Unikoulu?

Ja tärkeintähän oli se, että ei se vauva mitään isompana muista vauva-ajasta :O

Unikoulusta ollaan montaa mieltä eikä keskustelu varmaan aivan pian tule loppumaan, koska tutkimustuloksista ei voida saada aikaan yksiselitteisiä johtopäätöksiä. Unikoulu voidaan myös toteuttaa eri tavoin, esim. tassumenetelmällä ja vaunuja vetelemällä vauvaa ei jätetä täysin yksin huutamaan.

Olen tutustunut myös varsin vakuuttavaan aineistoon siitä, miten tärkeää kunnon uni on myös vauvalle (eikä vain vanhemmille) ja miksi vanhempien tulisi auttaa vauvaa rauhoittumaan ja nukkumaan levollisesti. Itku on merkki hädästä, mutta aina syliin ottaminen ei ole oikea tapa reagoida itkuun, vaan se voi pahimmillaan jopa lisätä vauvan hätää. Yksi esimerkki: jos vauva tuntee olonsa turvattomaksi ja kurjaksi omassa sängyssään ja alkaa itkeä heti sinne jouduttuaan, niin vanhemman tehtävä olisi silloin vakuuttaa vauvalle, ettei sängyssä ole mitään pelättävää, vaan siellä voi nukkua kaikessa rauhassa. Lapsen nostaminen sängystä antaa kuitenkin päinvastaisen vastauksen: "Olet oikeassa, sänky on kamala paikka, tule äidin syliin niin kaikki on taas hyvin". Jotta vauva voi vakuuttua siitä, että sängyssä ON hyvä ja turvallista nukkua, tulisi hänet rauhoittaa nimenomaan sänkyyn. Muuten sänky on ja pysyy kamalana ja pelottavana paikkana, eikä lapsi saa kipeästi tarvitsemaansa pitkää ja rauhallista unta. Asiasta ei edes muodostu ongelmaa, jos vauva syntymästään lähtien lasketaan sänkyynsä juuri ennen nukahtamista eikä vasta sen jälkeen.

Oma kokemukseni: Meidän tytteli nukkui kiltisti omassa sängyssään 5 ensimmäistä kuukauttaan, mutta sitten eräällä onnettomalla lomamatkalla hän oppi kanniskeluun yms. nukutusrituaaleihin eikä kotona sänky enää kelvannutkaan. Pari kuukautta nukuttelin vauvaa kaikin mahdollisin keinoin, yleensä taputtelemalla ja laulamalla oman vatsani päällä. Kuitenkin nämä rituaalit sen kuin vaikeutuivat eikä vauva tuntunut tyyntyvän uneen, vaan rimpuili ja huusi kurkku suorana taistellen nukahtamista vastaan. Siinä vaiheessa, kun nukutus alkoi kestää kauemmin kuin sitä seuraava uni, paloi äidillä käämit: tähän on tultava loppu. Jos kerran huutaa pitää, niin huutakoon sängyssään, minä en asiaa näköjään voi auttaa.

Seurasi H-hetki: runsaan seurustelun ja ruokailun päätteeksi vauva omaan sänkyynsä ja hirveä huuto. Katsoin kelloa ja kirjasin paperille: huutoa 22min. Seuraavalla kerralla 15, sitten 10 ja siitä eteenpäin korkeintaan 5min. Yhdessä vuorokaudessa huuto lyheni 5 minuuttiin, mutta noin viikon kuluttua seurasi yllätys. Vauva alkoikin jokeltaa pehmonallelleen eikä huutanut lainkaan, kun asetin hänet sänkyyn! Siitä lähtien hän on mennyt tyytyväisenä sänkyyn ja korkeintaan hieman inisee unta odotellessa. Hätää hänellä ei siellä ilmeisestikään ole.

Joku voi pitää minua julmana, enkä minä itsekään ole periaatteessa rankan unikoulun kannattaja. Mutta katsokaa tuloksia ja perustelkaa minulle, miksi "yksin huudattaminen" sai viikossa aikaan sen mikä lempeällä äidin sylissä nukuttamisella ei onnistunut kahdessa kuukaudessakaan: että lapsi menee mielellään nukkumaan! Eikä ole totta, että vauva on "lannistettu" ja epätoivoon uuvutettu, sillä hän menee silmin nähden MIELELLÄÄN sänkyynsä, jos on väsynyt. Leikkii siellä hetken itsekseen ja yleensä jo 5 min kuluttua vetelee sikeitä ja monta tuntia yhteen menoon. Äidin nukuttaessa ei mennyt kuin 30-45 min levotonta unta, kun sitten hoksasi, ettei enää olekaan sylissä ja heräsi puoliväsyneenä kitisemään, kunnes koko ruljanssi taas alkoi alusta.

Että näin meillä...

Sitten vielä yksi näkökanta lapsen psyykeeseen liittyen. Sanotaan, että vauva voi saada elinikäisen trauman, jos hän joutuu omassa sängyssään itkemään ilman, että kukaan tulee "apuun". Samat ihmiset, jotka näin sanovat, saattavat samalla hengenvedolla julistaa, että vauvat on vietävä päivähoitoon, että äidit pääsevät töihin. Asetuhan hetkeksi kymmenkuisen asemaan ja mieti.

Kun vauva laitetaan väsyneenä omaan sänkyynsä ja hän huutaa siinä, mutta oma äiti touhuaa jotain lähellä, kotoiset äänet, radio, pyykkikone, veden lorutus kuuluvat ja äidin äänikin välillä rauhoittelee, seinät ovat samat tutut, samoin kaikki esineet, oma peitto ja pehmonalle. Mikä todellinen (psyykkinen) hätä vauvalla silloin voi olla? Huudossa on kyse vain väsymyksestä ja pelosta omaa sänkyä kohtaan.

Tilanne on aivan toinen, kun vauva toimitetaan hoitoon. SILLOIN hän todella tuntee itsensä hylätyksi, vaikka siellä hoidossa olisi kuinka monta vierasta aikuista tahansa kanniskelemassa. Vauvalle on käsittämätöntä, ettei äitiä yhtäkkiä olekaan ja seinätkin ovat vieraat. TÄMÄ hätä voi jättää psyykkiset arvet, omassa kodissa omassa sängyssä nukkuminen ei.