Keijukainen

Siinä sinä taas olet.
Mustassa poolossasi, mustissa nahkahousuissasi.
yritän keskittyä tietokoneen ruudun tuijottamiseen, mutta aistin läsnäolosi hiljaisessa atk:n luokassamme kuin sähkovirran ilmassa.

Olet epätodellinen, kuin keijukainen. Jäsenesi ovat hoikat ja hauraat kuin sokerista tehdyt. Kirjoitat jotain, näppäilet nopeasti, painikkeet naksuvat pehmeästi ja voin vain kuvitella hoikkien sormiesi lennon kirjasimilla. Puraisen huomaamattani alahuultani niin että veren maku tulvahtaa suuhun. Äännähdän kivusta huomaamattani ja keskeytät kirjoittamisesi, sydämeni jättää lyönnin välistä.
Kysyt onko kaikki ok, ja vastaan kyllä. Väännän huulilleni vienon hymyn ja uskaltaudun katsomaan sinua, ja sinä vastaat hymyyni juuri sillä tavalla kuin vain sinä osaat hymyillä, surumielisen näköiset tummansiniset silmäsi tulvahtavat täyteen ilkikurista virnettä ja äkkiä sinusta näkee että et ole mikään pyrähtelevä siipiveikko, Heli-keijun velipuoli, vaan punaisen pörrökuontalosi alla pilevät pienet sarvet ja keijupölysi saa hourailemaan.
Milloin ripotit sitä silmiini?

Kysyt kahville.

Menemme alakertaan, ostamme kahvit, istumme pöytään. juttelemme. Minäkin puhun, vaikka en kuulekaan mitä sanon. Ihosi hehkuu hentoa helmiäisvaloa, silmiäni polttaa. Jalkani heiluvat pöydän alla hermostustaan, sipaisevat sinun jalkaasi.
Jähmetyn.
Kauhistun.
Kuinka julkesin koskea?

Mutta et väistäkään. Olet kuin et olisi huomannutkaan. Unohdin kenkäni luokkaan. Hetken epäroin, haparoin, en löydä sanoja vaikka puhut yhä. Kosketan varpaillani jalkaterääsi, hiukan, hiukan. Sinä et väistä. Et väistä...
reiteni muuttuvat sulaksi lyijyksi, olen painava ja kuuma ja olen sulaa tuolilleni, korvissani suhisee ja kohisee, olen sokea muulle kuin halosi hehkulle, ja nahkahousujesi sileä lahje liukuu ylöspäin kun ujutan varpaitani lahkeen alle. Hoikka nilkka, säären iho on lämmin, lahje nousee vielä hiukan... ennekuin nahan peräänantamattomuus pysäyttää minut.
Vapisen.

Sinä virnistät taas, silmilläsi. Kahvi on juotu. Nouset. Näen lahkeen valahtavan alas, näen kaistaleen valkoista ihoa ennenkuin musta nahka peittää sen. Viittaat minulle, kahvituokio on ohi, mennään. Olen varmaan tulipunainen, Sula lyijy velloo sisikunnassani, alavatsani on hehkuvaa sulaa metallia. Hädin tusikin jalkani kantavat perässäsi hissiin.

Ovet sulkeutuvat. Hissi on suuri, tavaroiden kuljetukseen tarkoitettu. Nojaat seinään.
Silmäsi hymyilevät minulle, ilkikurista virnettä, viattomat keijunkasvosi eivät muka paljasta mitään. Olet koskematon hehkusi ympäröimänä, kuvittelet.

Äkkiä suoniinii virtaa raivoa ja voimaa, ja minä lyön hissin pysähdyksiin ennekuin ehdin edes ajatella. Heittäydyn sinua vasten ja paiskaan sinut vasten kiiltävää metallista seinää. Näetkö, minä uskalla koskettaa, minä yllän ja voin! Ihosi valo ei ole sinulle panssari ja nahkahousut...

Ne voi aina riisua.

Ja käteni kulkevat alas, avaavat napin ja vetoketjun Etkä sinä vieläkään vastusta. Kätesi eivät kosketa minua, ovat seinää vasten puolittain ylhäällä kuin antautuen, sinä vain katsot tummat silmät alas luotuina, katsot käsiäni jotka ovat sinuun verrattuna tummat ja rujot ja sormet menevät kohti kaikkeinpyhintäsi, ujuttautuvat kuminauhan alle. Vatsasi valkeutta rikkoo vain muutama kihartuva karva, musta kuin yö. Tämä polku johtaa kohti aarretta, ajattelen.
Vedän housusi alemmas, yli pehmeiden pakaroidesi.
Henkäiset ilmaa sisääsi kun peppusi painuu vasten kylmää seinää.
Näen lonnkaluidesi ääriviivat kohoumina alavatsallasi, molemmin puolin tummaa hentoa karvavanaa. Sinussa ei ole virhettä missään.
Sitten tumman pilven keskellä näkyy vaaleanpunertava samettinen hahmo. Ihon alla risteilee muutama sinertävä suoni, joiden näen sykähtelevän sydämesi tahtiin.
Kosketan sitä.
Se nytkähtää, tuntuu kovalt kättäni vasten, ja äkkiä olen haljeta halusta, ja haluan että suutelet minua, painat tuon ilkikurisen suun omaani vasten ja saan maistaa sylkesi hunajan. Sinä et liikahda.

Valun polvilleni, anon armoa äänettömästi, housusi valuvat polviin. Kasvojni edessä on vaalea elimesi, ja se on valmis, se sykkii, on kuin kukka jonka hede odottaa ja kutsuu paisuen punaiseksi, kiillellen koskeudestaan kutsuen hunajalla ja medellä, ja minä vastaan tahtomattanikin avaamalla huuleni ja ottamalla sametinpehmeän elimen huulieni väliin, suolan ja makean huumaava sekasotku, samettinen kovuus täyttää suuni ja nieluni.
Käteni puristuvat pakaroidesi ympäri ja minä puristan ja nostan, upotan sormeni pehmeään ihoosi ja pakotan lantiosi vasten kasvojani. Kuulen syämesi paukkeen ja tunnen sykinnän kielelläni, ja sinä valitat ja jalkasi vapisevat.

Ja sitten hentoinen kätesi pujahtaa peikkotukkaani ja kahmii sitä, takertuu, puristaa, tukistaa, ja sitten toinen kätesi, ja sinä painat päätäni kohti itseäsi, ahmimaan elintäsi, ottamaan vastaan hunajasi ja metesi ja minä ahmin. Elimesi valkoinen varsi liukuu vuoroin ulos, vuoroin sisään ahnaiden kosteiden huulieni välistä, tuntuu etten saa sinua tarpeeksi syvälle.
On kuin haluaisin syödä sinut kokonaan.

Paisut suussani, sykit, ja äkkiä räjähdät huudahtaen, ja suuhuni tulvii nektariasi, jonka nielen anhaasti, nielen kaiken, sydämensykkeesi ja elämännesteesi, osan sinua itseeni, enkä tahtoisi päästää sinua pois. Mutta sinä vedät, nostat. Pakotat minut seisomaan, mutta ennekuin ehdin katsoa silmiisi uhmakkaasti, sinä vedät minut itseesi kiinni ja suutelet oman metesi jäänteet huuliltani, nuolet huuleni puhtaiksi pidellen kasvojani pikku kättesi välissä.

Luulen, että kuolen. Etsin sanottavaa, mutta en löydä. Sinä suutelet minua, nyyhkytät nimeäni, naurat ja itket, ja äkkiä hissi lähtee liikkeelle ja hätääntyneinä kiskomme vaatteesi ylös. Ei ole aikaa miettiä hissin tuoksua, ei punoittavia poskiamme.
Hetken ajan sain koskettaa valoa.
Hetken saatoin katsoa siihen suoraan, nähdä ja tuntea ja maistaa olennon sen keskellä...

Havahdun.
Sinä katsot minua ihmiessäsi monitorin yli.
Mennäänkö sinne kahville? Sinä kysyt kärsimättömästi. Putoan unelmistani kuin kivi.
Joo, vastaan, ja nousen.
Unohdin kengät luokaan, tajuan käytävässä.
En käänny hakemaan niitä.