Quo vadis

Minua ohjaavat kunniakkaat periaatteet. Katselin juuri dokumenttia talvisodasta. Tuollainen kunniakas asia enkä minä päässyt olemaan mitenkään osa siitä, kun en elänyt siihen aikaan enkä ollut edes mies. (Naisten sankaruus oli vähemmän kiitoksia saanutta laatua, sankaruutta tietty yhtä kaikki).

Minä yritän olla kaikissa teoissani hyveellinen, pyhimys. Se onnistuu koska minulla ei oikeasti ole haluja. Jeesus Kristus ei ikinä kiinnittänyt huomiota miten epäreilua on, ettei niille joita riivaavat lihan himot anneta tasoitusta taivaaseen pääsyssä.

Talvisodassa olisin kaatunut. Asia on testatusti niin, etten itsepuolustustilanteessakaan pystynyt tappamaan ihmistä. Talvisodassa en olisi pystynyt tappamaan lähestyvää vihollista, vaan liipasinsormi olisi jäätynyt paikalleen mielen hokiessa ammu nyt, ammu nyt. Mutta vihollinen olisi taatusti ampunut, olihan niitä 20 kertaa enemmän pohtimassa samaa asiaa.
Mutta sankarihautaan laskettaessa sitä ei olisi tietenkään kerrottu, vaan se olisi jäänyt salaisuudeksi. Venäjällä ehkä starikka kertoisi, että hän ampui hullun rohkean suomalaisen joka uskalsi päästää ihan lähelle ilman että olisi ampunut.

No se tilaisuus on ohi. En edes koskaan käynyt armeijaa, koska minua ei voi käskeä eikä alistaa. Sitä paitsi hukkaanhan se koulutus menee, jos ei sitten ammukaan.

Me elämme perin kiittämättömiä ja kunniattomia aikoja. Sen sijaan, että kiistaton moraalinen ylemmyyteni kävisi ilmeiseksi yksittäisenä tekona, minun pitää omistaa loppuelämäni sille. Joku on sanonut, että uskon puolesta on helppo kuolla, mutta vaikea elää. Eikä minulla ole sitä uskoakaan. Tämä on täysin yksilölaji.

Noin lyhyt kysymys ja sait pohtimaan koko elettyä elämää. Ja tulevaa.
Ajatukset ja periaatteethan ei aina kävele käsi kädessä, mutta ajatukset saa juosta ja periaatteista ei helpolla luovuta!
Ajatuksista ohjaa yleinen uteliaisuus elämää kohtaan ja haasteellisuus. Minä rakastan haasteita ja varsinkin niiden selättämistä.

Ja niin kliseeltä kuin kuulostaakin, ohjaava ja tietä näyttävä periaate on, että kaikkea ja kaikkia pitää kunnioittaa. Jokaisella on oma arvonsa.

toimimaan toisia kohtaan niin kuin toivoisin itseäni kohdeltavan. Se on varmaan "periaate", joka ohjailee käyttäytymistäni eniten. Oikeudenmukaisuus ja tasa-arvo ovat minulle äärimmäisen tärkeitä ja koen tunneihmisenä hyvin voimakkaasti, jos noita "periaatteitani" rikotaan. Kukaan ei tietenkään aina onnistu toimimaan moraalisesti oikein. Se on sitten osa elämän inhimillisyyttä.

Huomioiminen on minulle tärkeä arvo. Yritän ottaa toiset ihmiset huomioon ja edellytän toisten ihmisten huomioonottamista myös ympärilläni olevilta ihmisiltä. Samoin toisten ihmisten kunnioittaminen on minulle tärkeä arvo.

Pyrin ottamaan huomioon erilaisten ihmisten erilaiset näkökannat ja tavat tuntea ja tulkita asioita, vaikka se onkin usein vaikeaa. Yleensäkin pyrin katsomaan asioita niin monesta eri näkökulmasta kuin vain kykenen. Se on minulle tärkeää. Yritän oppia katsomaan asioita vähemmän mustavalkoisesti keskustelemalla eri asioista laajasti ystävieni kanssa. Erilaiset mielipiteet opettavat ymmärtämään erilaisia näkökantoja.

En ole erityisen positiivinen ihminen, ja usein hautaudun analysoimaan asioita aivan liikaa. Elämästä yleensä pyrin kuitenkin ajattelemaan, että jokaisella asialla, minkä elämässämme kohtaamme, on jollain tasolla jokin tarkoitus - myös vastoinkäymisillä. Muuten tämä kaikki tuntuisi mielestäni melko järjettömältä.

Kauan sitten eräs uskossa oleva ihminen sanoi minulle, että sinun elämäsihän on tarkoituksetonta, jos et usko Jumalaan. Hämmästyin, sillä en ollut todellakaan koskaan kokenut elämääni tarkoituksettomaksi. Silloin mietin, että minun lähtökohtani elää ja olla olemassa on ensinnäkin se, että koska minä nyt satun olemaan olemassa, minulla on siihen ihan jopa oikeus. Jos uskon tasolla pitää jotakin ilmaista, niin uskon siihen, että "elämä kantaa". On kantanut ihan koko ikäni. Kokemustakin sitäpaitsi on :)

Elämäni tarkoitusta olen tietyllä tavalla "etsinyt" koko elämäni - ja etsin sitä yhä. Ei etsintä sellaista jatkuvaa TIETOISTA ETSINTÄÄ ole, eipä tietenkään. Voisi oikeastaan sanoa, että itse elämä on se tarkoitus, miten elämäni elän, mitä teen ja miten teen, ne ovat pointteja. Tuo elämän tarkoituksen "etsiminen" on mielekästä ja koen elämäni mielekkääksi.

Varmaan elämäni arvoperusta on pitkälle kristillisessä uskossa ja kirkonkin meille opettamissa arvoissa (vaikka kriittinen kirkkoa ja sen opettamaa uskontoa kohtaan olenkin), mutta niinhän se meille suurimmalle osalle suomalaisia on. Olemme eläneet evankelisluterilaisen kirkon piirissä, meille on kotona ja koulussa opetettu kirkkouskontoa. Kirkon opetukset ja arvopohja joiltakin osin on ihan jopa OK (älä tapa, älä tee huorin, älä varasta, kunnioita lähimmäistäsi yms. järkeen käypiä ohjeita), kunhan unohtaa sen, että opit tulisivat Jumalasta. Ihmisten luomia ne kirkonkin opit ovat!

Sanoin myös silloin tutulleni, joka elämäni tarkoituksettomuutta mietti, että minä uskon ihmiseen. En ole yksin tässä maailmassa.Tähän liittyy ajatus siitä, että jos minä joskus joudun pulaan niin, etten pärjää, minua voi auttaa toinen ihminen.

Täysin ateisti en ole, vaikka "ateismiin taipuvainen agnostikko" olenkin (eli en myönnä täysin hänen olemassaoloaan enkä voi sitä täysin edes kieltää).Jumalan apuun en ole oikein koskaan uskonut enkä hänen varassaan uskalla mitään ratkaisuja tehdä. Sen verran on kokemusta Herrasta, että hänen tiensä ovat tutkimattomat ja apunsa jää saamatta. Saattaahan se ihmistenkin apu jäädä saamatta, mutta varmimmin toinen ihminen on saatavilla kuin Jumala (tästäkin on kokemusta).

Henkilökohtainen kutsumus kulttuurin ja taiteen parissa, rakkaus kotimaahan ja kansaan, itseohjautunut usko, vastuu läheisistä, rakkaista ja itsestä, vastuu elämästä, maailmasta ja luonnosta tältä omalta pieneltä osaltani, oman sisäisen äänen kuunteleminen.

Siinä ehkä tärkeimmät ja erittäin lyhyesti esitettyinä. Mielenkiintoinen kysymys sinänsä, sillä tätä olisi hyvä monen ihmisen pohtia vähän useamminkin. Ja myös sitä, onko tyytyväinen vastaukseen, jonka tähän kysymykseen itseltään saa.

Ihan hämmästytti kohdata näin syvällinen kysymys tällä palstalla...

Jaa-ah, lieneköhän mua sit ohjailee noi littee peräsin ja roikkuvat purjeet *miättii*...njääh, kyllä se kuitenkin taitaa olla niin, et syyllisyys ja omatunto on ne suurimmat voimat, jotka ajaa mua toimimaan päivittäin tietyllä tavalla. Ja ahneus ( including henkinen ahneus ).

Kirjotettuna totuus kuulostaa muuten aika kamalalta (?).

... pyrkimys siihen, että teen sen minkä tunnen sisimmässäni oikeaksi, että en petä itseäni vaan olen itselleni uskollinen. Ja kultainen sääntö: Tee toisille niin kuin haluaisit itsellesi tehtävän.

Lisäksi minua ohjaa loppumaton uteliaisuus...

ohjaa minua.

Subjektiiviseen onneeni kuuluu maallista mammonaa, menestymistä, rakkautta, iloisuutta ja haasteita. (muun muassa)

elämänhalu, pyrkimys omaan ja muiden onneen, ilo pienistä asioista.