Hei kaikille.
Löytyisiköhän täältä ketään kohtalotovereita: onko kukaan muu joutunut valitsemaan hyvän miehen ja lastenhankinnan välillä?
(En tiedä olenko ihan oikealla palstalla, mutta jotenkin täällä vaikuttaisi olevan vähän järkevämpää porukkaa kuin tuolla parisuhdepuolella.)
Minulla on ihana mies ja ihana parisuhde. Asiat toimivat paremmin kuin missään aiemmassa suhteessani: kommunikaatio pelaa, rakkauden tunteita riittää, kuten myös yhteisiä harrastuksia, kiinnostuksenkohteita, ystäviä. En osaisi oikein edes kuvitella parempaa miestä.
Nyt kuitenkin on käynyt selväksi että mies ei missään nimessä halua lapsia lähivuosina. Ja olemme jo sen ikäisiä että en voi odotella viittä vuotta ja katsoa mikä hänen mielipiteensä silloin mahtaisi olla. Tämä aihe on ollut meillä ajoittain tapetilla lähes koko suhteen ajan, mutta olen halunnut antaa aikaa sekä itselleni että hänelle todella miettiä mitä sitä haluaa. Itse tiedän nyt että haluan perheen johon kuuluu lapsia, hän taas on varmistunut siitä että se ei todellakaan ole hänen juttunsa.
Nyt sitten mietin että jos todella haluan tehdä niinkuin sydämeni sanoo, minun on luovuttava parhaasta suhteesta jonka olen kokenut, sillä on vielä kuitenkin mahdollisuus että voisin vielä jonkun toisen kanssa saada perheen. Toisaalta, uskon että melko todennäköistä on että en tule niin hyvää suhdetta lähiaikoina löytämään että perheen perustamista voisi edes ajatella. Eli on hyvinkin mahdollista että tämän valinnan myötä luovun kaikesta; sekä "elämäni miehestä" että tulevista lapsista. Olen ollut sen verran paljon sinkkuna että tiedän kyllä miten harvinaista on hyvän suhteen löytyminen ja aitojen kestävien tunteiden syttyminen, vaikka mukaviin sinkkumiehiin silloin tällöin törmääkin.
Tiedän jo melkein varmaksi että jos nyt eroan tulen sitä kovasti katumaan, toisaalta jos jään tähän ja ajattelen elämääni 10 vuoden päästä, niin en kestä ajatusta että lapsia ei olisi edes yritetty hankkia. Vaikein valinta mitä olen koskaan tehnyt. Olisi kiva vaihtaa ajatuksia jonkun saman tilanteen läpikäyneen kanssa...
Löytyisiköhän täältä ketään kohtalotovereita: onko kukaan muu joutunut valitsemaan hyvän miehen ja lastenhankinnan välillä?
(En tiedä olenko ihan oikealla palstalla, mutta jotenkin täällä vaikuttaisi olevan vähän järkevämpää porukkaa kuin tuolla parisuhdepuolella.)
Minulla on ihana mies ja ihana parisuhde. Asiat toimivat paremmin kuin missään aiemmassa suhteessani: kommunikaatio pelaa, rakkauden tunteita riittää, kuten myös yhteisiä harrastuksia, kiinnostuksenkohteita, ystäviä. En osaisi oikein edes kuvitella parempaa miestä.
Nyt kuitenkin on käynyt selväksi että mies ei missään nimessä halua lapsia lähivuosina. Ja olemme jo sen ikäisiä että en voi odotella viittä vuotta ja katsoa mikä hänen mielipiteensä silloin mahtaisi olla. Tämä aihe on ollut meillä ajoittain tapetilla lähes koko suhteen ajan, mutta olen halunnut antaa aikaa sekä itselleni että hänelle todella miettiä mitä sitä haluaa. Itse tiedän nyt että haluan perheen johon kuuluu lapsia, hän taas on varmistunut siitä että se ei todellakaan ole hänen juttunsa.
Nyt sitten mietin että jos todella haluan tehdä niinkuin sydämeni sanoo, minun on luovuttava parhaasta suhteesta jonka olen kokenut, sillä on vielä kuitenkin mahdollisuus että voisin vielä jonkun toisen kanssa saada perheen. Toisaalta, uskon että melko todennäköistä on että en tule niin hyvää suhdetta lähiaikoina löytämään että perheen perustamista voisi edes ajatella. Eli on hyvinkin mahdollista että tämän valinnan myötä luovun kaikesta; sekä "elämäni miehestä" että tulevista lapsista. Olen ollut sen verran paljon sinkkuna että tiedän kyllä miten harvinaista on hyvän suhteen löytyminen ja aitojen kestävien tunteiden syttyminen, vaikka mukaviin sinkkumiehiin silloin tällöin törmääkin.
Tiedän jo melkein varmaksi että jos nyt eroan tulen sitä kovasti katumaan, toisaalta jos jään tähän ja ajattelen elämääni 10 vuoden päästä, niin en kestä ajatusta että lapsia ei olisi edes yritetty hankkia. Vaikein valinta mitä olen koskaan tehnyt. Olisi kiva vaihtaa ajatuksia jonkun saman tilanteen läpikäyneen kanssa...
Vastaukset 17
Vanhimmat
Oma ratkaisuni oli vastaavassa tilanteessa. Jätin pillerit pois eroamisen riskillä ja erosimme tytön ollessa 6 kuukautta. Ihana mies meni ja EN OLE KATUNUT HETKEÄKÄÄN, silti. Tyttäreni on maailman tärkein asia minulle ja yksin olen selvinnyt erinomaisesti (tosin minulla on laaja tukiverkosto, ystäviä, kummit, isovanhemmat..)
Yksinhuoltajana pärjää paremmin kuin huonossa parisuhteessa. Äitiys ollut kasvattavaa, paras meriitti elämässäni. Elämäsi tulee olemaan paljon antoisampaa lapsen kanssa.
IDIOOTTI.
Mitähän sit "hyvällä omallatunnolla"
lapsellesi jossain vaiheessa selität...
lapsi on isänsä kanssa viikottain tekemisissä ja myös hänen elämänsä paras asia. Joskus tyttö on kysynyt, miksette asu isän kanssa yhdessä? Onhan noita erolapsia, meillä hyvät välit.
Kaksi rakastavaa kotia, se on parasta mitä lapsella voi olla, mikäli vanhemmat eivät asu yhdessä.
Pitääkö nykyään lapsille kertoa ehkäisymenetelmätkin ja niiden pois jättäminen..? Tai se missä ja miten hän on saanut alkunsa. Ei minulle ole tullut pieneen mieleenkään että vaatisin äitiäni tilille siitä että eikai hän varmasti vaan jättänyt ehkäisyä isältä salaa pois vai satuinko olemaan kondomin rikkoutumisesta aiheutunut vahinko? Tai että onko äiti tehnyt kortsuihin reikiä joskus. Eihän nämä asiat lapsille kuulu!!
jokainen tekee omat ratkaisunsa,eikä meillä oo oikeutta mennä toisia nimittelemään ja syyttelemään. erotaan sitä ,kun lapset on jo isojakin. monissa liitoissa äiti hoitaa jälkikasvun,vaikka isä asuukin samankaton alla,eihän se sitä lapsen elämään osallistumista katso vaikka isä siinä olisikin,voi olla ihan paska äijä vaikka samaaa soppaa ryystääki.
Oletpas joutunut vakean valinnan eteen.mulla itselläni oli vähän samantapainen ongelma.lapsettomuustutkimuksissa oli todettu ettei mieheni siittiöt liiku,joten raskautuminen ei onnistu.ja hoitoihin hän ei kanssani halunnut,koska oli niissä jo kerran ollut tuloksetta edellisen puolisonsa kanssa.
Suhteemme on todella hyvä.en usko että sellaista monta kertaa elämässä löytää.ja vaikka yli kolmekymppisenä rupeaa olemaan kiire lapsentekohommiin,niin silti ajattelen niitä huonoja suhteita,joissa olin aiemmin,ja huomaan arvostavani tätä suhdetta todella paljon...kun on todella hyvä ja rauhallinen olo toisen vierellä.
Ajattelen myös niin ,että jos lähtisin nyt uuden miehen hakuun,niin kenties saisin lapsen, mutta valinnan mukana voi tulla myös huono suhde-avioero-yksinhuoltajuus.ja vielä toinen ajatus joka mielessäni liikkui valintaa tehdessäni oli se,että enhän ole edes varma voinko koskaan raskautua.kenenkään miehen kanssa.kun nykyään ja varsinkin tässä iässä tuo lapsettomuus ei ole mikään harvinaisuus.myös minä voin kuulua tuohon joukkoon jolle ei koskaan suoda lasta.kenenkään miehen kanssa...
Minun valintani oli siis jäädä rakastamani miehen luokse,elää onnellisena ja toivoa että joku päivä tapahtuu sellainen ihme,että yksi siitiö innostuu liikkumaan...
Tsemppiä sinulle!Toivottavasti
teet oikean päätöksen!=)
Minunkaan mieheni ei halunnut lapsia,eikä niitä aikonut ikinä kenenkään kanssa tehdä...
Sitten kävi niin että sattui vahinko,eli kumipuku hajosi,hän ei vielä silloinkaan halunnut lasta,hän halusi abortin jota minä en halunnut tahdä...enkä sitten tehnytkään.
Odotusaika meni välillä hyvin välillä huonosti;huonosti silloin kun hän ei olisi halunnut lasta jota kannoin...sanoinkin hänelle että jos ei kiinnosta niin herra on hyvä ja lähtee,mutta takaisin ei tarvitse enää ikinä tulla.
Eipähän tuo sitten lähtenyt,poika on jo viiden,isän silmäterä...
Tsemppiä!
Kiitos todella paljon vastauksistanne. Minua tosiaan yllätti nuo vastaukset että olette hankkineet lapsen ilman miehen hyväksyntää, ja lopputulos on ollut noin hieno. Onkohan sellaisia tapauksia paljonkin? Tosi ihana kuulla että teillä menee niin hyvin, kävisipä minulle yhtä onnekkaasti. JOtenkin olen aina ajatellut että lapsen hankinta pitää olla yhteinen päätös, en voisi tehdä mieheni selän takana mitään omia viritelmiä, inhoaisin itseäni sellaisen toiminnan jälkeen. Lisäksi, tuntuisi tosi tärkeältä että saisin tukea mieheltäni hankalina hetkinä. En haluaisi ehdoin tahdoin yksinhuoltajaksi, vaikkakaan en epäile ettenkö siitä selviäisi (itse avioerolapsena tunnen että olisi todella tärkeää kasvattaa lapset ehjässä kodissa). Mutta jos meillä kävisi vahinko niin tietenkään en tekisi aborttia, oli mies mitä mieltä hyvänsä.
Puheidensa mukaan mies on ihan valmis lopettamaan suhteen siinä tapauksessa että minä en halua elää ilman lapsia. Eli jos jättäisin pillerit pois niin meiltä kyllä loppuisivat yhdynnät ja pian kaikki muukin yhteinen. Hän ajattelee mielettömän rationaalisesti, haluaa minun olevan onnellinen ja uskoo että löydän toisen hyvän miehen jos meidän suunnitelmat ei käy yksiin. Vaikkakin sanoo minua rakastavansa yli kaiken, silti menee se oma autonomia kaikkien tunteiden edelle. Ja enhän minä nyt väkisin kenestäkään halua isää tehdä.
Tuo Anninan tilanne on myös tosi ikävä, nostan hattua päätöksellesi pysyä rakkaasi rinnalla ja toivon että teitä joku päivä onnistaa!
..itse asiassa sinun tulee itse tehdä ratkaisusi ottamatta muiden mielipiteitä huomioon. Mieti tarkkaan yhtä asiaa. Mikäli lapset jää tekemättä, voiko olla mahdollista, että katkeroidut ja alat syyttää miestäsi sitten kun "lapsenteko- aika" on kohdallasi ohi. Jos se on mahdollista, kannattaa eroa harkita.
Ja voi olla, että mies sitten kuitenkin innostuu, pikkuhiljaa.
alkaa hommailla salaa miehen selän takana! Siitä ainakaan tuskin hyvää seuraa, miten se enää ikinä vois täysin luottaa suhun sen jälkeen? Siinä menis hyvä suhde ja lähes varma ero edessä ennemmin tai myöhemmin.
Mulla ollu ihan samoja ongelmia ennen tätä suhdetta, kaks kaatunu juuri ko. ongelmaan. Toisessa vielä odottelin että toinen ois vihdoin valmis mut 3,5 vuotta meni, mikään ei muuttunu ja sit en enää jaksanu koska rupes tuntuun ajan haaskaukselta ja ikääkin alkoi kertyä.. äijä sai kenkää vaikka epätoivoselta tuntu jäädä yksin vielä lähemmäs 30 vuotiaana...
Mutta mutta.. koskaan ei tiedä mitä elämä eteen heittää! Reilu puol vuotta sitten tilanne tuntu jo lähes toivottomalta, kello tikitti jne. kunnes sattumoisin törmäsin mieheen josta niin kauan olin vain unelmoinu!! 2 kuukautta ensitapaamisesta kihloihin, siitä 2kk ja muutettiin yhteen. Niin, ja ehkäsyjä ei meidän petipuuhissa oo alunperinkä tunnettu...;))
En eroisi, miehen mieli voi muuttua ja voihan se olla ettet edes saa lapsia, silloin sulla ei ole sitä miestäkään.
Muutenkin ihmettelen eikö ihmiset jo suhteen alussa puhu unelmista ja toiveista, ei tulis sitten näitä pettymyksiä kun vaan on omassa mielessä kuvitellut jotain...
Niin, on totta että miehen mieli voisi muuttua. Mutta olen sitä tässä jonkin aikaa odotellut ja halunnut antaa kummallekin aikaa miettiä millaisiin kompromisseihin olisi valmis. Eikä hän ole piiruakaan antanut periksi. Ja minulla taas lapsen saanti tuntuu tulevan sitä tärkeämmäksi, mitä enemmän sitä mietin. Eniten huolestuttaa se että jos nyt päätän että unohdan lasten hankinnan, ehkä myöhemmin kuitenkin katkeroidun ja alan "syyttämään" miestäni. Ja sittenhän suhde on pilalla kuitenkin. Enkä ole edes antanut itselleni mahdollisuutta tavata jotakuta toista jonka kanssa voisin tämän toiveen toteuttaa.
Kyllä mekin jo aluksi asiasta puhuttiin. Hän sanoi suoraan että tähän mennessä ei ole halunnut lapsia, mutta joskus ehkä mahdollisesti haluaa. Minä tietenkin ymmärsin sen niin että se "joskus" voisi olla ennen kuin olen itse liian vanha saamaan lapsia. Mutta saahan sitä jokainen muuttaa mieltään, eli ei se mitään takaa että joku sanoo lapsia haluavansa, parin vuoden päästä ei ehkä enää haluakaan. semmoista se on, ihmiset ja niiden ajatukset ja toiveet muuttuvat...
munkaan mies ei halunnu lapsia, ainakaan lähitulevaisuudessa. jätin kuitenkin pillerit hänen tietensä pois, ja nyt meil ois tulossa heinäkuussa vauva. Noin viikon mies oli hiljasempi ja vähän etäinen, mut nyt jo vitsailee asiasta ja "ohimennen" silittelee mun masua. Kuulostaa ehkä itsekkäältä, mut eihän nuori, menevä, hyvännäköinen mies "voi vaikuttaa nössöltä koti-isältä" ja noin vain sanoo haluavansa lasta..Mies kuitenki ties mun kannan, joten ei häntä siis huijattu. Kyl naisella oikeus on yhteen lapseen. Ja nyt elämä hymyilee ainaki meille.
Ihanaa että teille kävi noin hienosti. Toivottavasti kaikki menee jatkossakin yhtä hyvin. Voisinhan tuota minäkin kokeilla, eihän siinä mitään menettäisi, kun suhde joka tapauksessakin on vaakalaudalla... ;) En kyllä halua mitään tehdä hänen selkänsä takana, kunnioitan häntä ja hänen toiveitaan yhtä lailla kuin hänkin minun, mutta miksipä en jättäisi pillereitä pois ja katsoisi mitä tapahtuu...
että jätät pillerit. ja kerro myös, että yleensä raskautuminen vie aikaa- meillä meni n. 5 kk, ja joka kerta seksin jälkeen mies sanoi "et sitten tuu raskaaks". ja täs sitä nyt ollaan:). rehellisesti sano, mitä haluat. jos mies ei kestä, ettiköön sit naisen joka ei takuulla ikinä halua lapsia. niin sanoin miehellenikin ja sanoin myös, et olkoon onnellinen, et mulle riittää yks.
Hei!
Korostat yhtäältä miehesi hyvyyttä, mutta itse en miehenä pitäisi naistani mitenkään erityisen hyvänä ehdokkaana elämänkumppaniksi, jos hän varmuudella tietäisi, ettei halua lapsia. Jollain tapaa perheen perustaminen on minusta elämän perimmäinen tarkoitus. Ei olisi mukavaa kuolla vanhana tietäen, ettei edes yrittänyt saada lapsia. Voisi olla aika kolkkoa ja yksinäistä.
Niin, olen ihan samaa mieltä, itsekin mietin tätä asiaa kovasti tulevaisuuden ja vanhuuden kannalta, ja koen että perhehän on se elämän tärkein asia. Mieheni tosin ei tarvitse (vielä) tehdä niin, hänhän voi hyvin hankkia lapsia vaikka vasta 10 vuoden päästä...(siis jonkun toisen naisen kanssa). Miehelleni nyt vain on niin kamalan tärkeää olla töissä lähes yötä päivää, rakentaa uraa ja tienata paljon rahaa, hän ei ole valmis niistä asioista joustamaan kenenkään vuoksi. Siinä mielessä hän ei olekaan ehkä niitä parhaita miehiä, mutta koska muutoin meidän suhde toimii paremmin kuin mikään aiempi jossa olen ollut, ja hän huomioi minua ihan riittävästi, on hellä ja rakastava ja luotettava, niin koen hänet kyllä hyvänä miehenä tässä parisuhteessa. Mutta kieltämättä, näyttää siltä että tähän lapsiasiaan tämä meidän juttu tulee kaatumaan. Vaikka hän nyt yhtäkkiä muuttaisikin mieleni, luultavasti pitäisin häntä liian kypsymättömänä isäksi, vaikka tämänhetkisenä elämänkumppanina onkin niin hyvä. Hänellä on niin kovat arvot ja tuntisin että hän olisi suostunut lastenhankintaan vain minun takiani, eikä se olisi hänen oman sydämensä valinta.