Miten suhtautua?

Meillä siis tilanne toisin päin.

Vaikka naisen olisi helpompi sulattaa nuo luovutusjutut, kun lasta kantaakin, niin siltikään en tiedä pystynkö ja haluanko edes lähteä moiseen. Silläkin uhalla että mies jatkaa elämäänsä ilman minua.

Aivan samat ajatukset pyörii mulla päässä, joten et ole kummallinen taikka outo, nuo ovat täysin normaaleja ajatuksia. Toki se, että jos olet lähiaikoina saanut vasta tulokset itseesi liittyen, aikakin kyllä tekee tehtävänsä.

Mieti ja tutkiskele rauhassa. Keskustele vaimosi kanssa kaikista ajatuksista. Ennen luovutushoitoja joudutte käymään myös psykiatrin vastaanotolla ja tiedän kokemuksesta että sieltä saa paljon uusia näkökulmia aiheeseen. Mutta nämä kaikki kannattaa tehdä ajan kanssa.

...olsiin surullinen sekä omasta että mieheni puolesta. Mutta parisuhteelle ei kävisi mitenkään, keinoja lapsen hankkimikeksi varmasti löytyisi. Eihän se mukavaa olisi lasta vieraan siittiöillä tehdä, mutta enemmän olisin huolissani mieheni voinnista ja mielipahasta. Minä en siitä miestäni "syyttäisi" ja pyrkisin olemaan hänen tukenaan, ettei hänelle tulisi sellaisia huonommuuden tuntemuksia, kuten sinullakin saattaa olla. Jos saatte lapsen luovutetuilla siittiöillä, niin se on tasan yhtä paljon sinun kuin vaimosikin. Kaikki on niin kauan ok, kun parisuhteenne on terveellä pohjalla.

Eli meille on myös tällä viikolla tullut biopsia-vastaus: ei kypsiä siittiöitä. Rankkaa... Toisaalta tähän olemme osanneet varautua ja itse olen toivottavasti jo enimmät itkuni itkenyt.

Me emme lähde hoitoihin luovutetuilla siittiöillä, tämä oli yhteinen päätös jo kun tutkimuksiin lähdettiin. Omilla soluilla oltais hoitoihin voitu lähteä, mutta kun niitä ei ole, niin matka katkesi tähän.

Emme myöskään aijo ainakaan heti lähteä adoptoimaankaan. Annamme ajan hieman kulua ja katsotaan sitten. Itse olisin halukas adoptoimaan, mutta mieheni on vielä epäilevällä kannalla. Hän ajattelee, että kun ei kerran lapsia saada, niin ollaan sitten ilman. Toivon, että hänen mielensä muuttuu vielä joskus ja minäkin saan äitiyden kokea.

Mutta rankkaa on.. ei siitä pääse mihinkään.

Saman asian kanssa olemme mekin miettimässä mieheni kanssa. Hänellä ei ole siittiöitä lainkaan, punktiota ei ole tehty, mutta spermanäytteessä niitä ei ollut. Ennen kuin hoitoihin päätetään lähteä jonottamaan, täytyy miettiä valmiiksi juuri tuo vaihtoehto, että niitä siittiöitä ei löydy punktiostakaan ja silloin olisi luovuttajan siittiöt ainoa vaihtoehto.
Olemme kyllä miettineet ja molemmat olemme sitä mieltä, ettei se sitten enää ole meidän lapsi jos siittiöt ovat luovutettuja. Tuntuu, että siinä tapauksessa on parempi adoptoida niin saa sellainen lapsi kodin ja vanhemmat ,jolla ei niitä muuten ole.
Mutta tämä on kyllä niin henkilökohtainen tai pari kohtainen asia, ettei voi sanoa toisen puolesta miten tulisi tehdä. Minun mielestä näissä asioissa täytyy tehdä niin kuin tuntuu hyvälle. Tietenkin silloin voi olla vaikeaa jos toinen tuntee erilailla.Toisen kuuntelu ajan kanssa on varmasti paras keino päästä yhteisymmärrykseen.
Olen miettinyt itsekin, että miltä miehestäni todellisuudessa tuntuu tämä asia. Varmasti siihen liittyy jotain syyllisyyttä ja miehisyyden menettämistä yms. vaikka olemmekin puhuneet asiasta ja hän tietää että rakastan häntä nyt jopa enemmän kuin aikaisemmin, eikä hän ole sanonut kärsivänsä asiasta, ainakaan paljon. Missään tapauksessa en itse syyllistä häntä. Alunperinkin kun tutkimuksiin lähdettiin niin puhuttiin, ettei se ole kummankaan SYY löytyipä sitten mitä vain. On vain pakko selvittää mistä lapsettomuus johtuu, että voidaan saada siihen apua ja hoitoa.
Ehkä lähdemme yrittämään hoitoja, vaikka tiedämme että kovin suuret onnistumis prosentit ei meidän tapauksessa ole juuri siksi että emme ole valmiita luovutettuja siittiöitä ottamaan.

Mutta ehkä sitten on helpompi hyväksyä lapsettomuus kun on yrittänyt sen mitä kohtuudella voidaan nyky lääketieteellä auttaa.

Se vaan on niin että kaikille ei ole lapsia tarkoitettu. Meillä on jokin muu tehtävä elämässä. Muistutan aina itselleni myös sitä, että jos en kykene olemaan onnellinen itsessäni ja tässä hetkessä ei se onni löydy mistään ulkoisista asioista. Helposti sortuu ajattelemaan niin että sitten olen onnellinen kun minulla on se ja se ja se. Mutta sitten huomaakin haluavansa tai odottavansa aina jotain uutta...
Ollaan siis onnellisia tänä päivänä kun on perjantai ja ihana puoliso kenen kainaloon käpertyä...:)

Jos ei kotona onnistu niin käykää vaikka vieraissa. Ihan yhtä rakastettu siitä lapsesta tulee.

Ja näin pikkujouluaikaan tuo ei edes herätä minkäänlaista ihmetystä.