Olen tuntenut pian vuoden ihanan naisen. Meille kehkeytyi suhde, joka on ensimmäinen naissuhde kummallekin. Tuntuisi, että tämä on se oikea. Mutta. Olemmem kumpikin ns. ex-heteroita ja lapsia miesten kanssa. Itselläni miessuhteita on ollut vähänlaisesti viimeiset 5 vuotta ja sinä aikana olen työstänyt naistuntemuksiani aina vaan tiiviimmin. Naisystäväni taas erosi miehestään suhteemme vuoksi. Kummallekin tuntuu olevan selvää, että haluamme olla yhdessä, mutta lapset...
Haluamme viettää paljon aikaa yhdessä, mutta lapsia ei saa aina 'pois jaloista' ja olemme koettaneet mm. viettää viikonloppuja koko uusyrityksen kesken. Sillä seurauksella, että homma ei toimi. Ainakaan toistaiseksi ja lapset ovat myös erilaisia ja jopa kasvatuskysysmyksistä on tullut eripuraa.
Onko täällä ketään, joka olisi saanut samankaltaista yhtälöä toimimaan? Milloin olette kertoneet lapsille avoimesti suhteesta, kuinka lasten ystävät ovat suhtautuneet yms. yms.??
"Meidän" lapsemme ovat 12v (omani), toisen 7 ja 4 v. Toisilla isä tiiviihkösti vahemmanvastuuta jakamassa, omallani lähetulkoon kokonaan poissaoleva.
Haluamme viettää paljon aikaa yhdessä, mutta lapsia ei saa aina 'pois jaloista' ja olemme koettaneet mm. viettää viikonloppuja koko uusyrityksen kesken. Sillä seurauksella, että homma ei toimi. Ainakaan toistaiseksi ja lapset ovat myös erilaisia ja jopa kasvatuskysysmyksistä on tullut eripuraa.
Onko täällä ketään, joka olisi saanut samankaltaista yhtälöä toimimaan? Milloin olette kertoneet lapsille avoimesti suhteesta, kuinka lasten ystävät ovat suhtautuneet yms. yms.??
"Meidän" lapsemme ovat 12v (omani), toisen 7 ja 4 v. Toisilla isä tiiviihkösti vahemmanvastuuta jakamassa, omallani lähetulkoon kokonaan poissaoleva.
Vastaukset 7
Vanhimmat
mutta juuripa muuten samanlaisissa lähtökohdissa joskus muinoin. Itsekin työstin vuosia tuntemuksiani ennekuin se oikea löytyi, nimenomaan nainen. Vaikeuksia kohhdallani juuri tuli koska en ollut ennen ollut lesbojen tai siis yleensäkään vinokkaiden kanssa ollut tekemisissä ja sen sisäistäminen oli pitkä tie. Tämä toinen oli elänyt elämäänsä jo nuoresta asti ja nähnyt vähemmistön elämää.
Eihän ne tavat mitenkään eroa heteroista samasta asiasta kyse välittämisestä ja rakkaudestakin.Sivujuonena tiesin että tämän ihmisen kanssa sen perheen haluaisin.
En osaa muuta sanoa kuin että jos vain oikein yrittää niin kyllä se onnistuu, ja ei kannata lannistua,välillä matalentoa ja sitten taas eteenpäin elämässä.Kyllä kulmat ja rosot hioutuvat ajan myötä ja kumminkin jos samalla aaltopituudella olevan kanssa löytyy aina oikea ratkaisumalli. Onnea matkaan teille.
Mitä pitemmälle aika kuluu sitä enemmän tulee ristiriitoja kasvatuksesta :(
Ja kun yhteistä aikaa ei tarpeeksi löydy, kaikki muukin kärjistyy ja oravanpyörä on valmis. Lapsista tulee "riesa" ja kohta kaikki osapuolet kärsivät tilanteesta.
Rakkaus ei aina riitä........
Helpottuisiko tilanne jos lapset tietäisivät. Voisi olla niin kuin heterosuhteessa, näyttää tunteensa avoimesti. Toiveajattelua?
Mutta kuitenkin. Alkaessa tiedämme että ne lapset ovat siinä eikä niitä voi poiskaan heittää, joten pitää vaan punnita mihin on valmis.
Elämä on julmaa. Koskaan ei voi saada kaikkea
omakohtaista kokemusta, mutta uskoisin, että mitä pikemmin kerrotte lapsillenne, sen parempi. Varsinkin, kun oma lapsesi on pian tulossa murrosikään, jolloin kaikki muutokset ovat vaikeita ja kaikkea vastaan on jo ihan periaatteestakin kapinoitava. Ehkä hän vielä tässä vaiheessa olisi valmiimpi hyväksymään asian kuin esimerkiksi vuoden päästä? Sinä tunnet toki lapsesi parhaiten ja olet paras ihminen arvioimaan, millaisia vaikutuksia tiedolla/elämänmuutoksella lapseesi olisi. Kumppanisi lapset todennäköisesti suhtautuvat asiaan melko pian luonnollisesti sitä sen enempää kyseenalaistamatta, koska ovat vielä sen verran nuoria.
Mutta jos/kun päätätte lapsillenne kertoa, niin ei kannata unohtaa myöskään sitä, että aivan yhtä tärkeää on miettiä, miten sen kertoo. Omilla asenteillanne ja suhtautumisellanne voitte nimittäin tehdä suorastaan ihmeitä :) Onnea matkaan!
Hei olet ihan samanlaisessa tilanteessa kuin muutkin uusioperheet, ristiriitoja, sovittelua jne.
Ihan ensiksi Teidän pitää kertoa lapsille että rakastatte toisianne, ja myös näyttää se. Halaatte ja suukotatte kuten teitte edellisissä suhteissakin.
Sitten vastauksiin: Meillä ei ole ollut mitään ongelmia lasten ystävien kanssa, koulun tai muidenkaan tahojen. Tämä on aikaansaatu avoimuudella, me emme piilottele rakkauttamme keneltäkään. Jos Te itse alatte piilottelemaan/salaamaan suhdettanne, muut katsovat: se ole sopivaa kun ette itsekään rakkauttanne arvosta, miksi muiden pitäisi sitä arvostaa.
Kaikenlainen salailu on aina pahasta suhteille.
Joten nyt alatte keskustelemaan lasten kanssa, ja ette enää "häpeä" suhdettanne.
Olen aina ihmetellyt ja kunnioittanut ihmisiä jotka rakentavat tällaisen perheen johon kuuluu molempien alaikäisiä lapsia.. Osaan kuvitella millaista se on. Rankkaa. Mutta juuri sen takia niin kunnioitettavaa, näistä pareista näkee että he todella rakastavat toisiaan. Ovat valmiita tekemään töitä sen eteen..
Itselläni on lapsi mutta avovaimolla ei. Yksi, parivuotias lapsi- ja silti elämän ja yhteisen arjen rakentaminen on vaatinut työtä ja kipua. Osa siitä on tietenkin johtunut avovaimon tottumattomuudesta lapsiin. Mikä minulle on jokapäiväistä ja normaalia elämää, on vaimokkeelle ollut suuri järkytys :) Uhmaikäinen kiljumassa kaupassa, aamukahvilla, videovuokraamossa, temppuilemassa, purnaamassa vastaan joka asiasta.. Lisäksi hän on joutunut ottamaan vastaan lapsen mustasukkaisuuden äitistään. Elelimme lapsen kanssa kuitenkin kauan kaksistaan.. Vaikka kuinka olisi lapsia hoitanut tai heidän kanssaan aikaa viettänyt, niin se on kuitenkin aivan eri asia kun lapsi tupsahtaa yhtäkkiä omaan arkeen, 24h/vrk. Siihen ei voi mitenkään valmistautua.
Vaikka rakkaallani ei olekaan omia lapsia, silti saimme aikaiseksi erimielisyyksiä kasvatuksessa. Uskomatonta, sillä keskustelujemme perusteella periaatteemme olivat vaikuttaneet hyvin samankaltaisilta.. Se on vaan niin herkkä aihe. Sitten kun sieltä tuli pienikin kommentti jonka pystyin tulkitsemaan arvosteluksi, soppa oli valmis.
Asiat meidän kodissa rauhottuivat kun "äitipuoli" alkoi käyttäytyä auktoriteetin tavoin. Roolin muodostumisessa meni aikansa, mutta erään kerran lapsen testatessa häntä, vaimoke kysyi että "saanko komentaa lasta? Vai suututko?" Olin jo jonkin aikaa katsellut vierestä sitä kun lapsi kerjäsi rajoja myös tältä toiselta aikuiselta mikä meillä asui. Suostuin ilomielin. Nykyään minä teen varsinaiset lasta ja kasvatusta koskevat päätökset, joiden toteuttamisessa vaimoke tukee minua. Mitä kiinteämmäksi meidän kolmen välinen suhde kasvaa ajan kuluessa, sitä todennäköisemmin eripuraa kasvatuksesta tulee. Ajan myötä lapseen alkaa suhtautua kuin omaansa ja haluaa vaikuttaa enemmän.
Mutta lapsi siis hyväksyi asian, rauhottui, vasta kun tämä potentiaalinen äidinryöstäjä laittoi jalkansa alas, lopetti hienostelun ja näytti kuka on aikuinen. Siihen asti oli hoitanut tilanteet ohjaamalla ne minulle ja kaveeraamalla lapsen kanssa. Samalla sysäyksellä tuli heidän välilleen kiintymys. Lapsi helpottui silminnähden saamistaan rajoista ja alkoi "sulaa" :) Nykyään ovat jo todella läheisiä.
Me olemme alusta asti olleet lapselle hyvin avoimia, on pussailtu ja halittu, lapsi on tiennyt ettemme ole vain ystäviä. Se on varmasti helpottanut tilannetta, niinkuin joku sanoikin.
Teidän tilanteenne on paljon monimutkaisempi.. Lapset tarvitsisivat selkeän kuvan siitä mikä tilanne on. Mutta suhteen alkuvaiheessa sitä itsekään tuskin tietää, ennen kuin kokeilee, viettää paljon aikaa yhdessä, siinä sitä vasta oikeasti tutustuu. Siihen teillä taas on vähemmän mahdollisuuksia lasten takia.. :/ Mutta yhdyn edellisiin, rehellisyys tässä asiassa olisi todella hyvä juttu. Tulevaisuudessa jos päätätte vaikka muuttaa yhteen, yhteisten kasvatuslinjausten sopiminen (niin ettei tule sellaista että "minun lapset ja sinun lapset" vaan "meidän perhe") on varmasti haastavaa, mutta toivon että jaksatte taistella! Oikein paljon voimia!! :)
Miten kauan ootte olleet yhdessä? Kun lapsi on noin pieni, ette varmaan kovin kauan. Miten teillä riittää kahdenkeskistä aikaa? Ite just tavannut yhden ihanan yh-äidin, mutta jännittää lapseen sopeutuminen.
Puolisen vuotta oltu yhdessä, muutama kuukausi asuttu yhdessä koko kimppa. Se on todella vaikeaa, yksinhuoltajalla ei ole mahdollisuutta "rauhassa katsella" miten suhde kehittyy. Pitää ajatella lasta ja sitä että myös lapsi kiintyy seurustelukumppaniin. Toinen vaihtoehto on edetä sitten todella rauhassa, niin että tapailee silloin kun lapsi on hoidossa, eikä mitään erityistä suhdetta muodostu lapsen ja äidin kumppanin välille. Mutta sellaisessa taas ei sitten oikeastaan tutustu sen kummemmin siihen toiseen ihmiseen. Voiko sitä edes kutsua seurusteluksi kun näkee niin harvoin..
Yhteistä aikaa meillä on paljon nyt kun asumme yhdessä, iltaisin kun lapsi nukkuu jne. Jos emme asuisi yhdessä olisi se kyllä aika kiven takana, esim. vuorotöiden takia. Sitä on oppinut ottamaan ilon irti arkisista asioista, yhteisistä kauppareissuista, aamukahveista.. Hyvin harvoin lapsi on hoidossa ja olemme kahden, mutta ei sitä enää niin kaipaakaan.
Me molemmat olemme onneksi hyvin realistisia ihmisiä, mahtava alkuhuuma ja romanttisuus jää sivummalle kun suhteeseen kuuluu kolmaskin osapuoli. On tehtävä päätöksiä järjellä eikä pelkästään sydämellä. Puhuimme suoraan asioista, mietimme yhdessä tunteita, riskejä ja sitä miten aiomme saada suhteen toimimaan. Pelotti ihan älyttömästi, kun tuntui että en ota riskiä pelkästään itselleni vaan myös lapselleni kun heittäydyn tällaiseen. Lapseenkin sattuu jos kaikki ei menekään niinkuin suunniteltiin.
Pari kuukautta meni niin että puhuttiin asioista yömyöhään ja minä stressasin, kulta vakuutteli ja välillä toisinpäin. Tiesimme molemmat että tämä on tässä, tuo toinen on se oikea, eikä siinä sitten enää ollut mitään miettimistä. Muutettiin yhteen ja sovittiin että jos joskus erotaan, minä jään lapsen kanssa kyseiseen asuntoon eikä toinen osapuoli vain "häviä" johonkin vaan tapaa lasta ja pysymme ystävinä. Hyvin epäromanttista miettiä kaikki asiat valmiiksi, mutta pakko.
Jos vastuu, sitoutuminen tai arkinen, realistinen asioiden setviminen kammottaa, en suosittele. Mutta se, ettei ole kokemusta lapsista, ei tarkoita mitään. Vaimoke on monta kertaa sanonut, ettei ikinä olisi uskonut olevansa tässä tilanteessa, oli enemmänkin ajatellut ettei koskaan halua lapsia eikä oikeastaan edes pidä lapsista. Mutta kummasti tuo yksi prinsessa onnistui sulattamaan sydämen. En minäkään kaikista lapsista pidä, ihmisiä ne on lapsetkin. :D
Joskus kaikki vaan loksahtaa paikoilleen ja tuntuu oikealta. Sen tietää, ja vaikka pelottaa on uskallettava ottaa riskejä. Ja sitouduttava. Kun mukana on lapsia, rakkaus ei ole enää suloista leikkiä vaan myös vastuuta ja valintojensa takana seisomista.