, joka vain odottaa aikaansa päästäkseen esille?
Giovanni Papini oli italialainen kirjailija, esseisti ja kriitikko. Hän oli ennen ensimmäistä maailmansotaa alkaneen modernismin keulakuvia kotimaassaan, ottaen vaikutteita ja vaikuttaen länsimaisen ajattelun uuteen perinteistä vapautuvaan sukupolveen Italiassa.
Papinin vaikutus 1900-luvun alun italialaisena kulttuuriradikaalina on kiistaton. Hän ei kuitenkaan juuttunut vain yhteen kapinallisuuden muotoon. Papinin uudistusmielisyys oli eteenpäin menevää ja levotonta ilmiöiden tarkastelua, niiden takana olevien perusteiden etsintää. Jokainen traditio, myös uusi ja muodostumassa oleva oli asetettava rehellisen tarkastelun valoon: mikään ei voi olla totta ja oikeaa vain siksi, että sitä on totuttu pitämään sellaisena tai että sitä nyt pidetään sellaisena.
Kyseenalaistava, intohimoisesti totuutta ja käytännöllistä toimivuutta etsivä asenne vei Papinia äärilaidasta toiseen: välillä nationalismin kyseenalaistamiseen, kohta taas äärinationalismiin. Levoton intellektualismi ja sisäinen tyytymättömyys näkyy parhaiten suhteessa uskontoon ja kirkkoon. Kirkollisten rakenteiden hyökkäävä vastustaja kääntyi 1920-luvulla vakaumukselliseksi katolilaiseksi.
Giovanni Papini syntyi Firenzen maaseudulla. Hänen vanhempansa kuuluivat alempaan keskiluokkaan ja isä oli ankara ateisti. Giovanni kiinnostui kirjallisuudesta jo lapsena ja vietti mielellään aikaa isoisänsä kirjastossa, jossa mielenkiintoisista tiedoista ja yksityiskohdista vaikuttuneena alkoi 15-vuotiaana laatia ensyklopediaa.
22-vuotiaana kirjalliset harrastukset johtivat Papinin muutamien firenzeläisten nuorten kirjoittajien ja taiteilijoiden yhteyteen. Giuseppe Prezzolin ja Giovanni Amendolan perustaessa kantaaottavan kirjallisuuslehti Leonardon myös Papini liittyi toimituskuntaan ja hänestä tuli lehden keskeisimpiä kirjoittajia. Leonardo ilmestyi Firenzessä 1903-07.
Kirjoittajat osoittivat tyytymättömyytensä rationalismia kohtaan, ottivat vaikutteita uusista ranskalaisista, englantilaisista ja amerikkalaisista ideoista, vastustivat perinteellisiä kirjailijoita, tyhjänpäiväistä akateemisuutta ja oppiarvojen kumartamista.
Prezzolinin ja Papinin suosikkeihin kuuluivat uuden filosofisen ajattelun kärkinimet William James ja Henri Bergson. Henri Bergson oli Lontoossa vuonna 1882 perustetun Society for Psychical Researchin jäsen, yhdistyksen jonka tarkoituksena oli edistää paranormaaleiksi kutsuttujen ilmiöiden tutkimusta, tutkimuksen kohteina mm. telepatia, räyhähenget ja hypnoottinen regressio. Yhdistys toimii vielä nykyäänkin käyttäen meedioita ja spiritistejä ja näiden kautta saatua ”tietoa”. Yhdistyksellä on ollut useita kuuluisia jäseniä, mm. Henry Sidgwick, Sigmund Freud, C. G. Jung, Arthur Conan Doyle.
Henri Bergsonin ajatuksissa perinteellistä rationalistista maailmankuvaa kyseenalaistavaa oli hänen ennakkoluuloton tarkastelutapansa luonnontieteellisen maailmankatsomuksen ja tajunnan suhteeseen – millaista se minkä tiedostamme on tietoisuutemme ulkopuolella ja voitaisiinko se tiedostaa toisella tavalla, johon emme ole tottuneet ja joka kuitenkin olisi yhtä totta? Bergsonin keskeisin tutkimuskohde oli aika ja ajan olemus, jossa hän erotti toisistaan ulkoisen, mitattavan ajan ja sisäisen keston. Bergsonin teoria ajasta innoitti filosofeista mm. Edmund Husserlia ja Martin Heideggeria, kaunokirjailijoista Marcel Proustia.
Leonardon jälkeen Papini perusti lehden Anima yhdessä Giovanni Amendolan kanssa. Amendola (1882-1926) oli politiikasta kiinnostunut journalisti, josta tuli merkittävä poliittinen vaikuttaja fasismin ja Mussolinin vastaisessa liikkeessä.
Myös Giuseppe Prezzolini oli Animan toimituskunnassa ja yksi sen rahoittajista. Papinin kyllästyttyä Prezzolinin holhoukseen ystävät ajautuivat välirikkoon ja lehti lakkasi ilmestymästä.
Gogin välityksellä Giovanni Papini ottaa kantaa modernin ihmisen henkiseen tyhjiöön ja arvojen kaupallistamiseen, pilaillen yhtä hyvin rationalismin kuin epärationalismin, tieteen ylikorostamisen ja epätieteellisten ilmiöiden, spiritismin, magian ja uskontojen moninaisuuden kustannuksella – aiheen käsittelytavasta päätellen kaikissa näissä on kirjailijan mielestä jotakin totta ja ehkä pohtimisen arvoista, mutta vähintään yhtä paljon väärää ja outoa. Romaanin päähenkilö Gog on innoissaan tapaamistaan mielenkiintoisista ja edistyksellisistä henkilöistä ja kuitenkin, kaiken syvällisyyden ja tietomäärän keskellä kuin hukassa itseltään kunnes kirjan lopussa nälkäisenä kulkurina ja pakolaisena, saa epävarmalta, sopertelevalta maalaistytöltä palan tummaa, ravitsevaa leipää.
Pohdiskeleva satiiri voidaan käsittää fiktion ja faktan sekoituksena, eräät kirjan keskusteluista pohjautuvat varmaan jossain määrin todellisuuteen?
Alkusanoissa Papini kertoo henkilökohtaisesta tapaamisestaan Gogin – ”oikealta nimeltään kait Goggins” – kanssa ja tunnustaa tavanneensa hänet mielisairaalassa. Romaani heijastaa kirjailijan omaa etsintää, pettymyksiä ja turhautumista. Länsimaisen ihmisen ristiriidat sielussaan kokenut Papini oli intellektuellin elämänasenteensa johdosta joutunut 1910-luvulla lähelle henkistä luhistumista ja kääntyi sisäisessä kriisissään hakemaan maailmankatsomuksellista selvyyttä katolisesta uskosta.
Ihmisen vieraantuminen omista tarpeista, läheisyyden ja rakkauden selittely niiden kokemisen sijaan, intelluktuellismi ja asioiden pohjaton kyseenalaistaminen johtavat vain yhteen suuntaan, yksilöiden ja kulttuurin henkiseen luhistumiseen. ”Tapasin Gogin mielisairaalassa”, kertoo Papini. Ivallinen kannanotto 1930-luvun henkiseen ilmapiiriin ja aatteiden moninaisuuteen?
Gog on allegoria jossa maailmasta on tullut hullujenhuone. Mielettömässä sairaalassa sekä hoitajat että potilaat ovat kadottaneet suhteellisuudentajunsa, kosketuksen yksinkertaisiin, käytännöllistä elämää ja henkistä hyvinvointia rakentaviin tosiasioihin.
On vain yksi tie ulos keinotekoisen todellisuuden vankilasta, kulttuurillisen mielettömyyden hullujenhuoneelta. On päästävä kosketukseen sen olemassaolevan kanssa jota Jumalaksi sanotaan. Vasta Hänen katseensa alla voimme nähdä itsemme ja löytää jotakin olennaista todellisuudesta, myöntäen ettei kaikki sittenkään ole ihmisen ja ihmisen tiedostamisen varassa! Jumala on siis enemmän kuin kirkollisia traditioita ja rakennelmia, enemmän kuin ihmisen perinteidensä suojaksi pystyttämiä aitauksia ja valtarakenteita. Ilman ristiriitaa edellä sanottuun Papini sitoutui katolisen uskonsa mukaisesti näkemykseen, että muuttumaton ja rakenteidemme sitomaton Jumala ilmaisee ja toteuttaa rakkauttaan juuri kirkossa, sen traditioissa ja niiden pysyvyydessä...
Summa summarum. Aikakaudet muuttuvine virtauksineen tulevat ja menevät, kirkkokunnista ja niiden oikeallisuudesta voimme olla montaa mieltä, mutta muuttumaton Jumala pysyy?
Jeesuksen sovintotyö Golgatan ristillä on kaikkeuden koossapitävä voima, ihmisen suoja, jossa Kaikkivaltiaan armo estää pahuuden voimia tekemästä sitä mihin ne kavalasti ja kaiken aikaa pyrkivät, tuhoamasta inhimillistä kulttuuria ja yksilöiden välisiä suhteita. Todellinen ratkaisu ei ole katolisessa eikä missään muussakaan kirkossa, ratkaisu ja vastaus pirstoutuvan ihmisen hätään on tässä todellisuuden ytimessä, sovituksen sanomassa joka on kokoava voima ja jota kaikki kristilliset kirkkokunnat on kutsuttu julistamaan. Jumala oli Kristuksessa ja sovitti hajoavan maailman itsensä kanssa. Näin ollen, jos ja kun sovituksen sanoma on pohjimmiltaan Jeesus Kristus, toteuttavat kirkkokunnat ja herätysliikkeet alkuperäistä kutsumustaan ja tarkoitustaan vain siinä määrin kuin julistavat hänen evankeliumiaan, siis Kristusta itseään.
Gogin luettuani olen jälleen kerran syvästi vakuuttunut siitä minkä jo pitkään olen ymmärtänyt, että ihmisen henkinen terveys ja todellisuudentaju riippuu pohjimmiltaan hänen suhteestaan Jumalaan ja sitä kautta suhteesta omaan itseensä. Ihminen ilman Jumalaa on irrallinen ja elää illuusiossa. Yksinkertaisesti kyse on tästä, pidänkö totuuden lähtökohtana omaa itseäni ja ajatteluani, kuvitellen että voin määritellä maailman minusta käsin, vai itseäni suurempaa Jumalaa, joka ainoana kykenee täysin määrittelemään mitä ja kuinka oikeassa kulloinkin olen?
On jotakin ihmisen ja hänen hullujenhuoneensa yläpuolella.

( 3 ) ROLLAND ROMAIN: KAKSI RAKASTAVAISTA.
Wsoy 1921. 122.
Hieno.

SCOTT GABRIEL: LÄHDE, eli Kirja Markus Kalastajasta.
Otava 1924. 192.
Norjalaisen kirjailijan kertomus yksinkertaisesta, toisten hyljeksimästä kalastajasta – kalastamisesta ja olemassaolon ankaruudesta. Mutta myös kauneudesta, ihmisten välisestä anteeksiantamuksesta.

SNELLMAN AKU: KOHTALON TIKKA.
Wsoy 1938. 184.
Omaperäinen kertomus traagisesta tapahtumasarjasta. Suomalaisen maalaiselämän kuvaus yhdistyy päähenkilön unenomaiseen hourailuun.

TABUCCHI ANTONIO: TAIVAANRANTA.
Tammi 1995. 104.
”Italian nykykirjallisuuden huippua – salaperäinen kertomus surmatusta miehestä vailla henkilöllisyyttä ja miehestä joka haluaa ratkaista hänen arvoituksensa.”

( 4 ) TANIZAKI J.: AVAIN.
Tammi 1987. 4p. 140.
”Tanizaki (1886-1965) kuvasi perinteisen japanilaisen elämäntyylin ja länsimaisten tapojen yhteentörmäystä, miehen ja naisen suhdetta ja avioliiton ristiriitoja puolustaen vanhoja japanilaisia arvoja. Hänen tyylinsä on niukkaa ja kirkasta, aiheet julman realistisia, jopa sadistisia.”

TOLSTOI LEO: VÄÄRÄ KUPONKI.
Wsoy 1911. 79.
Lehtiä maailmankirjallisuudesta No 6. Kyseessä 30 pennin sarja jossa jokaisen niteen mukana tuli kannen sisäpuolelle liimattu pieni kuponki, kymmenen kuponkia keräämällä sai yhden sarjan osan ilman maksua.
Leo Tolstoin (1828 – 20.11.1910) myöhäistuotantoa edustava vahvasti elämänkatsomuksellinen ja kantaaottava kertomus kuuluu kirjailijan jälkeenjääneisiin teoksiin ja ilmestyi kohta hänen kuoltuaan. Suomentanut Arvid Järnefelt.

( 10 ) TOLSTOI LEO: ISÄNTÄ JA RENKI.
Wsoy 1921. 118.
”Suuren venäläisen vaikuttavimpia kuvauksia.”
Söderströmin 5 markan valioromaaneja.

( 11 ) ZWEIG STEFAN: SHAKKITARINA. Pienoisromaani.
Gummerus 1969. 83.
Gummeruksen Kompassikirja-sarjaa.

Albert Camus, Sivullinen. Aina ajankohtainen kirja, oivaa vastalääkettä pikkuporvarillisellle sentimantaalisuudelle.
Marguerite Yourcenaur, Alex - turhan taistelun kuvaus. Hieno pienoisromaani siitä miten löytäää itsensä ja valita itselleen sopiva elämä, vaikka sovinnaisuutta uhmaten.
Eeva-Liisa Manner, Kuolleet vedet. Ekokritiikki nostaa päätäään kirjallisuudentutkimuksessakin, ja Manneria sopii lukea tästäkin näkökulmasta.
Alessandro Baricco, Silkki. Haikean kaunis romaani rakkaudesta ja kuolemasta.

teurastamo 5 tai gogolin pietarilaisnovelleja...

...on muistaakseni "Tri Jekyll ja Mr.Hyde". Ja toinen aika ohut on Albert Camus'n "Sivullinen".

kaksi mahdottoman hyvää ohutta klassikkoa

BECKETT, Samuel: Huomenna hän tulee.

VOLTAIRE: Candide.

Molempien kirjoittajien muutkin kirjat ovat hyviä, mutta noista kahdesta aloittaisin tutustumisen.

Ernst Hemingwayn kirjat, esim. Vanhus ja meri
John Steinbeckin kirjat, esim. Helmi
R.L. Stevensonin Tohtori Jekyll ja Mr. Hyde
H.G. Wellsin Aikakone
Ray Bradburyn Fahrenheit 451
Franz Kafkan Oikeusjuttu
Hermann Hessen Arosusi
Bertolt Brechtin näytelmät
William Shakespearen näytelmät
Merkittävät runoteokset (esim. Dickinson, Plath)

On pelkkää harhaa, että kaikki klassikot olisivat paksuja tiiliskiviä!

Suosittelen lämpimästi Rabelais:in Pantagruelia.
Ainakin itte sain pariin otteeseen ihan kelpo naurutki.

Kukaan ei maininnut, mutta lukekaa mikä tahansa norjalaisen Kjell Askildssenin kirjoista...kaikki ovat hyviä - mutta ennen kaikkea 'Thomas F:n viimeiset julkiset tunnustukset' - suomennettu myös ainakin 'Tessalonikin koirat' ja ' Autio maa'. Ohuita, ei turhia sanoja...

.......

on kyllä hyvä, mutta minusta "Rutto" on koskettavimpia rakkausromaaneja - muiden aiheidensa lisäksi. Kaksi miestä, kaksi rakkaustragediaa.

Japanilaista klassillista krijallisuutta ovat Inouen "Metsästyskivääri" ja "Erään väärentäjän elämä" - sekä Kawabatan romaanit, kuten suosikkini "Kioto".