mitä sitten kun

Kyllä taitaa olla pieni vähemmistö naisia, joille raskausaika on "kivempaa" kuin pienen vauvan hoito. En ole aikaisemmin moisesta kuullut, vaikka satoja äitejä olen tavannut, joten en usko, että sinun kannattaa huolestua asiasta. Vauvahan se on, jota odotetaan. Itse olen ollut ikikiitollinen synnytyksen jälkeen, että nyt se piina (hankala raskaus) on ohi ja oikea elämä vauvan kanssa voi alkaa.

Vauvan syntymä on valtava muutos ihmisen elämässä eikä siihen heti sopeudu. Kuitenkin kun jonkin aikaa on mennyt ja vauvan hoitaminen alkaa sujua, niin huomaat kyllä miten valtavasti rakastut tuohon pieneen olentoon ja mitä isommaksi se kasvaa, niin aina vaan rakastat enemmän! Vauvan tulemiseen kannattaa yrittää valmistautua myös henkisesti eikä vaan pohtia mitä kaikkia kamoja se pikkuotus tarvitsee. Itselläni kriisi iski siinä vaiheessa kun sain tietää olevani raskaana, kun tajusin miten suuri muutos oli tulossa. Se meni onneksi ohi ja helpommin sitten sujuikin vauvan synnyttyä. Nyt vauva on jo muutaman kuukauden ja on jo valloittava pikku persoona, pikku kaveri jonka kanssa päivät touhuilen :) Kaikki on tietysti yksilöllistä, miten asiat kokee, eikä sinulle välttämättä ollenkaan tule sellaisia huonoja fiiliksiä ennen eikä jälkeen. Ei kannata pelätä :)

Vauva-arki voi yllättää yövalvomisineen, ja ainakin minulle oli aikamoinen shokki juuri se, että ei saa enää nukkua... Laihduin kuukaudessa 14kg, kun en pystynyt syömään, enkä voinut nukkua. Olo oli kammottava, imetys ei onnistunut, vauva huusi AINA kun oli hereillä, eikä hänkään nukkunut juuri ollenkaan.

Olisin ehkä osannut varautua paremmin, jos olisin tiennyt että sellaistakin voi vauva-arki olla. Mutta minä kun olin vaan odotellut rauhallista vauvan kanssa oleilua ja köllöttelyä, imetystä ja kestovaippailua, vaunuilua suloisen hymyilevän pikkukultani kanssa... Todellisuus vaan iski turhan kovaa, kun oma kunto oli synnytyksen jälkeen paljon huonompi mitä luulin, ja vauva ei tehnyt mitään niin kuin olin kuvitellut!

Kannattaa siis varautua siihen, että kaikki ei ole niin ihanaa kuin olet ajatellut olevan! Ja jos kaikki tosiaan menee loistavasti, niin sittenhän yllätyt iloisesti :-) Oma lapsi on kuitenkin aina maailman rakkain, ja sinä selviät mistä tahansa hänen vuokseen!

mun tyttö kun syntyi, niin en olisi voinut olla onnellisempi. se oli niin ihanaa, kun se vauva oli siinä sun sylissä ihan kosketeltavana. ennen se oli ollut mun vattassa, niin ettei sitä nähnyt. kyllä mäkin ns. kaipasin sitä masua/vauvaa masussa, mikä on sun mukana koko ajan ja vieressä kiinni. mutta ehdottomasti ihananpaa on olla oman vauvaan kanssa, kun mahan. raskausaika oli mulle muutenkin oksentamista loppuun asti, ja aika tukalat oli olot loppu metreillä, et ei ole ikävä!

Varmasti hänkin on odottanut nimenomaan sitä pienokaista, mutta hormonit ne vaan on ihmejuttu!

Minulla oli vähintäänkin baby blues jos ei ihan synnytyksen jälkeinen masennus ja silloin ei tosiaan osaa nauttia pikkuisesta!

Raskausaikani oli melko hirveä. Runsaasti pahoinvointia, rytmihäiriöitä, nenäverenvuotoa ja vaikka mitä. Maha oli tiellä ja vei kaikki voimat. Loppuraskaus meni sitten siinä sählätessä kun huomattiin, että vauva on väärinperin ja yritettiin käännöksiä ja muuta.

Eli osasyy alakuloon saattoi olla, että kaikki huomio meni viime peleissä siihen sektioon, eikä synnytyksen jälkeisiin asioihin.

Mutta jokatapauksessa, minulla tuli suunnaton ikäänkuin ikävä sitä vauvamasua! Vaikka sen takia en pystynyt kunnolla nukkumaan ja oksentelin ihan raskauden loppuun asti. Oli erilaisia kipuja sun muita, mutta sitä vaan tuli niin muka ikävä, että itkua tihrustin joka ikinen päivä varmaan 1,5 kk synnytyksen jälkeen.

Tottakai se vauvamasuikävä varmaan oli jotenkin oire siitä yhtäkkisestä elämänmuutoksesta tai jotain. En tiedä. Silti tuntui, että se masu lähti liian nopeasti. Sitä synnytystä ei työstänyt sen kummemmin kun meni vain leikkaussaliin ja seuraavana hetkenä mahaa ei enää ollutkaan. Ei niinkuin itse tehnyt työtä synnyttämisessä. En pystynyt laulamaan vauvalle samoja lauluja kuin masulle ja en osannut mieltää, että vauva oli sama kuin se masu. On se kumma.

Vieläkin pari päivää sitten (3,5kk synnytyksestä) tuli takapakki siinä mielessä, että itketti, vaikka vauva alkaa olla paljon helpompihoitoinen kuin alussa (valvottiin yöt ja päivät kun vauva itki vattavaivoja). Ja mulla ei oo ikinä ennen ollut masennusta tai itkettänyt tuolla tavoin.

Että ei se rakkauden puutteesta vauvaa kohtaan johdu. Se on vaan hormonit sanon minä! Ja ei saa missään nimessä vähätellä sen ystävän tuntemuksia, vaikka itsellä ei sitten mitään vastaavaa tulisikaan. Se on niin yksilöllistä tuo.

..mutta kun kerta kysyit, niin jos raskausaika meni hehkuessa, niin uskon hehkuvani nyt entistä enemmän! Yövalvomiset sun muut eivät tulleet yllätyksenä, eivätkä mahaitkut yms, sehän oli odotettavissa. Vaikka välillä on tosi väsynyt, niin kyllä se onni vauvasta menee väsymyksen edelle :)