Meillä 60 lienee vielä omia vanhempia elossa. Minulla äiti-85 v- kaatui ja ensimmäisen kerran elämässään on luu poikki! Nyt vain olkavarresta.
Apua ei halua ottaa vastaan vaikka muuten olemme tekemisissä joka päivä. Tänään sain kuitenkin vaihtaa vuodevaatteet ja imuroida. Kaupasta kelpasi vain leipä. Äitini on tosi vihaisen oloinen, ehkä kuitenkin omalle odottamattomalle olosuhteelleen kuin minulle. Vetoaa avuntarjoamiseeni:"sinulla on niitä lastenlapsia hoidettavana olet muutenkin lujilla!!" Todellakin olen aika kiinni lasteni lasten elämässä kun perheet nyt tarvitsevat apua päiväkodista hakemiseen ja lyhytaikaiseen lastenhoitoapuun, mutta en ylivoimaisesti kuitenkaan. Itse olen eläkkeellä hoitoalalta, joten se auttamisen tapa on "selkäytimessä". Tulin tuota tapaturmaa pohtiessani tarkentamaan omaa verkostoani. Totesin, että minulla on tiivis omaisverkosto ympärilläni.Olen niin paljon tekemisissä läheisteni kanssa, että olen unohtanut ihan omat ystäväni ja tuttuni kokonaan eläkkeellesiirtymiseni jälkeen. Nyt ei löydy puhekumppaniakaan muille kuin perheen asioille.Eli minä olen loukussa moneen perheeseen, kuinka te muut hoitelette suhteenne vanhoihin ystäviinne?
Apua ei halua ottaa vastaan vaikka muuten olemme tekemisissä joka päivä. Tänään sain kuitenkin vaihtaa vuodevaatteet ja imuroida. Kaupasta kelpasi vain leipä. Äitini on tosi vihaisen oloinen, ehkä kuitenkin omalle odottamattomalle olosuhteelleen kuin minulle. Vetoaa avuntarjoamiseeni:"sinulla on niitä lastenlapsia hoidettavana olet muutenkin lujilla!!" Todellakin olen aika kiinni lasteni lasten elämässä kun perheet nyt tarvitsevat apua päiväkodista hakemiseen ja lyhytaikaiseen lastenhoitoapuun, mutta en ylivoimaisesti kuitenkaan. Itse olen eläkkeellä hoitoalalta, joten se auttamisen tapa on "selkäytimessä". Tulin tuota tapaturmaa pohtiessani tarkentamaan omaa verkostoani. Totesin, että minulla on tiivis omaisverkosto ympärilläni.Olen niin paljon tekemisissä läheisteni kanssa, että olen unohtanut ihan omat ystäväni ja tuttuni kokonaan eläkkeellesiirtymiseni jälkeen. Nyt ei löydy puhekumppaniakaan muille kuin perheen asioille.Eli minä olen loukussa moneen perheeseen, kuinka te muut hoitelette suhteenne vanhoihin ystäviinne?
Vastaukset 3
Vanhimmat
ystävistäni pitää yhteyttä. Paria tapaan säännöllisesti. Yhden kanssa kirjoittelen kirjeitä, parin kanssa sähköposti toimii viestimenä. Perustin perheen niin vanhana, että hoitelin paljon vanhempiani ennen oman perheen perustamista. Anoppini kuoli muutama kuukausi sen jälkeen, kun olin solminut avioliiton. Appi selvisi omillaan 92-vuotiaaksi.Nyt olen leski, vielä ei ole lapsenlapsia, lapset selviävät miltei omillaan. Eli elelen sinkkuelämää ja seikkailen. Juuri tänään mietin, että mekoinen heppu täytyy miehen olla, jos vielä vakiintuisin. Elän melko rauhallisesti ja miessuhteet ovat lähinnä asiapohjaisia. Nyt leskenä minulla on ollut enemmän aikaa viettää veljieni ja sisareni kanssa.
Kyllä loukussa ollaan ja pois ei voi lähteä. Tämä on sitä aikuisen vastuuta,jota nykyisin odotetaan kansalaisilta.
Otit esille sellaisen asian joka vaatisi yleisempääkin pohdiskelua. Juuri monet kuusikymppiset, itseni mukaan lukien, huomaa eläkkeelle jäädessään että se porukka, jonka kanssa onkin päivittäin puhellut asioistaan,onkin työkavereita. Niitä ystäviä, joiden kanssa salaisuudetkin kuiskitaan, ei olekaan. Ovat vuosien saatossa jääneet pois elämästämme.Jäljellä on vain sukulaiset. Hekin silloin kun HE tarvitsevat Sinun apuasi jossakin muodossa.Tässä iässä on vaikeaa saada enää uusia ystäviä.Olen ainakin itse tullut hirvittävän kriittiseksi ystävien suhteen. Elämä itsessään opettaa tulemaan varovaiseksi ns. ystävien suhteen.Joskus turhankin kriittiseksi.Se on vahinko.Eläkeläisjärjestöissä toimiessakin,harvoin tulee niitä luotettuja ystäviä.