Mikä siinä omien tunteidensa tunnustamisessa on niin vaikeaa? Ymmärrän, että ne on vaikeaa tunnustaa muille, mutta että itselleen ei "kehtaa" olla rehellinen?
Hävettääkö sen jälkeen sitten katsoa peiliin? Ai sellainenko mä sitten olenkin. Nolottaa? Hävettää omat tunteet ja ajatukset? Joutuu miettimään minäkuvansa uusiksi?
Mitä väärää tai hävettävää siinä on, että tunnustaa tunteensa? Kerran se vain kirpaisee ja sitten helpottaa. Rohkeutta sisaret!
Itse muistan jo vuosia sitten päättäneeni, että näin on asiat, nainen on se joka ne tunteet saa roihuamaan, mitä sitä vastaan taistelemaan. Itsellehän siinä vaan ongelmia ja kurjuutta lisää.
Olkaa ihmiset rehellisiä itsellenne ja toisillenne - näette että elämä on paljon hienompaa ja rikkaampaa!
Hävettääkö sen jälkeen sitten katsoa peiliin? Ai sellainenko mä sitten olenkin. Nolottaa? Hävettää omat tunteet ja ajatukset? Joutuu miettimään minäkuvansa uusiksi?
Mitä väärää tai hävettävää siinä on, että tunnustaa tunteensa? Kerran se vain kirpaisee ja sitten helpottaa. Rohkeutta sisaret!
Itse muistan jo vuosia sitten päättäneeni, että näin on asiat, nainen on se joka ne tunteet saa roihuamaan, mitä sitä vastaan taistelemaan. Itsellehän siinä vaan ongelmia ja kurjuutta lisää.
Olkaa ihmiset rehellisiä itsellenne ja toisillenne - näette että elämä on paljon hienompaa ja rikkaampaa!
Vastaukset 5
Vanhimmat
eihän tämä mikään sairaus ole, joten miksi sitä ei voisi myöntää itselleen. ylipäätään tuntuu joskus että ihmiset ei tunnista omia tunteitaan, eikä ainakaan myönnä niitä jos ne vähänkin valtavirrasta poikkeaa. ei ole harrastettu itsetutkiskelua niin paljon että tiedettäisiin kuka on. siinä sitten satutetaan muita ihan turhan päiten.
mehän on opittu lapsesta asti kontrolloimaan maailmaa, koska omat vanhempammekin ovat niin tehneet. maailma pakotetaan siihen muotoon missä tahdomme sen olevan. ja jos se ei taivukaan tahtoomme, opettelemme näkemään ja kokemaan sen sellaisena kuin haluamme, siis valehtelemaan itsellemme ja siinä samalla myös muille. tiedostamatta pakotamme itsemmekin olemaan sellaisia, kuin yhteiskunta haluaisi meidän olevan - ja sitähän mekin haluamme tietysti olla, vai mitä? ja taas valehtelemme itsellemme, ja yhteiskunnalle.
siten jossain vaiheessa sitä vaan alkaakin ajatella että voi h----tti, onko tää kaikki ollutkin petosta? yhteiskunta on hanurista, minä haluan tietää mitä minä itse oikeasti haluan ja millainen oikesti olen.
ja siitä se lähtee.
rakastuin keväällä melko piinaavasti työtoveriini, mitään sellaista alkuaan etsimättä tai kaipaamatta. sydän jysähti jalkoihin ja jäi sinne. meidän välillä "kihelmöi". kun sitten paljastin kömpelösti tunteeni, hän muuttui välinpitämättömäksi, vieraaksi, kuin ei olisi tietääkseenkään niistä hetkistä "kun seinät kasvoivat ruusuja".
ja nyt edelleen..sama tunne tauon jälkeen. voi kun joku kertoisi miksi tämä on tällaista, ja miksen voi unohtaa. haluan, kaipaan ja tunnen niin syvästi, että repeilen ..
Siis niin tuttu tunne tuo kappaleiksi repeileminen. Tuntuu että 15 % kropasta ajalehtii toisessa päässä huonetta ja 20 % toisessa. Mistään ei saa otetta tai se herpoaa. Siis apua! Ruusuja sulle vaan ja muillekin oma osuutensa. Sitä aina luulee mutta sitten taas repeilee uudestaan. Se tunne kun ruusut kasvavat aivankuin sisällä (?). Tai no ei nyt sentään, mutta jotain sinnekin päin. Syviä tunteita, ei voi selittää. Sanat vaan eivät riitä.
Tuopa juuri on reilua! Ensin ollaan niin tunteissa mukana silloin kun puhutaan vielä elekielellä, mutta heti kun otetaan sanat mukaan, niin hylätään kaikki aiempi.
Eikö ne eleet ja ilmeet paljasta ihmisestä kuitenkin sen suurimman osan? Sanansahan voi valita - tunteet, eleet ja ilmeet on jonkun muun hallinnassa...
Miksi pitää valehdella kun totuus on kuitenkin tässä lähellä, ilmeissä ja eleissä.....Äh.