Hobitit ovat hyvin vaatimaton, mutta hyvin vanha kansa, joka oli ennen suurempi kuin nykyään. He rakastavat rauhaa, hiljaisuutta ja viljeltyä maata; hyvin järjestetty ja hoidettu maaseutu oli heidän mieluisin asuinsijansa. He eivät ole koskaan ymmärtäneet sen monimutkaisempia koneita tai laitteita kuin palkeet, vesimylly tai kangaspuut, eivätkä ne ole heitä kiinnostaneet, vaikka he ovatkit taitavia työkalujen käytössä. Jo muinoin he yleensä ujostelivat "isoja ihmisiä", kuten he meitä kutsuvat, mutta nykyisin he kauhuissaan karttavat meitä, niin että heitä alkaa olla hyvin vaikea tavata. He ovat hyväkuuloisia ja tarkkasilmäisiä, ja vaikka heillä olisi taipumus lihomiseen ja he välttävät turhaa kiirettä, he ovat kuitenkin vikkeliä ja ketteriä liikkeissään. Heillä on aina ollut taito hävitä nopeasti ja ääneettömästi kun isoja ihmisiä, joita he eivät halua tavata, rymistelee vastaan. Tämän taidon he ovat kehittäneet niin pitkälle että se saattaa tuntua ihmisistä taikuudelta, mutta itse asiassa hobitit eivät koskaan ole harrastaneet minkäänlaista taikuutta. Tämä välttely on pelkästään seurausta erityisestä taidosta, jonka perintötekijät ja käytäntö ja läheinen suhde maahan ovat kehittäneet sellaiseksi etteivät suuremmat ja kömpelömmät rodut pysty sitä matkimaan.
Sillä he ovat pientä kansaa, pienempiä kuin kääpiöt; toisin sanoen he eivät ole yhtä tukevia ja tanakoita kuin kääpiöt vaikka jotkut ovatkin lähes yhtä pitkiä. Heidän pituutensa vaihtelee meidän mittojemme mukaan yhden kyynärän ja kahden kyynärän välillä. NYkyään harvat pääsevät puoleentoista kyynärään, mutta heidän kerrotaan kutistuneen; ennen he olivat pitempiä. Punaisen Kirjan mukaan Bandobras Tuk (Härkäräikkä), Isegrim II:n poika, oli kahden kyynärän pituinen ja pystyi ratsastamaan hevosella.
Mitä tulee Konnun hobitteihin, he olivat rauhan ja vaurauden aikana iloista joukkoa. He pukeutuivat kirkkaisiin väreihin - erityisesti he pitivät keltaisesta ja vihreästä - mutta kenkiä he käyttivät harvoin, sillä heidän jalkapohjissaan oli paksu nahka ja päältäpäin jalat olivat tukkaa muistuttavan kiharan karvan peitossa (tukka oli yleensä ruskea). Niinpä kengänteko oli ainoa käsityö jota heidän keskuudessaan ei paljon harrastettu - heillä oli näet pitkät ja näppärät sormet joilla he osasivat tehdä paljon muita hyödyllisiä j kauniita esineitä. Heidän kasvonsa olivat yleensä paremminkin sävyisät kuin kauniit, leveät ja punaposkiset, ja heidän suunsa oli aina valmis nauruun - ja syömiseen ja juomiseen. Ja he nauroivat, söivät ja joivat usein ja sydämmensä kyllyydestä; he pilailivat yhtenään ja söivät kuusi kertaa päivässä (mikäli mahdollista). He olivat vieraanvaraisia ja rakastivat juhlia samoin kuin lahjojakin, joita he jakelivat avokätisesti ja vastaanottivat innokkaasti.
On selvää, että huolimatta myöhemmästä vieraantumisesta hobitit ovat meille sukua, paljon läheisempää sukua kuin haltiat tai edes kääpiöt. He puhuivat vanhastaan omalla tavallaan ihmisten kieltä, ja heistä olivat mieluisia tai vastenmielisiä samat asiat kuin ihmisistäkin. Mutta mikä tuo suhde täsmälleen on, ei enää ole selvitettävissä. Hobittien alkuperä piilee kaukaisissa ajoissa jotka ovat menneet ja unohtuneet. Ainoastaan haltioilla on asiakirjoja tuolta menneeltä ajalta, mutta heidän perimätietonsa keskittyy lähes kokonaan heidän omaan historiaansa, jossa ihmiset esiintyvät harvoin eikä hobitteja mainita ollenkaan. Kuitenkin on ilmeistä että hobitit olivat itse asiassa eläneet hiljaksiin Keski-Maassa monta monituista vuotta ennen kuin muut edes huomasivat heitä. Ja kun maailma muutenkin on täynnä monenmoista kummaa otusta, tällä pikku kansalla tuntui olevan kovin vähäistä merkitystä. Mutta Bilbon ja hänen perijänsä Frodon aikana heistä tuli yhtäkkiä sekä tärkeitä että kuuluisia, täysin riippumatta heidän omasta tahdostaan, ja he aiheuittivat paljon päänvaivaa Suurten ja Viisasten neuvostoille.
Sillä he ovat pientä kansaa, pienempiä kuin kääpiöt; toisin sanoen he eivät ole yhtä tukevia ja tanakoita kuin kääpiöt vaikka jotkut ovatkin lähes yhtä pitkiä. Heidän pituutensa vaihtelee meidän mittojemme mukaan yhden kyynärän ja kahden kyynärän välillä. NYkyään harvat pääsevät puoleentoista kyynärään, mutta heidän kerrotaan kutistuneen; ennen he olivat pitempiä. Punaisen Kirjan mukaan Bandobras Tuk (Härkäräikkä), Isegrim II:n poika, oli kahden kyynärän pituinen ja pystyi ratsastamaan hevosella.
Mitä tulee Konnun hobitteihin, he olivat rauhan ja vaurauden aikana iloista joukkoa. He pukeutuivat kirkkaisiin väreihin - erityisesti he pitivät keltaisesta ja vihreästä - mutta kenkiä he käyttivät harvoin, sillä heidän jalkapohjissaan oli paksu nahka ja päältäpäin jalat olivat tukkaa muistuttavan kiharan karvan peitossa (tukka oli yleensä ruskea). Niinpä kengänteko oli ainoa käsityö jota heidän keskuudessaan ei paljon harrastettu - heillä oli näet pitkät ja näppärät sormet joilla he osasivat tehdä paljon muita hyödyllisiä j kauniita esineitä. Heidän kasvonsa olivat yleensä paremminkin sävyisät kuin kauniit, leveät ja punaposkiset, ja heidän suunsa oli aina valmis nauruun - ja syömiseen ja juomiseen. Ja he nauroivat, söivät ja joivat usein ja sydämmensä kyllyydestä; he pilailivat yhtenään ja söivät kuusi kertaa päivässä (mikäli mahdollista). He olivat vieraanvaraisia ja rakastivat juhlia samoin kuin lahjojakin, joita he jakelivat avokätisesti ja vastaanottivat innokkaasti.
On selvää, että huolimatta myöhemmästä vieraantumisesta hobitit ovat meille sukua, paljon läheisempää sukua kuin haltiat tai edes kääpiöt. He puhuivat vanhastaan omalla tavallaan ihmisten kieltä, ja heistä olivat mieluisia tai vastenmielisiä samat asiat kuin ihmisistäkin. Mutta mikä tuo suhde täsmälleen on, ei enää ole selvitettävissä. Hobittien alkuperä piilee kaukaisissa ajoissa jotka ovat menneet ja unohtuneet. Ainoastaan haltioilla on asiakirjoja tuolta menneeltä ajalta, mutta heidän perimätietonsa keskittyy lähes kokonaan heidän omaan historiaansa, jossa ihmiset esiintyvät harvoin eikä hobitteja mainita ollenkaan. Kuitenkin on ilmeistä että hobitit olivat itse asiassa eläneet hiljaksiin Keski-Maassa monta monituista vuotta ennen kuin muut edes huomasivat heitä. Ja kun maailma muutenkin on täynnä monenmoista kummaa otusta, tällä pikku kansalla tuntui olevan kovin vähäistä merkitystä. Mutta Bilbon ja hänen perijänsä Frodon aikana heistä tuli yhtäkkiä sekä tärkeitä että kuuluisia, täysin riippumatta heidän omasta tahdostaan, ja he aiheuittivat paljon päänvaivaa Suurten ja Viisasten neuvostoille.
Vastaukset 1
Vanhimmat
no sehän kiva