Ihan vaan uteliaisuuttani kyselen onko kellään muulla tuon rajapyykin saavuttamisen jälkeen tullut ns. kriisi.
Itsellä se alkoi pari kuukautta synttäreitten jälkeen.
Yhtä-äkkiä tajusi että nuoruus on eletty ja jos jotain aikoo tehdä isona niin täytyy ryhtyä hommiin.
Aiemmin oli vain ajatellut että sitten isona.
Olin aiemmin kova bilettämään mutta nyt siitäkin on hävinnyt hohto.
Viihdyin itseäni nuoremmassa seurassa vailla huolta huomisesta mutta nyt sen tajuaa ettei ole enää samalla viivalla heidän kanssaan.
Enhän halua miksikään säälittäväksi ikiteiniksi.
Viimeiset pari vuotta ovat menneet kelaillessa mennyttä ja vertaillessa omia saavutuksia muitten saavutuksiin.
Koko ajan on tarve kääntää elämän suuntaa johonkin uuteen suuntaan mutta se suunta vain on kadoksissa.
Taiteilijaa minusta ei tule .
Suurempi uran luonti opiskelemalla lisää ei ole minua varten.
Suoraan sanoen oikein mikään ei herätä suurempia intohimoja (viettejä lukuunottamatta :)
Olen siis aika tavalla hukassa itseni kanssa.
Onko kohtalontovereita ja miten olette luovineet asioista?
Itsellä se alkoi pari kuukautta synttäreitten jälkeen.
Yhtä-äkkiä tajusi että nuoruus on eletty ja jos jotain aikoo tehdä isona niin täytyy ryhtyä hommiin.
Aiemmin oli vain ajatellut että sitten isona.
Olin aiemmin kova bilettämään mutta nyt siitäkin on hävinnyt hohto.
Viihdyin itseäni nuoremmassa seurassa vailla huolta huomisesta mutta nyt sen tajuaa ettei ole enää samalla viivalla heidän kanssaan.
Enhän halua miksikään säälittäväksi ikiteiniksi.
Viimeiset pari vuotta ovat menneet kelaillessa mennyttä ja vertaillessa omia saavutuksia muitten saavutuksiin.
Koko ajan on tarve kääntää elämän suuntaa johonkin uuteen suuntaan mutta se suunta vain on kadoksissa.
Taiteilijaa minusta ei tule .
Suurempi uran luonti opiskelemalla lisää ei ole minua varten.
Suoraan sanoen oikein mikään ei herätä suurempia intohimoja (viettejä lukuunottamatta :)
Olen siis aika tavalla hukassa itseni kanssa.
Onko kohtalontovereita ja miten olette luovineet asioista?
Vastaukset 6
Vanhimmat
olen huomannut että nuori ikä on oikeastaan ainoa oikeasti arvokas asia elämässä. kaikki, mitä arvostan, perustuu lähinnä siihen, että olen nuori. raha on kivaa, mutta sekin menettää täysin merkityksensä, kun ikää tulee. ulkonäköni ja terveyteni rapistuu terveistä elintavoista huolimatta. sosiaalinen asemani muuttuu suorastaan masentavaksi. perhe-ihminen en ole, enkä halua perhettä tulevaisuudessa. olen jo ruvennut varautumaan yksinäiseen ja mukavuutta tavoittelevaan elintapaan. iän tuoman kokemuksen avulla pystyn halutessani elämään äärimmäisen mukavaa elämää ja tuntemaan oloni äärimmäisen hyväksi. ruokavalioni ja kunto-ohjelmani on suorastaan täydellinen, eikä mitään taloudellisia murheita ole. valitettavasti ikäni tulee romahduttamaan arvoni markkinoilla, enkä kauaa saa enää nauttia nuorten kauniiden naisten seurasta. mietin vaan, että kauanko vanhan ihmisen elämä minua jaksaa kiinnostaa. toisaalta kuolema ei pelota lainkaan. mitään menetettävää ei todellakaan ole. parinkymmenen vuoden päästä olen viisikymppinen. :( voisin kuolla vaikka huomenna.
Varsin säälittävää tuollainen. Itse olen 29v ja elämä vain paranee hieman vanhetessaan. Kaikki loppujen lopuksi riippuu hyvin pitkältä, miten pitää itsestään huolta, eli millaisessa fyysiessä kunnossa on. Monet 40-50 kumppiset ovat erittäin nuorekkaita, kovassa kunnossa yms. varakkaita ja nauttivat elämästä täysillä.
Mulla tuo kriisi on alkanut hieman etuajassa, sillä rajapyykkiin on vielä parisen vuotta aikaa. Ite oon todennu, että vertaamalla itseänsä muihin alkaa mieletön ahdistus. Tuntuu, että muut ovat saaneet enemmän aikaan: yliopisto, seurustelu, työpaikka, häät ja perheenlisäys. Yhdellä kaverilla nää asiat toteutui vuoden sisällä! Tuntuu myös, että jokin elämänalue on vielä toteuttamatta/kokeilematta, onko se sitte opistelut vai lapsi, en tiedä. Ehkä on liian paljon vapaa-aikaa työn ohessa :) Kauhistusta aiheuttaa myös vanha hokema/sanoma, että elämässä pitäisi tehdä kaikkea mahdollista, jottei tarvitse keinutuolissa miettiä ja katua tekemättä jääneitä tekoja ja menneitä aikoja. Miten kriisit syntyy?
Joka sana kirjoituksessasi oli kuin omasta elämästäni.
Opiskelu ei todellakaan nappaa enää, työtäkin tekisin vain rahan takia. Siis jos täältä savon paskamaalta jotain kunnolla palkattua työtä saisi.
Millään 1200e kuussa palkalla en lähde rehkimään, kun on koulutustakin.
Keikoilla käyminen on vähentynyt, Tuskassa kävin viimeksi 2 vuotta sitten.
Ei vaan tosiaankaan nappaa oikein mikään, paitsi seksi ja harrastukset.
Ainoa mitä kävi oli, että panetti ihan v.....sti. Sitten se vään hyytyi. Naurattavaa väittää, että nuoruus on eletty tai että on vanha ja pitää alkaa sen vuoksi muuttamaan omia tapoja. PASKAN MARJAT! Pitää elää kuten ennenkin! Ite olen ainakin saavuttanut parhaat urheilulliset saavutukset kolmenkympin jälkeen! En mä ajattele mun ikää yhtään! Mä viihdyn 20v ja 40v seassa loistavasti!
Ajattele positiivisesti! Kakskymppisenä ei ollut töitä, piti opiskella ja lukea. Ei ollut ammattitaitoa. Varttui koko ajan, että saisi vakituisen työn, koulu loppuisi, saavuttaisi hyvän ammattitaidollisen aseman.
Moi,
Itse olen 29v. Luin sun tarinan ja tuo kaikki tuntuu niin tutulta. Minullakin siis lienee 30-kriisi. Juuri viikonloppuna sain lisää "vettä myllyyn", kun baarissa törmäsin exexexe tyttöystävään. Kivannäköinen kimuli oli vielä. "Mitäs sulle kuuluu?" "Siinä se menee seitsemän vuotista lasta hoidellessa". "Jaa." Nykyään kun tarttee opiskella pirusti, aina tuonne 25 asti ja töissäkin tarttee säätää muuta mavuosi, jotta pääsee asettumaan. Nyt tuntuu siltä, että olis tarvinnu jättää opiskelut vähemmälle, kaliforniassa asumiset ynnä muut säätämiset ja pyöräyttää muksu jo 22 vuotiaana. Nyt voisi sitten hyvillä mielillä erota eukosta... ja tehdä jotain kökömpää duunia. Valintojen maailma.
Tuo kavereiden saavutusten vertailukin tuntuu niin tutulta, helvetin typeräähän se on, sitä ääneen tule tehtyä, mutta välillä aina miettii, että hitsi, noillakin on jo rivarin pätkää ja tollakin on tosi mukava eukko. Sitä vaan ei tule miettineeksi koskaan, että onkohan niiltä muilta jäänyt jotain sellasta kokematta, mitä ite on tehtyt tai jotain sellaista.
Ei auta, elämä on kovaa (kun ei ajattele, että asiat voisi olla pirusti huonomminkin)