varo nenääsi, rakkaani

1.

Kenelle nyt runoilet, kirjoitat.
Äitiparralle vai monokkelisilmäiselle miehelle?
Jos luulet että äitiparta runossa olevalla sanalla "rakkaani" tarkoitti sinua, siinä tapauksessa olen todellakin monokkelisilmäinen mies ja sinä tuo tennistossuinen tyttö.
Nyrkkiäni päin kävellen satutat nenäsi hallin ovella.

2.

Rakkaani, jolle runossa puhutaan, on "tyhjä".
> vastaan tyhjyyteen <
Hän on kuvitelma. Nainen, joka kävelee valkoisen maalilätäkön läpi, jättää lattiaan jäljet.
Runo on runo kirjoittamisesta. Kävelin myöhään illalla kotiin työmaahallien ohi ja siinä sanat putkahtivat mieleeni. Niillä ei ensin ollut mitään merkitystä. Siis muuta kuin sanoihin itseensä sisältyvä merkitys. Ne eivät viitanneet itsensä ulkopuolelle. Se oli vain loru. Mielikuvien rykelmä. Tulin sisään ja lähdin muotoilemaan sanoja runoksi jolloin siitä muotoutui myöskin metafora. Paitsi että se on runo kirjoittamisesta - koska jokaisen sanan ja kirjaimen, jota luet, ovat sormeni parhaillaan hakkaamassa paperiin - se sisältää, mahdollisesti, vertauskuvallisia elementtejä.

Vaikkapa. Kun joku ihmiselle tärkeä henkilö sanoo hänelle jotain, jonka hän käsittää väärin, tällöin hän kuvittelee toisen sanoneen sellaista mitä ei ole sanottu. Asian paljastuttua sitten loukkaantuu ikäänkuin toinen olisi hänelle valehdellut ja pettänyt, vaikka kyseessä oli vain hänen oma, kenties haaveisiin perustuva väärä tulkintansa.
Tämä voi olla runon yksi taso. Joku sinulle - siis lukijalle - tärkeä, tai minä jollekin jolle olen tärkeä, on ja olemme tämä monokkelisilmäinen hallin ovella.
Käsittäen lähimmäisensä viestin väärin lukija (tai yleensä ihminen, joka arkielämässä käsittää toisen väärin) loukkaantuu siis omaan fiktioonsa, kuvitelmaansa, mutta laittaa loukkaantumisensa tuon henkilön syyksi. Hän on muodostanut toisen sanoista nyrkin jota päin kävelee, kun ei ole kuunnellut mitä todella puhutaan, vaan on tahtonut tulkita sanat omien tunnelmiensa ja halujensa mukaan.
Se saattaa todellakin olla yksi runon taso. Onhan viestintään ja tulkintaan liittyvän problematiikan mietiskely yksi lempiteemoistani...

Tunnustan
että runoa kirjoittaessa myös sinä kävit mielessäni, todellisena henkilönä, että sinuakin ajattelin jollain tapaa. Kun runo on runo runon kirjoittamisesta ja hän joka kirjoittaa olen minä - siinäkin tapauksessa että luon mielessäni kuvitelman runoilijasta joka kirjoittaa ja pyrin sitten kirjoittamaan kuvitellulla kädellä, on kuvitellun runoilijan takana aina kuitenkin minä, jonka luomus hän, fiktio fiktiossa on - en toki voinut olla ajattelematta kuinka runoani mahdollisesti tulkitset.
Yritin kuitenkin kirjoittaa niin ettei mahdollinen tulkintasi vaikuttaisi siihen mitä kirjoitan enkä ryhtyisi kirjoittamaan jotakin piiloviestiä sinulle, vaan pitäytyisin runon luonteessa:
tarkastelen kirjoittamisen tapahtumaa, paperille putoilevia sanoja.

3.

Ensinnäkin. Veri on punaista.
Kirjoittaessani seuraavan lauseen: käveltyäsi maalilätäkön läpi - lauseen, jossa runoon tulee sinä-henkilö - havaitsen, että lukija mielikuvien assosisaatiossa todennäköisesti yhdistää sanan "maalilätäkkö" sanaan "punainen" jolloin edellinen (väri) määrittää seuraavan (maali) sisällön. Ei kuitenkaan ole sanottu että maali olisi punaista. "Veri on punaista" ja "käveltyäsi maalilätäkön halki" ovat erillisiä lauseita. Niinpä maalin väri käykin ilmi vasta sitä seuraavasta lauseesta: "työmaahallin lattiaan jää valkoiset jäljet". Tässä kohtaa lukija ehkä, ei välttämättä tietoisesti järkeillen mutta vaistonvaraisesti alkaa pohtia mikä merkitys väreillä punainen ja valkoinen on, miksi ne mainitaan. Kysymys on alitajuisesti läsnä hänen jatkaessaan runon lukemista eteenpäin. "Tennistossujesi pohjasta" tuo runoon arkisen, läheisesti omaksuttavan luonteen ja rakentaa runon sinä-henkilöä hahmona. Mutta hallin ovella odottava monokkelisilmäinen mies kolauttaa runon heti toisiin sfääreihin. Ja absurdina kuvana se muistuttaa että kyseessä on sittenkin vain runo, kirjoitettu loru.

Nyt näkökulma siirtyy runon kirjoittajaan. Vaikka kyseessä on kummallinen, kenties merkityksetön runokyhäelmä, on kuitenkin joku joka todellisesti kirjoittaa. Runoon tulee minä-henkilö, joka on kirjoittaja. Seuraavassa lauseessa runon sinä-henkilö saa uuden luonteen, on joku runoilijalle läheinen joka kysyy häneltä tai jonka hän ainakin kuvittelee kysyvän. "SINÄ KYSYT". Mutta mitä tarkoittavat sanat "vastaan tyhjyyteen"?

Tulkintamahdollisuudet lisääntyvät, riippuen lukijan tavasta lukea tekstiä, hänen intuitiostaan, henkilökohtaisista muistoistaan ja muistikuvistaan, assosisaatioistaan.
Koska runon alussa oleva sinä-henkilö, tennistossuinen nainen, on fiktio, niinpä runoilija vastaa tyhjyyteen. Tennistossuinen nainen, joka häneltä kysyy runon tarkoitusta, on hänen oma kuvitelmansa. Mutta ehkä siinä kuitenkin on mukana ajatus myös todellisesta henkilöstä, niin että runoilija tarkoituksella tai tarkoituksetta sisällyttää runoon jonkun tai joitain hänelle tärkeitä, olemassaolevia ihmisiä kuin etäännyttäen heidät, käärien heidät kuvitelmiensa vieraannuttavaan käärepaperiin, jossa heistä tulee lorun, palapelin osasia?
Näin eri tasot limittyvät ja ovat läsnä toisissaan.

Lopullinen tulkinta muodostuu aina lukijan mielessä. Lyriikassa varsinkin tulkinta ei useinkaan ole järjellinen, sanoiksi puettava, vaan se on ryhmä aistimuksia, aavistuksia, tunnelmia, värejä ja tuoksuja joissa lukija aavistelee tapahtumia - kosketellen niiden kautta omia muistojaan ja ajatuksenjuoksuaan.

4.

Jaa-a.
Monokkelisilmäistä miestäkö sinun pitäisi muuttaa karkuun 1000 km päähän?
Voi sinua.

Tiedäthän että haavekuvien ja todellisuuden välinen ristiriita tulee vastaasi joka paikassa?
Aina jossain vaiheessa tapahtuu konflikti joka laittaa realismin murtautumaan keskelle mielikuvamaailmaasi ja joudut ristiriitaan. Opetteletko hyväksymään todellisuuden ja etteivät asiat kulje tunteidesi, halujesi ja toiveidesi mukaan. Kun sen viimein hyväksyt, jospa joskus tapahtuisi niin, ei sinun enää tarvitse paeta itseäsi tuhannen kilometrin päähän. Silloin pystyt elämään itsesi kanssa myös pettymysten ja vaikeuksien keskellä.
Todellisuudessa itsessään on ilo.
Voi nostaa nenänsä ilmaan ja hengittää olevaisuuden sanatonta lahjaa.

Saattaa tietysti olla niinkin, että vastasit vain runolla runooni. Et ole runon takana oleva runis, vaan kuvitelma jonka tekstilläsi luot, fiktiivinen mygganligga.
Asuntoa synnyinseudulta et ole katselemassa sinä, vaan hän, jolle synnyinseutusi synnyinseuduksesi kuvittelet, myös hän, runon kuvitteellinen minähenkilö, on pohjoisesta kuten sinä?
En kuitenkaan luule olevan näin.
Tapasi kirjoittaa on niin erilainen kuin minun. Todennäköisesti olet katsonut asuntoa synnyinseudultasi - sinä todellinen henkilö siellä mygganliggan takana, sinä runis - tai ainakin haluat antaa minulle mielikuvan, aistimuksen että olet tehnyt niin.

Toivot sen synnyttävän minussa edes vähäsen hätää. Edes vähän huolta. Jonkinlaisen havahtumisen. Ehkä hän todellakin on lähdössä? Jos niin on annanko hänen lähteä?
Toivot että käyttäytymiselläni ilmaisisin jollain tapaa että vieläkin rakastan ja tahdon pitää kiinni ja toivon ettet lähtisi?

Toivot minun toivovan, niinkö. Siksikö runon kirjoitit, ikäänkuin tunnustellen maastoa? Ikäänkuin toivoen että sanoisin:
- Älä lähde.

Ehkäpä sanonkin niin. Mutta eri syystä kuin toivot. En toivo sinun jäävän minun vuokseni vaan itsesi vuoksi jotta oppisit olemaan pakenematta ja löytäisit itsesi kipeänä ihmisenä viimeinkin lähtien toipumisen tielle, erillistymään, muotoutumaan henkilöksi jolla on omat rajansa ja oma reviirinsä, ja joka ei voi sekoittaa reviiriään toisten ihmisten reviiriin, ei ylittää persoonien rajoja pyrkien hallitsemaan ja kontrolloimaan, koska ei uskalla eikä osaa elää itsenään vaan aina toisten kautta, joiden silmien edessä ja kosketuksissa heidän sieluunsa oma minuus saa arvon ja tulee tärkeäksi. Sen kierteen toivon kohdallasi loppuvan. Voit tietysti ajatella että olisi suurempaa rakkautta kun heittäytyisin kaulaasi ja suostuisin osaksi kierrettäsi, suostuisin hylkäämään itseni niin kuin sinäkin minut todellisena persoonana hylkäsit (näin koen); ryhtyisin olemaan pelkkä kuori, jolle sinun tarpeesi ja oikkusi antavat sisällön. Siihen en kuitenkaan suostu vaan toivon sinun paranevan. Vaikka sanotkin sitä rakkaudettomuudeksi ja julmuudeksi.

Parantumista tarvitsemme nyt kumpainenkin. Olemme vähäsen yliherkkiä ja vereslihalla.

5.

Monokkelisilmäiset miehet ja tennistossuiset neidot saavat mennä. Menkööt menojaan.
Vaikka tuhansien kilometrien päähän jos haluavat.

Mutta todelliset jäävät.
Jäävät vielä sittenkin kun ihminen - ei pelkkä mielikuva - on mennyt.

He kulkevat sydämissämme. Joko rikastuttaen tai köyhdyttäen meitä.
Sen mukaan kuinka olemme sopusoinnussa itsemme kanssa hyväksyen elämän niin kuin se on.

Tietysti voimme huutaa menneiden perään lopun elämäämme ja kysellä itseltämme miksi ihmeessä kävi näin ja olisiko voinut tapahtua toisin jos ja jos ja jos -
ok, ne ovat tärkeitä kysymyksiä ja kysymysten kohtaaminen kuuluu elämään, mutta sittenkin on tärkeintä tämä hetki: tässä olen kyselevän sydämeni kanssa. Tätä elämääni tahdon elää menneisiin juuttumatta, opikseni tahdon ottaa mutta en
katkeroitua.

Kiitollisena elämän lahjasta.
Silloinkin - ja monta kertaa silloin - kun sattuu.
Kas, usein kun vasta kipu paljastaa elämässä käsittelyä ja työstämistä kaipaavat kohdat, alueet. Kuten pakotus finnissä ilmaisee että sisällä on mätää jonka täytyy päästä ulos.
Huom. Huom. Tietysti on tärkeää että puristat nenääsi puhtain käsin, muuten operaatio voi epäonnistua ja kohdealue tulehtuu.

6.

Ei enempää metaforia tähän. Hauskaa muuttoliikettä sinulle. Teet mitä teet - tee se itsesi tähden ja sopusoinnussa oman sydämesi kanssa, älä katkeruudessa tai uhmassa. Paitsi tietysti jos uhmakas ja katkera pakeneminen on tässä tilanteessa paras tie tapahtukoon sitten niin. Joskus on ihmiselle hyödyksi oppia asioita kantapään kautta. Kun on vuosikymmeniä paennut itseään ja asioitaan ja yhä pakenee, antaa Luoja suuressa rakkaudessaan ihmisen eteen SEINÄN.
Ellen väärin muista kiinalaisissa kirjaimissa sama kirjainmerkki tarkoittaa sekä kriisiä että mahdollisuutta.

( Ouch! )

äitiparta kirjoitti:

1.

Kenelle nyt runoilet, kirjoitat.
Äitiparralle vai monokkelisilmäiselle miehelle?
Jos luulet että äitiparta runossa olevalla sanalla "rakkaani" tarkoitti sinua, siinä tapauksessa olen todellakin monokkelisilmäinen mies ja sinä tuo tennistossuinen tyttö.
Nyrkkiäni päin kävellen satutat nenäsi hallin ovella.

2.

Rakkaani, jolle runossa puhutaan, on "tyhjä".
> vastaan tyhjyyteen <
Hän on kuvitelma. Nainen, joka kävelee valkoisen maalilätäkön läpi, jättää lattiaan jäljet.
Runo on runo kirjoittamisesta. Kävelin myöhään illalla kotiin työmaahallien ohi ja siinä sanat putkahtivat mieleeni. Niillä ei ensin ollut mitään merkitystä. Siis muuta kuin sanoihin itseensä sisältyvä merkitys. Ne eivät viitanneet itsensä ulkopuolelle. Se oli vain loru. Mielikuvien rykelmä. Tulin sisään ja lähdin muotoilemaan sanoja runoksi jolloin siitä muotoutui myöskin metafora. Paitsi että se on runo kirjoittamisesta - koska jokaisen sanan ja kirjaimen, jota luet, ovat sormeni parhaillaan hakkaamassa paperiin - se sisältää, mahdollisesti, vertauskuvallisia elementtejä.

Vaikkapa. Kun joku ihmiselle tärkeä henkilö sanoo hänelle jotain, jonka hän käsittää väärin, tällöin hän kuvittelee toisen sanoneen sellaista mitä ei ole sanottu. Asian paljastuttua sitten loukkaantuu ikäänkuin toinen olisi hänelle valehdellut ja pettänyt, vaikka kyseessä oli vain hänen oma, kenties haaveisiin perustuva väärä tulkintansa.
Tämä voi olla runon yksi taso. Joku sinulle - siis lukijalle - tärkeä, tai minä jollekin jolle olen tärkeä, on ja olemme tämä monokkelisilmäinen hallin ovella.
Käsittäen lähimmäisensä viestin väärin lukija (tai yleensä ihminen, joka arkielämässä käsittää toisen väärin) loukkaantuu siis omaan fiktioonsa, kuvitelmaansa, mutta laittaa loukkaantumisensa tuon henkilön syyksi. Hän on muodostanut toisen sanoista nyrkin jota päin kävelee, kun ei ole kuunnellut mitä todella puhutaan, vaan on tahtonut tulkita sanat omien tunnelmiensa ja halujensa mukaan.
Se saattaa todellakin olla yksi runon taso. Onhan viestintään ja tulkintaan liittyvän problematiikan mietiskely yksi lempiteemoistani...

Tunnustan
että runoa kirjoittaessa myös sinä kävit mielessäni, todellisena henkilönä, että sinuakin ajattelin jollain tapaa. Kun runo on runo runon kirjoittamisesta ja hän joka kirjoittaa olen minä - siinäkin tapauksessa että luon mielessäni kuvitelman runoilijasta joka kirjoittaa ja pyrin sitten kirjoittamaan kuvitellulla kädellä, on kuvitellun runoilijan takana aina kuitenkin minä, jonka luomus hän, fiktio fiktiossa on - en toki voinut olla ajattelematta kuinka runoani mahdollisesti tulkitset.
Yritin kuitenkin kirjoittaa niin ettei mahdollinen tulkintasi vaikuttaisi siihen mitä kirjoitan enkä ryhtyisi kirjoittamaan jotakin piiloviestiä sinulle, vaan pitäytyisin runon luonteessa:
tarkastelen kirjoittamisen tapahtumaa, paperille putoilevia sanoja.

3.

Ensinnäkin. Veri on punaista.
Kirjoittaessani seuraavan lauseen: käveltyäsi maalilätäkön läpi - lauseen, jossa runoon tulee sinä-henkilö - havaitsen, että lukija mielikuvien assosisaatiossa todennäköisesti yhdistää sanan "maalilätäkkö" sanaan "punainen" jolloin edellinen (väri) määrittää seuraavan (maali) sisällön. Ei kuitenkaan ole sanottu että maali olisi punaista. "Veri on punaista" ja "käveltyäsi maalilätäkön halki" ovat erillisiä lauseita. Niinpä maalin väri käykin ilmi vasta sitä seuraavasta lauseesta: "työmaahallin lattiaan jää valkoiset jäljet". Tässä kohtaa lukija ehkä, ei välttämättä tietoisesti järkeillen mutta vaistonvaraisesti alkaa pohtia mikä merkitys väreillä punainen ja valkoinen on, miksi ne mainitaan. Kysymys on alitajuisesti läsnä hänen jatkaessaan runon lukemista eteenpäin. "Tennistossujesi pohjasta" tuo runoon arkisen, läheisesti omaksuttavan luonteen ja rakentaa runon sinä-henkilöä hahmona. Mutta hallin ovella odottava monokkelisilmäinen mies kolauttaa runon heti toisiin sfääreihin. Ja absurdina kuvana se muistuttaa että kyseessä on sittenkin vain runo, kirjoitettu loru.

Nyt näkökulma siirtyy runon kirjoittajaan. Vaikka kyseessä on kummallinen, kenties merkityksetön runokyhäelmä, on kuitenkin joku joka todellisesti kirjoittaa. Runoon tulee minä-henkilö, joka on kirjoittaja. Seuraavassa lauseessa runon sinä-henkilö saa uuden luonteen, on joku runoilijalle läheinen joka kysyy häneltä tai jonka hän ainakin kuvittelee kysyvän. "SINÄ KYSYT". Mutta mitä tarkoittavat sanat "vastaan tyhjyyteen"?

Tulkintamahdollisuudet lisääntyvät, riippuen lukijan tavasta lukea tekstiä, hänen intuitiostaan, henkilökohtaisista muistoistaan ja muistikuvistaan, assosisaatioistaan.
Koska runon alussa oleva sinä-henkilö, tennistossuinen nainen, on fiktio, niinpä runoilija vastaa tyhjyyteen. Tennistossuinen nainen, joka häneltä kysyy runon tarkoitusta, on hänen oma kuvitelmansa. Mutta ehkä siinä kuitenkin on mukana ajatus myös todellisesta henkilöstä, niin että runoilija tarkoituksella tai tarkoituksetta sisällyttää runoon jonkun tai joitain hänelle tärkeitä, olemassaolevia ihmisiä kuin etäännyttäen heidät, käärien heidät kuvitelmiensa vieraannuttavaan käärepaperiin, jossa heistä tulee lorun, palapelin osasia?
Näin eri tasot limittyvät ja ovat läsnä toisissaan.

Lopullinen tulkinta muodostuu aina lukijan mielessä. Lyriikassa varsinkin tulkinta ei useinkaan ole järjellinen, sanoiksi puettava, vaan se on ryhmä aistimuksia, aavistuksia, tunnelmia, värejä ja tuoksuja joissa lukija aavistelee tapahtumia - kosketellen niiden kautta omia muistojaan ja ajatuksenjuoksuaan.

4.

Jaa-a.
Monokkelisilmäistä miestäkö sinun pitäisi muuttaa karkuun 1000 km päähän?
Voi sinua.

Tiedäthän että haavekuvien ja todellisuuden välinen ristiriita tulee vastaasi joka paikassa?
Aina jossain vaiheessa tapahtuu konflikti joka laittaa realismin murtautumaan keskelle mielikuvamaailmaasi ja joudut ristiriitaan. Opetteletko hyväksymään todellisuuden ja etteivät asiat kulje tunteidesi, halujesi ja toiveidesi mukaan. Kun sen viimein hyväksyt, jospa joskus tapahtuisi niin, ei sinun enää tarvitse paeta itseäsi tuhannen kilometrin päähän. Silloin pystyt elämään itsesi kanssa myös pettymysten ja vaikeuksien keskellä.
Todellisuudessa itsessään on ilo.
Voi nostaa nenänsä ilmaan ja hengittää olevaisuuden sanatonta lahjaa.

Saattaa tietysti olla niinkin, että vastasit vain runolla runooni. Et ole runon takana oleva runis, vaan kuvitelma jonka tekstilläsi luot, fiktiivinen mygganligga.
Asuntoa synnyinseudulta et ole katselemassa sinä, vaan hän, jolle synnyinseutusi synnyinseuduksesi kuvittelet, myös hän, runon kuvitteellinen minähenkilö, on pohjoisesta kuten sinä?
En kuitenkaan luule olevan näin.
Tapasi kirjoittaa on niin erilainen kuin minun. Todennäköisesti olet katsonut asuntoa synnyinseudultasi - sinä todellinen henkilö siellä mygganliggan takana, sinä runis - tai ainakin haluat antaa minulle mielikuvan, aistimuksen että olet tehnyt niin.

Toivot sen synnyttävän minussa edes vähäsen hätää. Edes vähän huolta. Jonkinlaisen havahtumisen. Ehkä hän todellakin on lähdössä? Jos niin on annanko hänen lähteä?
Toivot että käyttäytymiselläni ilmaisisin jollain tapaa että vieläkin rakastan ja tahdon pitää kiinni ja toivon ettet lähtisi?

Toivot minun toivovan, niinkö. Siksikö runon kirjoitit, ikäänkuin tunnustellen maastoa? Ikäänkuin toivoen että sanoisin:
- Älä lähde.

Ehkäpä sanonkin niin. Mutta eri syystä kuin toivot. En toivo sinun jäävän minun vuokseni vaan itsesi vuoksi jotta oppisit olemaan pakenematta ja löytäisit itsesi kipeänä ihmisenä viimeinkin lähtien toipumisen tielle, erillistymään, muotoutumaan henkilöksi jolla on omat rajansa ja oma reviirinsä, ja joka ei voi sekoittaa reviiriään toisten ihmisten reviiriin, ei ylittää persoonien rajoja pyrkien hallitsemaan ja kontrolloimaan, koska ei uskalla eikä osaa elää itsenään vaan aina toisten kautta, joiden silmien edessä ja kosketuksissa heidän sieluunsa oma minuus saa arvon ja tulee tärkeäksi. Sen kierteen toivon kohdallasi loppuvan. Voit tietysti ajatella että olisi suurempaa rakkautta kun heittäytyisin kaulaasi ja suostuisin osaksi kierrettäsi, suostuisin hylkäämään itseni niin kuin sinäkin minut todellisena persoonana hylkäsit (näin koen); ryhtyisin olemaan pelkkä kuori, jolle sinun tarpeesi ja oikkusi antavat sisällön. Siihen en kuitenkaan suostu vaan toivon sinun paranevan. Vaikka sanotkin sitä rakkaudettomuudeksi ja julmuudeksi.

Parantumista tarvitsemme nyt kumpainenkin. Olemme vähäsen yliherkkiä ja vereslihalla.

5.

Monokkelisilmäiset miehet ja tennistossuiset neidot saavat mennä. Menkööt menojaan.
Vaikka tuhansien kilometrien päähän jos haluavat.

Mutta todelliset jäävät.
Jäävät vielä sittenkin kun ihminen - ei pelkkä mielikuva - on mennyt.

He kulkevat sydämissämme. Joko rikastuttaen tai köyhdyttäen meitä.
Sen mukaan kuinka olemme sopusoinnussa itsemme kanssa hyväksyen elämän niin kuin se on.

Tietysti voimme huutaa menneiden perään lopun elämäämme ja kysellä itseltämme miksi ihmeessä kävi näin ja olisiko voinut tapahtua toisin jos ja jos ja jos -
ok, ne ovat tärkeitä kysymyksiä ja kysymysten kohtaaminen kuuluu elämään, mutta sittenkin on tärkeintä tämä hetki: tässä olen kyselevän sydämeni kanssa. Tätä elämääni tahdon elää menneisiin juuttumatta, opikseni tahdon ottaa mutta en
katkeroitua.

Kiitollisena elämän lahjasta.
Silloinkin - ja monta kertaa silloin - kun sattuu.
Kas, usein kun vasta kipu paljastaa elämässä käsittelyä ja työstämistä kaipaavat kohdat, alueet. Kuten pakotus finnissä ilmaisee että sisällä on mätää jonka täytyy päästä ulos.
Huom. Huom. Tietysti on tärkeää että puristat nenääsi puhtain käsin, muuten operaatio voi epäonnistua ja kohdealue tulehtuu.

6.

Ei enempää metaforia tähän. Hauskaa muuttoliikettä sinulle. Teet mitä teet - tee se itsesi tähden ja sopusoinnussa oman sydämesi kanssa, älä katkeruudessa tai uhmassa. Paitsi tietysti jos uhmakas ja katkera pakeneminen on tässä tilanteessa paras tie tapahtukoon sitten niin. Joskus on ihmiselle hyödyksi oppia asioita kantapään kautta. Kun on vuosikymmeniä paennut itseään ja asioitaan ja yhä pakenee, antaa Luoja suuressa rakkaudessaan ihmisen eteen SEINÄN.
Ellen väärin muista kiinalaisissa kirjaimissa sama kirjainmerkki tarkoittaa sekä kriisiä että mahdollisuutta.

( Ouch! )

sinun takiasi muutimme tänne ja nyt sinun TAKIASI joudumme muuttamaan pois!

Täällä palstoilla teet itsestäsi jonkun hienontutkiskelijalaupeudentirkistelijän
mutta arkielämässä et tippaakaan välitä mitä mulle ja pojille tapahtuu!

Miksi teet näin? ja kirjoitat tänne RAKKAANI
vaikka tiedät miten sen luen ja tulkitsen
KIUSAAT ihan tahallasi! ja lirkuttelet sanojasi tänne, vaikka koko minun ja poikien elämä on kyseessä,. Luuletko että on hienoa TAAS ajatella muuttoa??? Olet kova ja kylmä ihminen.

äitiparta kirjoitti:

1.

Kenelle nyt runoilet, kirjoitat.
Äitiparralle vai monokkelisilmäiselle miehelle?
Jos luulet että äitiparta runossa olevalla sanalla "rakkaani" tarkoitti sinua, siinä tapauksessa olen todellakin monokkelisilmäinen mies ja sinä tuo tennistossuinen tyttö.
Nyrkkiäni päin kävellen satutat nenäsi hallin ovella.

2.

Rakkaani, jolle runossa puhutaan, on "tyhjä".
> vastaan tyhjyyteen <
Hän on kuvitelma. Nainen, joka kävelee valkoisen maalilätäkön läpi, jättää lattiaan jäljet.
Runo on runo kirjoittamisesta. Kävelin myöhään illalla kotiin työmaahallien ohi ja siinä sanat putkahtivat mieleeni. Niillä ei ensin ollut mitään merkitystä. Siis muuta kuin sanoihin itseensä sisältyvä merkitys. Ne eivät viitanneet itsensä ulkopuolelle. Se oli vain loru. Mielikuvien rykelmä. Tulin sisään ja lähdin muotoilemaan sanoja runoksi jolloin siitä muotoutui myöskin metafora. Paitsi että se on runo kirjoittamisesta - koska jokaisen sanan ja kirjaimen, jota luet, ovat sormeni parhaillaan hakkaamassa paperiin - se sisältää, mahdollisesti, vertauskuvallisia elementtejä.

Vaikkapa. Kun joku ihmiselle tärkeä henkilö sanoo hänelle jotain, jonka hän käsittää väärin, tällöin hän kuvittelee toisen sanoneen sellaista mitä ei ole sanottu. Asian paljastuttua sitten loukkaantuu ikäänkuin toinen olisi hänelle valehdellut ja pettänyt, vaikka kyseessä oli vain hänen oma, kenties haaveisiin perustuva väärä tulkintansa.
Tämä voi olla runon yksi taso. Joku sinulle - siis lukijalle - tärkeä, tai minä jollekin jolle olen tärkeä, on ja olemme tämä monokkelisilmäinen hallin ovella.
Käsittäen lähimmäisensä viestin väärin lukija (tai yleensä ihminen, joka arkielämässä käsittää toisen väärin) loukkaantuu siis omaan fiktioonsa, kuvitelmaansa, mutta laittaa loukkaantumisensa tuon henkilön syyksi. Hän on muodostanut toisen sanoista nyrkin jota päin kävelee, kun ei ole kuunnellut mitä todella puhutaan, vaan on tahtonut tulkita sanat omien tunnelmiensa ja halujensa mukaan.
Se saattaa todellakin olla yksi runon taso. Onhan viestintään ja tulkintaan liittyvän problematiikan mietiskely yksi lempiteemoistani...

Tunnustan
että runoa kirjoittaessa myös sinä kävit mielessäni, todellisena henkilönä, että sinuakin ajattelin jollain tapaa. Kun runo on runo runon kirjoittamisesta ja hän joka kirjoittaa olen minä - siinäkin tapauksessa että luon mielessäni kuvitelman runoilijasta joka kirjoittaa ja pyrin sitten kirjoittamaan kuvitellulla kädellä, on kuvitellun runoilijan takana aina kuitenkin minä, jonka luomus hän, fiktio fiktiossa on - en toki voinut olla ajattelematta kuinka runoani mahdollisesti tulkitset.
Yritin kuitenkin kirjoittaa niin ettei mahdollinen tulkintasi vaikuttaisi siihen mitä kirjoitan enkä ryhtyisi kirjoittamaan jotakin piiloviestiä sinulle, vaan pitäytyisin runon luonteessa:
tarkastelen kirjoittamisen tapahtumaa, paperille putoilevia sanoja.

3.

Ensinnäkin. Veri on punaista.
Kirjoittaessani seuraavan lauseen: käveltyäsi maalilätäkön läpi - lauseen, jossa runoon tulee sinä-henkilö - havaitsen, että lukija mielikuvien assosisaatiossa todennäköisesti yhdistää sanan "maalilätäkkö" sanaan "punainen" jolloin edellinen (väri) määrittää seuraavan (maali) sisällön. Ei kuitenkaan ole sanottu että maali olisi punaista. "Veri on punaista" ja "käveltyäsi maalilätäkön halki" ovat erillisiä lauseita. Niinpä maalin väri käykin ilmi vasta sitä seuraavasta lauseesta: "työmaahallin lattiaan jää valkoiset jäljet". Tässä kohtaa lukija ehkä, ei välttämättä tietoisesti järkeillen mutta vaistonvaraisesti alkaa pohtia mikä merkitys väreillä punainen ja valkoinen on, miksi ne mainitaan. Kysymys on alitajuisesti läsnä hänen jatkaessaan runon lukemista eteenpäin. "Tennistossujesi pohjasta" tuo runoon arkisen, läheisesti omaksuttavan luonteen ja rakentaa runon sinä-henkilöä hahmona. Mutta hallin ovella odottava monokkelisilmäinen mies kolauttaa runon heti toisiin sfääreihin. Ja absurdina kuvana se muistuttaa että kyseessä on sittenkin vain runo, kirjoitettu loru.

Nyt näkökulma siirtyy runon kirjoittajaan. Vaikka kyseessä on kummallinen, kenties merkityksetön runokyhäelmä, on kuitenkin joku joka todellisesti kirjoittaa. Runoon tulee minä-henkilö, joka on kirjoittaja. Seuraavassa lauseessa runon sinä-henkilö saa uuden luonteen, on joku runoilijalle läheinen joka kysyy häneltä tai jonka hän ainakin kuvittelee kysyvän. "SINÄ KYSYT". Mutta mitä tarkoittavat sanat "vastaan tyhjyyteen"?

Tulkintamahdollisuudet lisääntyvät, riippuen lukijan tavasta lukea tekstiä, hänen intuitiostaan, henkilökohtaisista muistoistaan ja muistikuvistaan, assosisaatioistaan.
Koska runon alussa oleva sinä-henkilö, tennistossuinen nainen, on fiktio, niinpä runoilija vastaa tyhjyyteen. Tennistossuinen nainen, joka häneltä kysyy runon tarkoitusta, on hänen oma kuvitelmansa. Mutta ehkä siinä kuitenkin on mukana ajatus myös todellisesta henkilöstä, niin että runoilija tarkoituksella tai tarkoituksetta sisällyttää runoon jonkun tai joitain hänelle tärkeitä, olemassaolevia ihmisiä kuin etäännyttäen heidät, käärien heidät kuvitelmiensa vieraannuttavaan käärepaperiin, jossa heistä tulee lorun, palapelin osasia?
Näin eri tasot limittyvät ja ovat läsnä toisissaan.

Lopullinen tulkinta muodostuu aina lukijan mielessä. Lyriikassa varsinkin tulkinta ei useinkaan ole järjellinen, sanoiksi puettava, vaan se on ryhmä aistimuksia, aavistuksia, tunnelmia, värejä ja tuoksuja joissa lukija aavistelee tapahtumia - kosketellen niiden kautta omia muistojaan ja ajatuksenjuoksuaan.

4.

Jaa-a.
Monokkelisilmäistä miestäkö sinun pitäisi muuttaa karkuun 1000 km päähän?
Voi sinua.

Tiedäthän että haavekuvien ja todellisuuden välinen ristiriita tulee vastaasi joka paikassa?
Aina jossain vaiheessa tapahtuu konflikti joka laittaa realismin murtautumaan keskelle mielikuvamaailmaasi ja joudut ristiriitaan. Opetteletko hyväksymään todellisuuden ja etteivät asiat kulje tunteidesi, halujesi ja toiveidesi mukaan. Kun sen viimein hyväksyt, jospa joskus tapahtuisi niin, ei sinun enää tarvitse paeta itseäsi tuhannen kilometrin päähän. Silloin pystyt elämään itsesi kanssa myös pettymysten ja vaikeuksien keskellä.
Todellisuudessa itsessään on ilo.
Voi nostaa nenänsä ilmaan ja hengittää olevaisuuden sanatonta lahjaa.

Saattaa tietysti olla niinkin, että vastasit vain runolla runooni. Et ole runon takana oleva runis, vaan kuvitelma jonka tekstilläsi luot, fiktiivinen mygganligga.
Asuntoa synnyinseudulta et ole katselemassa sinä, vaan hän, jolle synnyinseutusi synnyinseuduksesi kuvittelet, myös hän, runon kuvitteellinen minähenkilö, on pohjoisesta kuten sinä?
En kuitenkaan luule olevan näin.
Tapasi kirjoittaa on niin erilainen kuin minun. Todennäköisesti olet katsonut asuntoa synnyinseudultasi - sinä todellinen henkilö siellä mygganliggan takana, sinä runis - tai ainakin haluat antaa minulle mielikuvan, aistimuksen että olet tehnyt niin.

Toivot sen synnyttävän minussa edes vähäsen hätää. Edes vähän huolta. Jonkinlaisen havahtumisen. Ehkä hän todellakin on lähdössä? Jos niin on annanko hänen lähteä?
Toivot että käyttäytymiselläni ilmaisisin jollain tapaa että vieläkin rakastan ja tahdon pitää kiinni ja toivon ettet lähtisi?

Toivot minun toivovan, niinkö. Siksikö runon kirjoitit, ikäänkuin tunnustellen maastoa? Ikäänkuin toivoen että sanoisin:
- Älä lähde.

Ehkäpä sanonkin niin. Mutta eri syystä kuin toivot. En toivo sinun jäävän minun vuokseni vaan itsesi vuoksi jotta oppisit olemaan pakenematta ja löytäisit itsesi kipeänä ihmisenä viimeinkin lähtien toipumisen tielle, erillistymään, muotoutumaan henkilöksi jolla on omat rajansa ja oma reviirinsä, ja joka ei voi sekoittaa reviiriään toisten ihmisten reviiriin, ei ylittää persoonien rajoja pyrkien hallitsemaan ja kontrolloimaan, koska ei uskalla eikä osaa elää itsenään vaan aina toisten kautta, joiden silmien edessä ja kosketuksissa heidän sieluunsa oma minuus saa arvon ja tulee tärkeäksi. Sen kierteen toivon kohdallasi loppuvan. Voit tietysti ajatella että olisi suurempaa rakkautta kun heittäytyisin kaulaasi ja suostuisin osaksi kierrettäsi, suostuisin hylkäämään itseni niin kuin sinäkin minut todellisena persoonana hylkäsit (näin koen); ryhtyisin olemaan pelkkä kuori, jolle sinun tarpeesi ja oikkusi antavat sisällön. Siihen en kuitenkaan suostu vaan toivon sinun paranevan. Vaikka sanotkin sitä rakkaudettomuudeksi ja julmuudeksi.

Parantumista tarvitsemme nyt kumpainenkin. Olemme vähäsen yliherkkiä ja vereslihalla.

5.

Monokkelisilmäiset miehet ja tennistossuiset neidot saavat mennä. Menkööt menojaan.
Vaikka tuhansien kilometrien päähän jos haluavat.

Mutta todelliset jäävät.
Jäävät vielä sittenkin kun ihminen - ei pelkkä mielikuva - on mennyt.

He kulkevat sydämissämme. Joko rikastuttaen tai köyhdyttäen meitä.
Sen mukaan kuinka olemme sopusoinnussa itsemme kanssa hyväksyen elämän niin kuin se on.

Tietysti voimme huutaa menneiden perään lopun elämäämme ja kysellä itseltämme miksi ihmeessä kävi näin ja olisiko voinut tapahtua toisin jos ja jos ja jos -
ok, ne ovat tärkeitä kysymyksiä ja kysymysten kohtaaminen kuuluu elämään, mutta sittenkin on tärkeintä tämä hetki: tässä olen kyselevän sydämeni kanssa. Tätä elämääni tahdon elää menneisiin juuttumatta, opikseni tahdon ottaa mutta en
katkeroitua.

Kiitollisena elämän lahjasta.
Silloinkin - ja monta kertaa silloin - kun sattuu.
Kas, usein kun vasta kipu paljastaa elämässä käsittelyä ja työstämistä kaipaavat kohdat, alueet. Kuten pakotus finnissä ilmaisee että sisällä on mätää jonka täytyy päästä ulos.
Huom. Huom. Tietysti on tärkeää että puristat nenääsi puhtain käsin, muuten operaatio voi epäonnistua ja kohdealue tulehtuu.

6.

Ei enempää metaforia tähän. Hauskaa muuttoliikettä sinulle. Teet mitä teet - tee se itsesi tähden ja sopusoinnussa oman sydämesi kanssa, älä katkeruudessa tai uhmassa. Paitsi tietysti jos uhmakas ja katkera pakeneminen on tässä tilanteessa paras tie tapahtukoon sitten niin. Joskus on ihmiselle hyödyksi oppia asioita kantapään kautta. Kun on vuosikymmeniä paennut itseään ja asioitaan ja yhä pakenee, antaa Luoja suuressa rakkaudessaan ihmisen eteen SEINÄN.
Ellen väärin muista kiinalaisissa kirjaimissa sama kirjainmerkki tarkoittaa sekä kriisiä että mahdollisuutta.

( Ouch! )

Väität taas etten hae apua, en etsi rajoja ym...
aina tätä negatiivsta iskua päin kasvojani!
Ei yhtään askelta ystävällisyyteen vaan koko ajan torjuntaa.

Elämäni on tosi! En hae valheita ja jos muutan teen sen sen takia, etten kestä nähdä sinua, kun sinä et kestä nähdä minua ja kuljet ohitseni missä vain kuljen ja tätä on kestänyt jo niin kauan
että olen aivan RIKKI, VÄSYNYT ja todella YKSIN.


Oletko noin kova, että vaikka asumme samassa kaunpungissa, niin olen ilmaa oleva tennistossuinen nainen, jonka voi ohittaa
näkemättä ja nähdä kadun toisella puolen kulkevan piikkikorkoisen naisen, jolle voi hymyillä aitoa ja auvoisaa hymyä? Eli en ole sulle olemassa oleva ihminen vaan harhaa, niin ihan sama olenko ollenkaan täällä missään, NIINKÖ?

Ihan hullua kun et vastaa puhelimeen, koen sen JO kiusaamisena vaikka mulla olisi tärkeääkin asiaa
niin ei. Ja hullu olen kun sulle mitään kommentteja laitan, sillä tiedän etten saa, enkä oikeasti edes halua juosta kenenkään perässä
eikä minun tarvi! Olen arvokas ilman sinuakin.

Torjuminen on pahinta mitä tiedän, on ollut koko elämäni ajan ja se jatkuu vaan...

äitiparta kirjoitti:

1.

Kenelle nyt runoilet, kirjoitat.
Äitiparralle vai monokkelisilmäiselle miehelle?
Jos luulet että äitiparta runossa olevalla sanalla "rakkaani" tarkoitti sinua, siinä tapauksessa olen todellakin monokkelisilmäinen mies ja sinä tuo tennistossuinen tyttö.
Nyrkkiäni päin kävellen satutat nenäsi hallin ovella.

2.

Rakkaani, jolle runossa puhutaan, on "tyhjä".
> vastaan tyhjyyteen <
Hän on kuvitelma. Nainen, joka kävelee valkoisen maalilätäkön läpi, jättää lattiaan jäljet.
Runo on runo kirjoittamisesta. Kävelin myöhään illalla kotiin työmaahallien ohi ja siinä sanat putkahtivat mieleeni. Niillä ei ensin ollut mitään merkitystä. Siis muuta kuin sanoihin itseensä sisältyvä merkitys. Ne eivät viitanneet itsensä ulkopuolelle. Se oli vain loru. Mielikuvien rykelmä. Tulin sisään ja lähdin muotoilemaan sanoja runoksi jolloin siitä muotoutui myöskin metafora. Paitsi että se on runo kirjoittamisesta - koska jokaisen sanan ja kirjaimen, jota luet, ovat sormeni parhaillaan hakkaamassa paperiin - se sisältää, mahdollisesti, vertauskuvallisia elementtejä.

Vaikkapa. Kun joku ihmiselle tärkeä henkilö sanoo hänelle jotain, jonka hän käsittää väärin, tällöin hän kuvittelee toisen sanoneen sellaista mitä ei ole sanottu. Asian paljastuttua sitten loukkaantuu ikäänkuin toinen olisi hänelle valehdellut ja pettänyt, vaikka kyseessä oli vain hänen oma, kenties haaveisiin perustuva väärä tulkintansa.
Tämä voi olla runon yksi taso. Joku sinulle - siis lukijalle - tärkeä, tai minä jollekin jolle olen tärkeä, on ja olemme tämä monokkelisilmäinen hallin ovella.
Käsittäen lähimmäisensä viestin väärin lukija (tai yleensä ihminen, joka arkielämässä käsittää toisen väärin) loukkaantuu siis omaan fiktioonsa, kuvitelmaansa, mutta laittaa loukkaantumisensa tuon henkilön syyksi. Hän on muodostanut toisen sanoista nyrkin jota päin kävelee, kun ei ole kuunnellut mitä todella puhutaan, vaan on tahtonut tulkita sanat omien tunnelmiensa ja halujensa mukaan.
Se saattaa todellakin olla yksi runon taso. Onhan viestintään ja tulkintaan liittyvän problematiikan mietiskely yksi lempiteemoistani...

Tunnustan
että runoa kirjoittaessa myös sinä kävit mielessäni, todellisena henkilönä, että sinuakin ajattelin jollain tapaa. Kun runo on runo runon kirjoittamisesta ja hän joka kirjoittaa olen minä - siinäkin tapauksessa että luon mielessäni kuvitelman runoilijasta joka kirjoittaa ja pyrin sitten kirjoittamaan kuvitellulla kädellä, on kuvitellun runoilijan takana aina kuitenkin minä, jonka luomus hän, fiktio fiktiossa on - en toki voinut olla ajattelematta kuinka runoani mahdollisesti tulkitset.
Yritin kuitenkin kirjoittaa niin ettei mahdollinen tulkintasi vaikuttaisi siihen mitä kirjoitan enkä ryhtyisi kirjoittamaan jotakin piiloviestiä sinulle, vaan pitäytyisin runon luonteessa:
tarkastelen kirjoittamisen tapahtumaa, paperille putoilevia sanoja.

3.

Ensinnäkin. Veri on punaista.
Kirjoittaessani seuraavan lauseen: käveltyäsi maalilätäkön läpi - lauseen, jossa runoon tulee sinä-henkilö - havaitsen, että lukija mielikuvien assosisaatiossa todennäköisesti yhdistää sanan "maalilätäkkö" sanaan "punainen" jolloin edellinen (väri) määrittää seuraavan (maali) sisällön. Ei kuitenkaan ole sanottu että maali olisi punaista. "Veri on punaista" ja "käveltyäsi maalilätäkön halki" ovat erillisiä lauseita. Niinpä maalin väri käykin ilmi vasta sitä seuraavasta lauseesta: "työmaahallin lattiaan jää valkoiset jäljet". Tässä kohtaa lukija ehkä, ei välttämättä tietoisesti järkeillen mutta vaistonvaraisesti alkaa pohtia mikä merkitys väreillä punainen ja valkoinen on, miksi ne mainitaan. Kysymys on alitajuisesti läsnä hänen jatkaessaan runon lukemista eteenpäin. "Tennistossujesi pohjasta" tuo runoon arkisen, läheisesti omaksuttavan luonteen ja rakentaa runon sinä-henkilöä hahmona. Mutta hallin ovella odottava monokkelisilmäinen mies kolauttaa runon heti toisiin sfääreihin. Ja absurdina kuvana se muistuttaa että kyseessä on sittenkin vain runo, kirjoitettu loru.

Nyt näkökulma siirtyy runon kirjoittajaan. Vaikka kyseessä on kummallinen, kenties merkityksetön runokyhäelmä, on kuitenkin joku joka todellisesti kirjoittaa. Runoon tulee minä-henkilö, joka on kirjoittaja. Seuraavassa lauseessa runon sinä-henkilö saa uuden luonteen, on joku runoilijalle läheinen joka kysyy häneltä tai jonka hän ainakin kuvittelee kysyvän. "SINÄ KYSYT". Mutta mitä tarkoittavat sanat "vastaan tyhjyyteen"?

Tulkintamahdollisuudet lisääntyvät, riippuen lukijan tavasta lukea tekstiä, hänen intuitiostaan, henkilökohtaisista muistoistaan ja muistikuvistaan, assosisaatioistaan.
Koska runon alussa oleva sinä-henkilö, tennistossuinen nainen, on fiktio, niinpä runoilija vastaa tyhjyyteen. Tennistossuinen nainen, joka häneltä kysyy runon tarkoitusta, on hänen oma kuvitelmansa. Mutta ehkä siinä kuitenkin on mukana ajatus myös todellisesta henkilöstä, niin että runoilija tarkoituksella tai tarkoituksetta sisällyttää runoon jonkun tai joitain hänelle tärkeitä, olemassaolevia ihmisiä kuin etäännyttäen heidät, käärien heidät kuvitelmiensa vieraannuttavaan käärepaperiin, jossa heistä tulee lorun, palapelin osasia?
Näin eri tasot limittyvät ja ovat läsnä toisissaan.

Lopullinen tulkinta muodostuu aina lukijan mielessä. Lyriikassa varsinkin tulkinta ei useinkaan ole järjellinen, sanoiksi puettava, vaan se on ryhmä aistimuksia, aavistuksia, tunnelmia, värejä ja tuoksuja joissa lukija aavistelee tapahtumia - kosketellen niiden kautta omia muistojaan ja ajatuksenjuoksuaan.

4.

Jaa-a.
Monokkelisilmäistä miestäkö sinun pitäisi muuttaa karkuun 1000 km päähän?
Voi sinua.

Tiedäthän että haavekuvien ja todellisuuden välinen ristiriita tulee vastaasi joka paikassa?
Aina jossain vaiheessa tapahtuu konflikti joka laittaa realismin murtautumaan keskelle mielikuvamaailmaasi ja joudut ristiriitaan. Opetteletko hyväksymään todellisuuden ja etteivät asiat kulje tunteidesi, halujesi ja toiveidesi mukaan. Kun sen viimein hyväksyt, jospa joskus tapahtuisi niin, ei sinun enää tarvitse paeta itseäsi tuhannen kilometrin päähän. Silloin pystyt elämään itsesi kanssa myös pettymysten ja vaikeuksien keskellä.
Todellisuudessa itsessään on ilo.
Voi nostaa nenänsä ilmaan ja hengittää olevaisuuden sanatonta lahjaa.

Saattaa tietysti olla niinkin, että vastasit vain runolla runooni. Et ole runon takana oleva runis, vaan kuvitelma jonka tekstilläsi luot, fiktiivinen mygganligga.
Asuntoa synnyinseudulta et ole katselemassa sinä, vaan hän, jolle synnyinseutusi synnyinseuduksesi kuvittelet, myös hän, runon kuvitteellinen minähenkilö, on pohjoisesta kuten sinä?
En kuitenkaan luule olevan näin.
Tapasi kirjoittaa on niin erilainen kuin minun. Todennäköisesti olet katsonut asuntoa synnyinseudultasi - sinä todellinen henkilö siellä mygganliggan takana, sinä runis - tai ainakin haluat antaa minulle mielikuvan, aistimuksen että olet tehnyt niin.

Toivot sen synnyttävän minussa edes vähäsen hätää. Edes vähän huolta. Jonkinlaisen havahtumisen. Ehkä hän todellakin on lähdössä? Jos niin on annanko hänen lähteä?
Toivot että käyttäytymiselläni ilmaisisin jollain tapaa että vieläkin rakastan ja tahdon pitää kiinni ja toivon ettet lähtisi?

Toivot minun toivovan, niinkö. Siksikö runon kirjoitit, ikäänkuin tunnustellen maastoa? Ikäänkuin toivoen että sanoisin:
- Älä lähde.

Ehkäpä sanonkin niin. Mutta eri syystä kuin toivot. En toivo sinun jäävän minun vuokseni vaan itsesi vuoksi jotta oppisit olemaan pakenematta ja löytäisit itsesi kipeänä ihmisenä viimeinkin lähtien toipumisen tielle, erillistymään, muotoutumaan henkilöksi jolla on omat rajansa ja oma reviirinsä, ja joka ei voi sekoittaa reviiriään toisten ihmisten reviiriin, ei ylittää persoonien rajoja pyrkien hallitsemaan ja kontrolloimaan, koska ei uskalla eikä osaa elää itsenään vaan aina toisten kautta, joiden silmien edessä ja kosketuksissa heidän sieluunsa oma minuus saa arvon ja tulee tärkeäksi. Sen kierteen toivon kohdallasi loppuvan. Voit tietysti ajatella että olisi suurempaa rakkautta kun heittäytyisin kaulaasi ja suostuisin osaksi kierrettäsi, suostuisin hylkäämään itseni niin kuin sinäkin minut todellisena persoonana hylkäsit (näin koen); ryhtyisin olemaan pelkkä kuori, jolle sinun tarpeesi ja oikkusi antavat sisällön. Siihen en kuitenkaan suostu vaan toivon sinun paranevan. Vaikka sanotkin sitä rakkaudettomuudeksi ja julmuudeksi.

Parantumista tarvitsemme nyt kumpainenkin. Olemme vähäsen yliherkkiä ja vereslihalla.

5.

Monokkelisilmäiset miehet ja tennistossuiset neidot saavat mennä. Menkööt menojaan.
Vaikka tuhansien kilometrien päähän jos haluavat.

Mutta todelliset jäävät.
Jäävät vielä sittenkin kun ihminen - ei pelkkä mielikuva - on mennyt.

He kulkevat sydämissämme. Joko rikastuttaen tai köyhdyttäen meitä.
Sen mukaan kuinka olemme sopusoinnussa itsemme kanssa hyväksyen elämän niin kuin se on.

Tietysti voimme huutaa menneiden perään lopun elämäämme ja kysellä itseltämme miksi ihmeessä kävi näin ja olisiko voinut tapahtua toisin jos ja jos ja jos -
ok, ne ovat tärkeitä kysymyksiä ja kysymysten kohtaaminen kuuluu elämään, mutta sittenkin on tärkeintä tämä hetki: tässä olen kyselevän sydämeni kanssa. Tätä elämääni tahdon elää menneisiin juuttumatta, opikseni tahdon ottaa mutta en
katkeroitua.

Kiitollisena elämän lahjasta.
Silloinkin - ja monta kertaa silloin - kun sattuu.
Kas, usein kun vasta kipu paljastaa elämässä käsittelyä ja työstämistä kaipaavat kohdat, alueet. Kuten pakotus finnissä ilmaisee että sisällä on mätää jonka täytyy päästä ulos.
Huom. Huom. Tietysti on tärkeää että puristat nenääsi puhtain käsin, muuten operaatio voi epäonnistua ja kohdealue tulehtuu.

6.

Ei enempää metaforia tähän. Hauskaa muuttoliikettä sinulle. Teet mitä teet - tee se itsesi tähden ja sopusoinnussa oman sydämesi kanssa, älä katkeruudessa tai uhmassa. Paitsi tietysti jos uhmakas ja katkera pakeneminen on tässä tilanteessa paras tie tapahtukoon sitten niin. Joskus on ihmiselle hyödyksi oppia asioita kantapään kautta. Kun on vuosikymmeniä paennut itseään ja asioitaan ja yhä pakenee, antaa Luoja suuressa rakkaudessaan ihmisen eteen SEINÄN.
Ellen väärin muista kiinalaisissa kirjaimissa sama kirjainmerkki tarkoittaa sekä kriisiä että mahdollisuutta.

( Ouch! )

Hullukaan ei pysty seuraamaan selityksiäsi.
Toivon etten tunne sinua.

runis kirjoitti:

sinun takiasi muutimme tänne ja nyt sinun TAKIASI joudumme muuttamaan pois!

Täällä palstoilla teet itsestäsi jonkun hienontutkiskelijalaupeudentirkistelijän
mutta arkielämässä et tippaakaan välitä mitä mulle ja pojille tapahtuu!

Miksi teet näin? ja kirjoitat tänne RAKKAANI
vaikka tiedät miten sen luen ja tulkitsen
KIUSAAT ihan tahallasi! ja lirkuttelet sanojasi tänne, vaikka koko minun ja poikien elämä on kyseessä,. Luuletko että on hienoa TAAS ajatella muuttoa??? Olet kova ja kylmä ihminen.

Eikö sinulla ole todellisia keskustelukumppaneita?

ei jukupliut kirjoitti:

Eikö sinulla ole todellisia keskustelukumppaneita?

Jos et ymmärrä touhujani niin en kyllä minäkään sinun.

Keskusteluissa - kuten nyt - nimimerkkini on äitiparta tai mamabeard. Joillain palstoilla on ollut käytössä myös Unboiled Nails, jolla kirjoittelin paljonkin kolme vuotta sitten. Sekin nimimerkki on profiilissani kerrottu.
Lisäksi. En vaihtele nimimerkkiäni kesken keskustelun koska se on mielestäni loukkaavaa muita kohtaan.
Sinä sen sijaan huutelet miten sattuu. Tässäkin keskustelussa: "ei jukupliut" = "huh huh" = "herra siunaa ja varjele naisia".
Jos minulla on kysymistä tai kritisoitavaa rohkenen tehdä sen tunnetulla nimimerkilläni mamabeard tai äitiparta enkä huutele puskasta ja nurkan takaa.

Oletko muuten varma, etteivät "ei jukupliut" ja "huh huh" ja "herra siunaa ja varjele naisia" ja "kissaeläimennaukaisu" ole minun nimimerkkejäni myöskin?
Jospa nytkin juttelen vain itseni kanssa ja itselleni? ;-)
Mistäpä sitä voi kukaan ulkopuolinen tietää.

Ehkäpä onkin niin, että äitiparta ja mamabeard ja muut muka minun nimimerkkini ovat sinun tekosia? Hmmm. Tämänkin ketjun aloitusrunon kirjoitit äitipartana ja sitten vastasit siihen runiksena ja mygganliggana, jotta pääsisit kritisoimaan jotakin muka äitipartaa, joka on vain sinun mielesi tuotetta. Niinpä niin. Eikö sinulla ole keskustelukumppaneita kun tässäkin puhut parhaillaan vain itsesi kanssa?
Tarkoitan, että kun ryhtyy epäilemällä epäilemään toisia ja surffailee netissä etsien aina uutta epäiltävää, kuvitellen lähimmäisilleen kaikkia valheita joista sitten heitä narauttaa, saa pitää päästään kiinni, ettei kohta ryhdy epäilemään omaakin olemassaoloa?
Sen lisäksi että olet väittänyt äitiparran olevan runotyttö, margitta ja aimo, lisäsit 21.11.06 nimimerkillä "kissaeläimennaukaisu" joukkoon vielä hessunkin.

Tietysti voi olla, että olet vilpittömästi tosissasi ja luulet äitipartaa ja runista ja aimoa ja hessu-kissaa samaksi henkilöksi?

Olen antanut mahdollisuuden ottaa yhteyttä mutta yhteydenottoasi ei ole kuulunut. Vielä kerran. Kirjoita sähköpostiini ja sovitaan tapaaminen.
Tarjoan sinulle päivällisen. Jos tahdot pyydän myös Runotytön mukaan niin että voit omin silmin havaita kaksi erillistä henkilöä.
Ota kutsuni vastaan ihan ystävällisenä pyyntönä.
Jos yhteydenottoa sähköpostiini ei kuulu, asia on puoleltani selvä. Selvittämättömät ovat siellä päässä.
Siinä tapauksessa on tullut toteen näytetyksi että huutelet piilostasi pelkästään tehdäksesi kiusaa ja syyttääksesi toisia etkä aio kantaa huuteluistasi edelleenkään minkäänlaista vastuuta.

Mielestäni myös nettikirjoittelussa on oma etiikkansa ja moraalinsa.
Jos lähdetään tahallaan tekeytymään toiseksi, kirjoitetaan toisten nimimerkeillä tai vääristellään niitä, esitetään perusteettomia syytöksiä ja väitteitä henkilöitä kohtaan, johdetaan toisia tahallaan harhaan ym. Silloin on kyseessä epäeettinen toiminta.
Jokainen tietysti henkilökohtaisesti määrittelee toimintansa rajat ja kuinka oma moraali ja omatunto venyy...

Pallo on sinulla. Sähköpostiosoitteeni olen ilmoittanut.
Nähdäänkö vielä ennen joulua?
Luulen silti, ettei sinulla ole rohkeutta ottaa yhteyttä? Mutta kiva olisi jos tekisit niin.
Toivon sitä vilpittömästi.

Kaikkea hyvää sulle!

Mutkaiset ovat tieni, Herra!
Turhaan olen huutanut
kurkkuni kipeäksi
sieluni verille
sydämeni rikki
näitä harhapolkuja
seuraamalla väärin
itsekkäin käsin
riistänyt rakkaimpani

Lauluni on hiipunut
matkani vain jatkuu
pysähtyen pysäkille
johon lasken
väsyneet jalkani
varjele nämä
käteni vääryydestä
varjele sydämeni
katkeruudesta

Tämän matkalauluni laulan
kylväen kyynelin
veripelloille lyhteiden alle
pieni sävel tiukuaa
jostain kaukaa
Sinä voit kääntää
kohtaloni niinkuin
sadepurot etelämaassa
kun nostan kasvoni puoleesi
joka taivaassa asut

Herra, ole minulle armollinen!
ole meille armollinen
sillä autuas on jokainen
joka pelkää Herraa
vaeltaa hänen teillänsä
minä odotan Sinua
sieluni odottaa
panen toivoni Sanaasi
luonasi on armo ja lunastus

KIITOS

mygganligga kirjoitti:

Mutkaiset ovat tieni, Herra!
Turhaan olen huutanut
kurkkuni kipeäksi
sieluni verille
sydämeni rikki
näitä harhapolkuja
seuraamalla väärin
itsekkäin käsin
riistänyt rakkaimpani

Lauluni on hiipunut
matkani vain jatkuu
pysähtyen pysäkille
johon lasken
väsyneet jalkani
varjele nämä
käteni vääryydestä
varjele sydämeni
katkeruudesta

Tämän matkalauluni laulan
kylväen kyynelin
veripelloille lyhteiden alle
pieni sävel tiukuaa
jostain kaukaa
Sinä voit kääntää
kohtaloni niinkuin
sadepurot etelämaassa
kun nostan kasvoni puoleesi
joka taivaassa asut

Herra, ole minulle armollinen!
ole meille armollinen
sillä autuas on jokainen
joka pelkää Herraa
vaeltaa hänen teillänsä
minä odotan Sinua
sieluni odottaa
panen toivoni Sanaasi
luonasi on armo ja lunastus

KIITOS

Ahdistavaa luettavaa!

Mieleeni tuli eräs epämiellyttävä ajatus...
Toivon että vastaat kysymykseeni suoraan, runis.
Onko "ei jukupliut" = "huh huh" = "herra siunaa ja varjele naisia" sinun tekstiä?

mamabeard kirjoitti:

Mieleeni tuli eräs epämiellyttävä ajatus...
Toivon että vastaat kysymykseeni suoraan, runis.
Onko "ei jukupliut" = "huh huh" = "herra siunaa ja varjele naisia" sinun tekstiä?

Luulitko todella niin?

Puhuimmehan tästä ihmisestä
ja kysyin sulta tiedätkö kuka hän on?
itse en tiedä kuka hän on
ainakin sekoittelee meidän nikkejämme

Kirjoitin eilen ainoastaan
Ceffi nikillä.

Tänään on EL joulujuhla kl.15
oletko tulossa?

runis kirjoitti:

Luulitko todella niin?

Puhuimmehan tästä ihmisestä
ja kysyin sulta tiedätkö kuka hän on?
itse en tiedä kuka hän on
ainakin sekoittelee meidän nikkejämme

Kirjoitin eilen ainoastaan
Ceffi nikillä.

Tänään on EL joulujuhla kl.15
oletko tulossa?

Jos haluat todistuksen, niin eilen tuohon kellonaikaan kun tämä henkilö on tähän kirjoittelut
pojat tuli Tre peliturnauksesta ja en ollut
netissä enää.

Että näin.
Surullista kun epäilet kaikkea minussa ;(

runis kirjoitti:

Luulitko todella niin?

Puhuimmehan tästä ihmisestä
ja kysyin sulta tiedätkö kuka hän on?
itse en tiedä kuka hän on
ainakin sekoittelee meidän nikkejämme

Kirjoitin eilen ainoastaan
Ceffi nikillä.

Tänään on EL joulujuhla kl.15
oletko tulossa?

* helpotuksen huokaus *
En luullut niin, mutta kun ajatus tuli mieleeni, ajattelin tarkistaa...
En tiedä onko näitä ihmisiä useitakin vai yksi, joka välillä muuttelee tyyliään, on tuntevinaan minut ja sanoo että on ikävä, mutta väittää valheeksi että tunnen jonkun runiksen, toisessa viestissä sanoo että toivottavasti ei tunne minua jne.
Kun ihminen ei kirjoita minkäänlaisella nimimerkillä ei voi tietää onko heitä useitakin.
Ei asia minua muuten varsin kovasti vaivaa, mutta kun kirjoitukseni tuntuvat vaivaavan häntä.
Olen monta kertaa antanut sähköpostiosoitteeni ja pyytänyt ottamaan yhteyttä, luvannut tarjota päivällisenkin, että saataisiin häntä vaivaava asia keskusteltua pois.
Nyt olen yhä enemmän sitä mieltä että kyseinen henkilö ei ole edes tosissaan, en tiedä hänen motiiveista, toisaalta on oikeasti närkästynyt ja kauhuissaan (???) ja toisaalta ei yhtään kiinnitä huomiota omaan käyttäytymiseen ja vastuuseen siitä mitä itse kirjoittaa (???).
Hänellä voi kuitenkin olla käyttäytymiseen syynsä.
Joten parempi että ajattelen hänestä hyvää ja vältän kärkeviä kannanottoja, nytkin olen ehkä painostanut liikaa...
Jos ei tahdo ottaa yhteyttä, se on hänen asia.
Toivotan hänelle kaikkea hyvää.

EL joulujuhlaan klo 15 en ehdi.

runis kirjoitti:

Jos haluat todistuksen, niin eilen tuohon kellonaikaan kun tämä henkilö on tähän kirjoittelut
pojat tuli Tre peliturnauksesta ja en ollut
netissä enää.

Että näin.
Surullista kun epäilet kaikkea minussa ;(

Totta. Se on hyvin surullista. Maailmassa on monia surullisia asioita jotka ilmeisesti pitää vain hyväksyä, varsinkin jos niille ei ole tehtävissä mitään.
Tosiasia kuitenkin on, etten epäile kaikkea sinussa.
Ja sekin on mielestäni surullista, kun sattuneesta syystä kiinnitän käyttäytymisessäsi huomiota johonkin asiaan, joka loukkaa ja jonka koen väkivallaksi omaa persoonaani kohtaan, niin sinun reaktiosi on että en näe sinussa mitään hyvää, vaikka siitä ei tosiaankaan ole kyse.
Ajatellaan nyt vaikka niin, että jos joku paiskii kiviä ikkunaani ja huudan hänelle parvekkeelta että lopeta, tarkoittaako se että inhoan häntä ja käsken hänen hypätä jokeen, ei todellakaan tarkoita, vai mitä.
Jotta en aiheuttaisi vääriä ajatuksia jos ehkä sinun lisäksi joku muukin tätä lukee, lisään, ettet siis ole heitellyt kiviä ikkunaani, se oli kielikuva ja vertaus.

Kysyn nyt kuitenkin vielä - minä joka kaikkea epäilen? -
oletko käyttänyt nimimerkkejä:

Laion29 (30.11.) - pojanpojankarvalla (20.11.) - kalutus (20.11.)?
sekä mm.:
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=113&conference=4500000000000409&posting=22000000021679715

Ei tarvitse vastata mutta ajattele asiaa itseksesi. Sekä useita kirjoituksia joista kyllä itse tiedät ne kirjoittaneesi, kuten se yksi viesti myydään-palstalla, missä kehotit kaikkia ja varsinkin naisia varomaan tätä itseään äitiparraksi kutsuvaa. Sekä mm. nimimerkki kari jerkku jolla muutenkin väsyttävässä tilanteessa huijasit minut vastaamaan itsellesi. Muutaman esimerkin mainitakseni.
Tai tuolla eräällä palstalla, kun olen käynyt jonkun kanssa mielestäni ihan rakentavaa keskustelua esimerkiksi rakkaudesta, voit nimettömällä nimimerkillä heittää sinne väliin:
Miten voit täällä puhua rakkaudesta kun olet niin julma ihminen ja halveksit ja hylkäät jne.

En kanna niistä kaunaa ja omassakin kirjoittelussani voi olla tarkistamisen varaa...
Näiden tapausten jälkeen on kyllä kummallista, jos ihmettelet kun mieleeni juolahtaa ajatella onko joku kiusanteko ja pilkallinen viesti sinun koneelta lähtöisin.

Menneet ovat menneitä ja mennään eteenpäin!
Täytyy kuitenkin muistaa että menneillä on vaikutuksensa tähän päivään. On älytöntä sanoa: Se ja se on jo vanha juttu, mitäs niitä enää muistelet.
Kannamme menneisyyttä itsessämme, sillä ilman eilistä ei ole tätä päivää.

Kuinka itseemme ja eiliseemme suhtaudumme, suostummeko kohtaamaan menneisyydessä tekemämme virheet, ottamaan seuraukset todesta ja työstämään kipukohtiamme, siitä paljon riippuu millaiseksi muodostuu huominen. Siihen kun käydään aina tästä päivästä käsin.

Ei ehkä ole hyvä että lähdin kirjoittelemaan sulle, kun päiviä muutamia sitten sanoin, että yritän olla kommentoimatta kirjoituksiasi vaikka kirjoittaisit mitä.
Tämän verran tuli nyt sanottua.

Toivottavasti et kovin pahasti pahoita mieltäsi vaan voisit rauhassa miettiä oliko viestissä asiaakin.

Monia virheitä olen myös tehnyt ja ehkä siksi kaikenlaiset häiriöt ja ilkeydet tuntuu kipeämmiltä kuin ennen. Ennen ne olisi voinut hymyillen ja lähimmäistä siunaten ohittaa.

LOPUKSI vielä. Sinussa on mielestäni erittäin paljon monellakin tavalla oikein kaunista ja hyvää. En tahdo niitä millään lailla väheksyä. Rikkinäisyyksiisi ja kipukohtiisi joiden tähden niin nopeasti ja impulsiivisesti syöksyt tekemään asioita hetken mielijohteesta ja tunnekuohussa, kun arkoihin kohtiisi sattuu, on myös historiansa ja ymmärrän käyttäytymistäsi sen pohjalta aika pitkälle. Kipukohdat täytyy kuitenkin kohdata eikä omia raadollisuuksiaan voi paeta vetoamalla hyviin puoliinsa. Muuten ne hyvät puoletkin jää kohta aika pinnallisiksi ja muuttuu kulisseiksi. Yli kaiken varjeltavan varjele sydämesi, sillä sieltä elämä lähtee - ja: totuutta Hän tahtoo salatuimpaan saakka. Sellainen totuus tekee vapaaksi.

Jokaisella on elämässä omat kasvun paikat...

Siinä sitä on ihmisenä juuri omien kipuilujen kanssa.
Niin minä kuin sinä. Ihan omana itsenä muihin vetoamatta. Siihen kun suostuu voi kipeästäkin aueta hyvää.
Mutta monta kertaa se edellyttää ei-aina-niin-mukavalta-tuntuvia tekoja.
Vaikka konkreettista asioiden tunnustamista joillekin ja anteeksipyytämistä. Mitä kulloinkin.
Elämä on.

runis kirjoitti:

Jos haluat todistuksen, niin eilen tuohon kellonaikaan kun tämä henkilö on tähän kirjoittelut
pojat tuli Tre peliturnauksesta ja en ollut
netissä enää.

Että näin.
Surullista kun epäilet kaikkea minussa ;(

Michael Howard
http://tv.nokiamissio.fi/

runis kirjoitti:

Jos haluat todistuksen, niin eilen tuohon kellonaikaan kun tämä henkilö on tähän kirjoittelut
pojat tuli Tre peliturnauksesta ja en ollut
netissä enää.

Että näin.
Surullista kun epäilet kaikkea minussa ;(

viesti jäi sehlaamaan ja mihin aikaan ilmestyy jos ilmestyy.
Laitetaan siis uusiksi.
Lähetys menossa juuri nyt. Michael Howard.
http://tv.nokiamissio.fi/

mamabeard kirjoitti:

Totta. Se on hyvin surullista. Maailmassa on monia surullisia asioita jotka ilmeisesti pitää vain hyväksyä, varsinkin jos niille ei ole tehtävissä mitään.
Tosiasia kuitenkin on, etten epäile kaikkea sinussa.
Ja sekin on mielestäni surullista, kun sattuneesta syystä kiinnitän käyttäytymisessäsi huomiota johonkin asiaan, joka loukkaa ja jonka koen väkivallaksi omaa persoonaani kohtaan, niin sinun reaktiosi on että en näe sinussa mitään hyvää, vaikka siitä ei tosiaankaan ole kyse.
Ajatellaan nyt vaikka niin, että jos joku paiskii kiviä ikkunaani ja huudan hänelle parvekkeelta että lopeta, tarkoittaako se että inhoan häntä ja käsken hänen hypätä jokeen, ei todellakaan tarkoita, vai mitä.
Jotta en aiheuttaisi vääriä ajatuksia jos ehkä sinun lisäksi joku muukin tätä lukee, lisään, ettet siis ole heitellyt kiviä ikkunaani, se oli kielikuva ja vertaus.

Kysyn nyt kuitenkin vielä - minä joka kaikkea epäilen? -
oletko käyttänyt nimimerkkejä:

Laion29 (30.11.) - pojanpojankarvalla (20.11.) - kalutus (20.11.)?
sekä mm.:
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=113&conference=4500000000000409&posting=22000000021679715

Ei tarvitse vastata mutta ajattele asiaa itseksesi. Sekä useita kirjoituksia joista kyllä itse tiedät ne kirjoittaneesi, kuten se yksi viesti myydään-palstalla, missä kehotit kaikkia ja varsinkin naisia varomaan tätä itseään äitiparraksi kutsuvaa. Sekä mm. nimimerkki kari jerkku jolla muutenkin väsyttävässä tilanteessa huijasit minut vastaamaan itsellesi. Muutaman esimerkin mainitakseni.
Tai tuolla eräällä palstalla, kun olen käynyt jonkun kanssa mielestäni ihan rakentavaa keskustelua esimerkiksi rakkaudesta, voit nimettömällä nimimerkillä heittää sinne väliin:
Miten voit täällä puhua rakkaudesta kun olet niin julma ihminen ja halveksit ja hylkäät jne.

En kanna niistä kaunaa ja omassakin kirjoittelussani voi olla tarkistamisen varaa...
Näiden tapausten jälkeen on kyllä kummallista, jos ihmettelet kun mieleeni juolahtaa ajatella onko joku kiusanteko ja pilkallinen viesti sinun koneelta lähtöisin.

Menneet ovat menneitä ja mennään eteenpäin!
Täytyy kuitenkin muistaa että menneillä on vaikutuksensa tähän päivään. On älytöntä sanoa: Se ja se on jo vanha juttu, mitäs niitä enää muistelet.
Kannamme menneisyyttä itsessämme, sillä ilman eilistä ei ole tätä päivää.

Kuinka itseemme ja eiliseemme suhtaudumme, suostummeko kohtaamaan menneisyydessä tekemämme virheet, ottamaan seuraukset todesta ja työstämään kipukohtiamme, siitä paljon riippuu millaiseksi muodostuu huominen. Siihen kun käydään aina tästä päivästä käsin.

Ei ehkä ole hyvä että lähdin kirjoittelemaan sulle, kun päiviä muutamia sitten sanoin, että yritän olla kommentoimatta kirjoituksiasi vaikka kirjoittaisit mitä.
Tämän verran tuli nyt sanottua.

Toivottavasti et kovin pahasti pahoita mieltäsi vaan voisit rauhassa miettiä oliko viestissä asiaakin.

Monia virheitä olen myös tehnyt ja ehkä siksi kaikenlaiset häiriöt ja ilkeydet tuntuu kipeämmiltä kuin ennen. Ennen ne olisi voinut hymyillen ja lähimmäistä siunaten ohittaa.

LOPUKSI vielä. Sinussa on mielestäni erittäin paljon monellakin tavalla oikein kaunista ja hyvää. En tahdo niitä millään lailla väheksyä. Rikkinäisyyksiisi ja kipukohtiisi joiden tähden niin nopeasti ja impulsiivisesti syöksyt tekemään asioita hetken mielijohteesta ja tunnekuohussa, kun arkoihin kohtiisi sattuu, on myös historiansa ja ymmärrän käyttäytymistäsi sen pohjalta aika pitkälle. Kipukohdat täytyy kuitenkin kohdata eikä omia raadollisuuksiaan voi paeta vetoamalla hyviin puoliinsa. Muuten ne hyvät puoletkin jää kohta aika pinnallisiksi ja muuttuu kulisseiksi. Yli kaiken varjeltavan varjele sydämesi, sillä sieltä elämä lähtee - ja: totuutta Hän tahtoo salatuimpaan saakka. Sellainen totuus tekee vapaaksi.

Jokaisella on elämässä omat kasvun paikat...

Siinä sitä on ihmisenä juuri omien kipuilujen kanssa.
Niin minä kuin sinä. Ihan omana itsenä muihin vetoamatta. Siihen kun suostuu voi kipeästäkin aueta hyvää.
Mutta monta kertaa se edellyttää ei-aina-niin-mukavalta-tuntuvia tekoja.
Vaikka konkreettista asioiden tunnustamista joillekin ja anteeksipyytämistä. Mitä kulloinkin.
Elämä on.

Kiitos asiallisesta tekstistäsi.
Toki tiedätkin mitkä nikit on minun ja missä tunnekuohussani olen asiattomia kommentteja heittänyt, mikä sillä hetkellä on ollut tunnetilani
mutta ei totuus kuitenkaan ja pyydän vielä anteeksi.

Sillä et ole semmoinen mies, joka naisia täällä lirkuttelisi tai muutenkaan mitään valehtelisi.
Olet rehellinen ja aito. Se juuri on sitä totuutta
salatuimpaan saakka. Hyvä kun täällä kirjoittelet
sillä on oma paikkansa.

Hyväksyminen on avain, yksi tärkein niistä
joilla sisimpäni syvin juurilukko alkaa
aueta, sillä heti jos alan kapinoimaan
olen kuin kuminauha, jota viedään vauhdilla taas
taaksepäin. On oma vastuuni ottaa oma vastuu
tekemisistäni ja todella, vaikka olisi miten surullista tai ikävää tahansa, niin yksin
minun ei sitä tarvi kestää, vaan vierelläni
on Hän joka kestää ja ARMO kantaa.

Jokaisella on elämänsä - NIIN!
ja niin pitää ollakin
myös kuuluu ja saa olla.

Muistetaan tahoillamme tätä ihmistä joka
täällä kommentoi, sillä taustallahan aina on syy
Luulen ainakin näin?

Harmi, en ollut kotona kun tuli se ohjelma
mutta sama tulee torst.radio deistä.

runis kirjoitti:

Kiitos asiallisesta tekstistäsi.
Toki tiedätkin mitkä nikit on minun ja missä tunnekuohussani olen asiattomia kommentteja heittänyt, mikä sillä hetkellä on ollut tunnetilani
mutta ei totuus kuitenkaan ja pyydän vielä anteeksi.

Sillä et ole semmoinen mies, joka naisia täällä lirkuttelisi tai muutenkaan mitään valehtelisi.
Olet rehellinen ja aito. Se juuri on sitä totuutta
salatuimpaan saakka. Hyvä kun täällä kirjoittelet
sillä on oma paikkansa.

Hyväksyminen on avain, yksi tärkein niistä
joilla sisimpäni syvin juurilukko alkaa
aueta, sillä heti jos alan kapinoimaan
olen kuin kuminauha, jota viedään vauhdilla taas
taaksepäin. On oma vastuuni ottaa oma vastuu
tekemisistäni ja todella, vaikka olisi miten surullista tai ikävää tahansa, niin yksin
minun ei sitä tarvi kestää, vaan vierelläni
on Hän joka kestää ja ARMO kantaa.

Jokaisella on elämänsä - NIIN!
ja niin pitää ollakin
myös kuuluu ja saa olla.

Muistetaan tahoillamme tätä ihmistä joka
täällä kommentoi, sillä taustallahan aina on syy
Luulen ainakin näin?

Harmi, en ollut kotona kun tuli se ohjelma
mutta sama tulee torst.radio deistä.

En malta olla vielä sanomatta. Kun kirjoitat
> Hyväksyminen on avain... <
On helppoa hyväksyä toinen ihminen silloin kun on kyllin tasapainoisessa tilassa ymmärtääkseen ettei hän petkuta eikä valehtele. Mutta hyväksyä toinen silloinkin kun tunnekuohussaan on epätasapainossa ja toisen käyttäytyminen raivostuttaa äärimmilleen asti. Se mielestäni on elämän hyväksymistä ja oman vastuullisuuden todesta ottamista mikä elämään kuuluu.
Vaikka olisin kuinka suutuksissa ei minulla silti ole oikeutta toimia toisia kohtaan kuinka vaan.

> Hyvä kun täällä kirjoittelet, sillä on oma paikkansa. <
Mutta. Antaa toiselle vapaus kirjoittaa silloinkin, kun kokee että toisen kirjoitukset ovat älyttömiä ja hyödyttömiä ja väärässä paikassa?

Asian ydin ei siis ole siinä petkuttaako toinen vai onko hän rehellinen. Tai onko hänen kirjoitukset oikeassa vai väärässä paikassa. Ydin on ihan kokonaan jossain muualla.
Olen monta kertaa sanonut ja sanon taaskin koska koen että tämä on hyvin tärkeä asia.

Hyväksyminen on ihmisen kunnioittamista silloinkin kun hän pettää, valehtelee ja lirkuttelee!
Silloin joudun elämän todellisuuden edessä kysymään itseltäni kuinka hänen käyttäytymiseensä reagoin. Minulla ei ole oikeutta lähteä ottamaan ketään kurkusta kiinni ja ravistelemaan ja vaatimaan nyrkit pystyssä oikeutta. Ei ainakaan sillä tavalla että yritän kontrolloida ja hallita toisen teot kuin omistaisin hänen elämänsä.
Tiettyyn pisteeseen asti jokaisella on maailmassa vapaus tehdä myös vääriä ja moraalisesti paheksuttavia valintoja. Hän on niistä asioista vastuussa todellisuuden edessä, mutta minä olen vastuussa kuinka itse häntä kohtaan sitten käyttäydyn. Jos joku tekee minulle vääryyttä en suinkaan ole vastuussa hänen vääryyksistään, mutta omasta anteeksiantamattomuudesta, kostomentaliteetista ja katkeruudesta olen vastuussa, sitä vastuuta en voi paeta vetoamalla toisen vääryyteen.
Jokainen vastaa omastaan.
Vasta sitten kun annat toisille - tässä tapauksessa minulle - vapauden lirkutella, solmia jopa moraalittomalta vaikuttavia ihmissuhteita, olla tunteeton ja välinpitämätön sinua kohtaan, voit havaita etten ole sellainen. Ja vaikka olisinkin, sinun sisäinen vapautesi ei siitä järky, koska elämäsi ei ole minun käyttäytymiseni, rehellisyyteni tai epärehellisyyteni varassa.

Niin kauan kuin hyväksyt toiset vain silloin kun voit heidän käyttäytymisensä hyväksyä, kierteesi pysyy yllä, koska yrität hallita sellaista mikä ei ole sinun hallittavissa. Silloin koet toisten käyttäytymisessä sinua kohtaan epähyväksyttäviä piirteitä ja suutut heihin tämän tästä ja luulet että sinulla on oikeus lähteä kovistelemaan, kunnes aikasi meuhkattua rauhoitut ja huomaat että olitkin taas väärässä, kun tulkitsit lähimmäistesi käyttäytymistä ja piirteitä haavojesi kautta.
Tulkitset lähimmäisesi kipeissä ja vaikealta tuntuvissa tilanteissa aina ainoastaan haavojesi läpi - ellet opi näkemään käsityskykysi rajallisuutta ja niin suostu työstämään kipukohtia, joiden kautta omat rajasi ja persoonasi yksilöllisyys vahvistuu terveellä tavalla. Oikea riippumattomuus on aina sidoksissa oikeaan riippuvaisuuteen.
Vain ehdoton sitoutuminen elämän vastuullisuuteen ja realiteetteihin johtaa sisäiseen vapauteen.
Näin minä sen ymmärrän:
Vasta kun löydät elämässäsi vastuullisuuden omana itsenäsi niin että sinulle on ilo elää ihmisen elämää johon kuuluu - ikävä kyllä - myös petetyksi ja hylätyksi joutumisen kipua, saavutat tervehenkisen tasapainon, jolloin voit oppia erottamaan milloin petetyksi joutuminen on todellista, milloin kuviteltua.
Ja olkoon todellista tai kuviteltua, paikkansa pitää toteamuksesi: ARMO kantaa.

Vasta elämän kipuiluissa opitaan ymmärtämään kuinka totta armo on, millaista rikkautta ja hyvinvoinnin syvyyttä se sisälleen kätkee. Muuten armo on vain sana, teologinen määritelmä jota pyöritellään mielessä ja pahimmillaan käy niin että kuvitellaan armon pyyhkivän pois ne ikävät seuraukset ja velvoitteet, joita ei tahdota kohdata.

Armo kantaa -
Se on todellisuus jota emme koskaan kykene tyhjiin ammentamaan. Omissa kipuiluissa, suostuessamme hyväksymään toisille heidän persoonalliseen elämäänsä kuuluvan vapauden ja ottaessamme vastuullisuutemme todesta, voimme kuin aavistukselta kokea laupeuden syvyyttä. Pieni häivähdyskin Kristuksen läsnäolon ja suloisuuden todellista rikkautta on monin verroin suurempaa kuin kaikki tämän maailman rikkaudet ja rakkaudet. Jos saisit valita joko armon kokemisen - en tarkoita omistamista, sillä kristitty omistaa armon kokemattakin - tai syvimpien inhimillisten kaipauksiesi toteutumisen, valitset ilman muuta armon. Nyt ei vielä välttämättä ole niin ja harvanpa kristityn kohdalla on, koska liian usein kieltäydymme kasvun koulusta jossa voitaisiin Kristus löytää kaikkiriittävänä aarteena.

Sinä päivänä, kun Hän on aarre yli kaiken muun, sydämelle tulee rakkaaksi asiaksi että lähimmäiseni varjeltuvat itsekkyydeltäni, minun haluiltani.
Jeesusta rakastava kristitty on ikäänkuin mustasukkainen lähimmäistensä puolesta. Tarkoitan, että voin miltei mustasukkaisella intohimolla vaalia lähimmäiseni reviiriä, etteivät itsekkäät käteni koskisi häneen. Kiihkeästi tuomitsen omistamisenhaluni ja ahneuteni. Ehkä siinä on jotakin Kristuksen mielenlaadusta ihmistä kohtaan. Kun Hän, joka on minun Rakkaani, haluaa intohimoisella rakkaudella omistaa jokaisen ihmisen itselleen, ja vain Hänellä on siihen oikeus Luojana ja Lunastajana, toki teen kaikkeni etten riistäisi rakkaan lähimmäiseni elämästä mitään sellaista mikä kuuluu Hänelle, Rakkaalleni.
Toivon että Hän voisi olla Rakkain myös lähimmäiselleni, ehdottomasti rakkaampi kuin minä.

Todellisuuden realiteettien asettaminen omien halujen edelle ei sitten enää ole ikävä vaatimus johon yritämme itsemme pakottaa, se on ihana etuoikeus ja mahdollisuus jossa opimme ristin tietä ja sisäinen vapautemme syvenee.

> Sillä et ole semmoinen mies, joka naisia täällä lirkuttelisi tai muutenkaan mitään valehtelisi. Olet rehellinen ja aito. <
En kaipaa tällaista silittelyä.
Tunnustan, että sanasi herättävät minussa epäluuloisia kysymyksiä: Kirjoittaako hän näin siksi koska ajattelee että ehkä jonain päivänä voin käyttäytyä häntä kohtaan niin kuin hän haluaa? Sitäkö hän nyt yrittää vaikuttaa? Onko hänellä toiveita ja tavoitteita, joiden tähden hän tällä tavalla puhuu imarrellen? Kirjoittaisiko hän samalla tavalla jos olisi mielessään vakuuttunut etten tule koskaan käyttäytymään hänen haluamallaan tavalla? Arvostaisiko hän silloinkin rehellisyyttäni ja tunnustaisi että olen aito? Onko hän siis ainoastaan arvostavinaan rehellisyyttäni, omien tavoitteidensa vuoksi?

Epäluuloisuuteeni vaikuttavat varmaan omat haavani kun sanoja on tuhannet kerrat käytetty pelivälineinä niin, että sanojen merkitys on ollut vaan siinä mitä niillä on tahdottu saada aikaan ja kuinka niitä voi käyttää omien etujen ajamiseen. Minulle on tosi kipeä paikka havaita että joku käyttää sanoja niin. Vaikka täällä runoissa pelaan sanoilla ja sanapelien kautta tutkin informaation luonnetta ja tasoja usein ironisesti ja ehkä jollain tapaa kevytmielisestikin, se liittyy runojeni rakenteeseen, arkielämässä suhtaudun sanoihin ja niillä välitettävään informaatioon hyvin vakavasti enkä kykene hyväksymään minkäänlaisia valkoisia valheita. Mielestäni jesuiittamainen toimintatapa jossa tarkoitus pyhittää keinot on moraaliton ja epäeettinen. On hyvin vakava asia sanoa lähimmäiselle jotain. Ihmisen pitäisi kyllä tutkia sisintään onko aidosti sitä mieltä mitä puhuu ja onko valmis seisomaan sanojensa takana vai onko sanat vain välineitä jotta saisi toisessa aikaan omien tavoitteiden mukaisia tuntemuksia ja mielikuvia.

Mielestäni rakkaus tulee todeksi vasta siellä missä hänelle, jota rakastetaan, annetaan vapaus joko hylätä tai ottaa vastaan rakkaus. Jos ja kun vastarakkautta yritetään saada aikaan manipuloimalla ja kontrolloimalla silloin todellinen rakkaus ihmissuhteessa menettää kasvumahdollisuutensa.

Kun uskaltautuu rakastamaan sydän avoinna ja vaatimatta siihen sisältyy aina riski, että joutuukin pettymään asiassa. Mutta riskin minimoiminen pyrkien sitomaan toista itseensä niin, ettei hänellä enää ole vapautta kääntyä ja kävellä pois, ei ole totuuden mukaista toimintaa.
Kun yrittää saada todellisuuden pyörimään omien halujensa mukaan joutuu aivan varmasti haaveelliseen valhemaailmaan, sitten on toisille kiukkuinen ja katkera kun nämä ei noudata todellisuuden - itserakennetun valhemaailman - pelisääntöjä.
Jokaisella meillä on tietysti oma subjektiivinen todellisuutemme, joten voidaksemme elää vapaasti ja rakentavasti maailmassa, joka on monien erilaisten ihmisten ja persoonallisuuksien yhteisö, on rohjettava myöntää ettei minun subjektiivinen todellisuuteni ole yhtä kuin se todellisuus joka on mielipiteistäni, uskomuksistani ja kokemuksistani riippumaton.
Kristittynä uskon että tällainen todellisuus on olemassa, se on läsnä ja siinä todellisuudessa jokaisella - katsomatta mitä hän minulle edustaa ja miltä hän minusta tuntuu - on luovuttamaton arvonsa ihmisenä, koska ainutkertainen arvo on hänelle taivaasta annettu.
Tällainen elämänfilosofia minulle on muodostunut.

> Hyväksyminen on avain <
Hyväksytkö minut silloinkin kun koet että halveksin, petkutan ja hylkään sinua - mutta toisia arvostan ja heille lirkuttelen?
Tahdotko silloinkin mustasukkaisesti varjella minua egoistisilta vaatimuksiltasi ja sanot vasten oikeutetulta tuntuvaa vihastumistasi:
Hyväksyn hänet ja totisesti aion antaa hänelle täyden vapauden - ei oman tunteellisen rakkauteni, vaan elämän todellisuuden tähden.

Vai alatko kapinoimaan?
Avaimesta ei ole mitään hyötyä jos sen jättää käyttämättä.

En toivo niinkään itseni tähden että antaisit minulle vapauden, eikä sinun tarvitse vakuutella sanoillasi että teet niin. Nyt en kuitenkaan kykene uskomaan sanojasi vaikka kuinka vakuuttelisit, koska olet käytännössä näyttänyt ettet ole tosissasi.
Mitä enemmän vakuuttelet sitä vakuuttuneempi olen ettet edelleenkään ole tosissasi. Koska olet niin monta kertaa käyttänyt sanoja juuri sillä pahimmalla mahdollisella tavalla joka osuu suoraan hermooni.
Jo silloin kun aloimme seurustella pyysin ettet tekisi niin.
En tiedä kumpi olisi minulle vastenmielisempää, se että rakkaani pettää minua toisen kanssa vai että hän valehtelee ehkä jossain sinänsä vähäpätöiseltäkin tuntuvassa asiassa. Voi olla että jälkimmäinen on minulle vaikeampi kestää. Jos vaimoni valehtelisi vaikkapa uuden leninkinsä hinnan se olisi varmaan pahempi asia kuin että hän tekisi aviorikoksen, ihan totta. Elämässä voi tapahtua erehdyksiä joita ei koskaan saisi tapahtua, mutta valhe on enemmän kuin erehdys, se on tietoinen päätös hylätä toinen ihminen, se on karkeinta mahdollista selkänsä kääntämistä.

Jos tahdot minua jostakin vakuuttaa osoita se käytännössä, please, älä sanoilla. Ja toivon että olet asian kanssa aivan yhtä tosissasi katsomatta siihen kuinka vakuutteluihisi suhtaudun.
Jos sinulla antaessasi minulle vapauden on motiivina että asenteesi sitten palkittaisiin minun taholta sinua kohtaan eleinä ja tekoina joita sydämessäsi kaipaat, se on vain kaupankäyntiä. Jonkin aikaa voit hyvinkin urhoollisesti antaa minun olla rauhassa mutta jossain vaiheessa, kun käyttäytymisesi ei tuota haluamaasi tulosta, hermostut: - Miksi et vieläkään toimi tahtomallani tavalla, vaikka olen monta viikkoa ollut painostamatta!

Seurustelumme on lopullisesti ohi.
Se ei varmaan ole kummallekaan meille enää epäselvää.
Toivon sinun hyväksyvän asian ennen kaikkea itsesi tähden, jotta pääsisit vapauteen ja löytäisin elämän ilon, ilon olla omana persoonana elämän prosessissa, siinä kasvaa irti egoismin, itsekkyyden ja kontrolloinnin tuhoavista siteistä.

Kirjoituksesi oli kaunis kyllä ja kiitos sanoistasi. Varsinkin jos tarkoitit mitä sanoit. Vaikka en oman epäluuloisuuteni ja ylireagointini vuoksi kykenisi uskomaan vilpittömyyteesi, onneksi vilpittömyytesi ei kuitenkaan ole minun uskostani kiinni. Jos olen tässä asiassa väärässä olen mielelläni väärässä. Tärkeintä ei ole huomaanko olevani väärässä vai en, eikö niin? Se juuri on todellisuudessa ihanaa. Totuus on totuus. Tosiasiat eivät saa arvoaan sen mukaan tiedostanko minä ne tosiasioiksi vai en. Vilpittömyytesi on täysin riippumaton minun reaktioistani sanojasi kohtaan. Wau.
Tällaisessa todellisuudessa on ihana elää. Jos ihminen puhuu totta hän voi iloita totuudesta silloinkin kun kukaan ei hänen totuudellisuuttaan usko. Ja totuus itsessään antaa voiman - armon kautta - kantaa sen murheen, minkä väärinymmärretyksi joutuminen tuottaa.

Vieläkin. Elämä on.
Tässä ja nyt: jokaisella hengenvedolla, jokaisessa liikahduksessa.
Armon avaraa olotilaa elämän vastuullisuudessa.
Joskus kovinkin kipeästi.

mamabeard kirjoitti:

En malta olla vielä sanomatta. Kun kirjoitat
> Hyväksyminen on avain... <
On helppoa hyväksyä toinen ihminen silloin kun on kyllin tasapainoisessa tilassa ymmärtääkseen ettei hän petkuta eikä valehtele. Mutta hyväksyä toinen silloinkin kun tunnekuohussaan on epätasapainossa ja toisen käyttäytyminen raivostuttaa äärimmilleen asti. Se mielestäni on elämän hyväksymistä ja oman vastuullisuuden todesta ottamista mikä elämään kuuluu.
Vaikka olisin kuinka suutuksissa ei minulla silti ole oikeutta toimia toisia kohtaan kuinka vaan.

> Hyvä kun täällä kirjoittelet, sillä on oma paikkansa. <
Mutta. Antaa toiselle vapaus kirjoittaa silloinkin, kun kokee että toisen kirjoitukset ovat älyttömiä ja hyödyttömiä ja väärässä paikassa?

Asian ydin ei siis ole siinä petkuttaako toinen vai onko hän rehellinen. Tai onko hänen kirjoitukset oikeassa vai väärässä paikassa. Ydin on ihan kokonaan jossain muualla.
Olen monta kertaa sanonut ja sanon taaskin koska koen että tämä on hyvin tärkeä asia.

Hyväksyminen on ihmisen kunnioittamista silloinkin kun hän pettää, valehtelee ja lirkuttelee!
Silloin joudun elämän todellisuuden edessä kysymään itseltäni kuinka hänen käyttäytymiseensä reagoin. Minulla ei ole oikeutta lähteä ottamaan ketään kurkusta kiinni ja ravistelemaan ja vaatimaan nyrkit pystyssä oikeutta. Ei ainakaan sillä tavalla että yritän kontrolloida ja hallita toisen teot kuin omistaisin hänen elämänsä.
Tiettyyn pisteeseen asti jokaisella on maailmassa vapaus tehdä myös vääriä ja moraalisesti paheksuttavia valintoja. Hän on niistä asioista vastuussa todellisuuden edessä, mutta minä olen vastuussa kuinka itse häntä kohtaan sitten käyttäydyn. Jos joku tekee minulle vääryyttä en suinkaan ole vastuussa hänen vääryyksistään, mutta omasta anteeksiantamattomuudesta, kostomentaliteetista ja katkeruudesta olen vastuussa, sitä vastuuta en voi paeta vetoamalla toisen vääryyteen.
Jokainen vastaa omastaan.
Vasta sitten kun annat toisille - tässä tapauksessa minulle - vapauden lirkutella, solmia jopa moraalittomalta vaikuttavia ihmissuhteita, olla tunteeton ja välinpitämätön sinua kohtaan, voit havaita etten ole sellainen. Ja vaikka olisinkin, sinun sisäinen vapautesi ei siitä järky, koska elämäsi ei ole minun käyttäytymiseni, rehellisyyteni tai epärehellisyyteni varassa.

Niin kauan kuin hyväksyt toiset vain silloin kun voit heidän käyttäytymisensä hyväksyä, kierteesi pysyy yllä, koska yrität hallita sellaista mikä ei ole sinun hallittavissa. Silloin koet toisten käyttäytymisessä sinua kohtaan epähyväksyttäviä piirteitä ja suutut heihin tämän tästä ja luulet että sinulla on oikeus lähteä kovistelemaan, kunnes aikasi meuhkattua rauhoitut ja huomaat että olitkin taas väärässä, kun tulkitsit lähimmäistesi käyttäytymistä ja piirteitä haavojesi kautta.
Tulkitset lähimmäisesi kipeissä ja vaikealta tuntuvissa tilanteissa aina ainoastaan haavojesi läpi - ellet opi näkemään käsityskykysi rajallisuutta ja niin suostu työstämään kipukohtia, joiden kautta omat rajasi ja persoonasi yksilöllisyys vahvistuu terveellä tavalla. Oikea riippumattomuus on aina sidoksissa oikeaan riippuvaisuuteen.
Vain ehdoton sitoutuminen elämän vastuullisuuteen ja realiteetteihin johtaa sisäiseen vapauteen.
Näin minä sen ymmärrän:
Vasta kun löydät elämässäsi vastuullisuuden omana itsenäsi niin että sinulle on ilo elää ihmisen elämää johon kuuluu - ikävä kyllä - myös petetyksi ja hylätyksi joutumisen kipua, saavutat tervehenkisen tasapainon, jolloin voit oppia erottamaan milloin petetyksi joutuminen on todellista, milloin kuviteltua.
Ja olkoon todellista tai kuviteltua, paikkansa pitää toteamuksesi: ARMO kantaa.

Vasta elämän kipuiluissa opitaan ymmärtämään kuinka totta armo on, millaista rikkautta ja hyvinvoinnin syvyyttä se sisälleen kätkee. Muuten armo on vain sana, teologinen määritelmä jota pyöritellään mielessä ja pahimmillaan käy niin että kuvitellaan armon pyyhkivän pois ne ikävät seuraukset ja velvoitteet, joita ei tahdota kohdata.

Armo kantaa -
Se on todellisuus jota emme koskaan kykene tyhjiin ammentamaan. Omissa kipuiluissa, suostuessamme hyväksymään toisille heidän persoonalliseen elämäänsä kuuluvan vapauden ja ottaessamme vastuullisuutemme todesta, voimme kuin aavistukselta kokea laupeuden syvyyttä. Pieni häivähdyskin Kristuksen läsnäolon ja suloisuuden todellista rikkautta on monin verroin suurempaa kuin kaikki tämän maailman rikkaudet ja rakkaudet. Jos saisit valita joko armon kokemisen - en tarkoita omistamista, sillä kristitty omistaa armon kokemattakin - tai syvimpien inhimillisten kaipauksiesi toteutumisen, valitset ilman muuta armon. Nyt ei vielä välttämättä ole niin ja harvanpa kristityn kohdalla on, koska liian usein kieltäydymme kasvun koulusta jossa voitaisiin Kristus löytää kaikkiriittävänä aarteena.

Sinä päivänä, kun Hän on aarre yli kaiken muun, sydämelle tulee rakkaaksi asiaksi että lähimmäiseni varjeltuvat itsekkyydeltäni, minun haluiltani.
Jeesusta rakastava kristitty on ikäänkuin mustasukkainen lähimmäistensä puolesta. Tarkoitan, että voin miltei mustasukkaisella intohimolla vaalia lähimmäiseni reviiriä, etteivät itsekkäät käteni koskisi häneen. Kiihkeästi tuomitsen omistamisenhaluni ja ahneuteni. Ehkä siinä on jotakin Kristuksen mielenlaadusta ihmistä kohtaan. Kun Hän, joka on minun Rakkaani, haluaa intohimoisella rakkaudella omistaa jokaisen ihmisen itselleen, ja vain Hänellä on siihen oikeus Luojana ja Lunastajana, toki teen kaikkeni etten riistäisi rakkaan lähimmäiseni elämästä mitään sellaista mikä kuuluu Hänelle, Rakkaalleni.
Toivon että Hän voisi olla Rakkain myös lähimmäiselleni, ehdottomasti rakkaampi kuin minä.

Todellisuuden realiteettien asettaminen omien halujen edelle ei sitten enää ole ikävä vaatimus johon yritämme itsemme pakottaa, se on ihana etuoikeus ja mahdollisuus jossa opimme ristin tietä ja sisäinen vapautemme syvenee.

> Sillä et ole semmoinen mies, joka naisia täällä lirkuttelisi tai muutenkaan mitään valehtelisi. Olet rehellinen ja aito. <
En kaipaa tällaista silittelyä.
Tunnustan, että sanasi herättävät minussa epäluuloisia kysymyksiä: Kirjoittaako hän näin siksi koska ajattelee että ehkä jonain päivänä voin käyttäytyä häntä kohtaan niin kuin hän haluaa? Sitäkö hän nyt yrittää vaikuttaa? Onko hänellä toiveita ja tavoitteita, joiden tähden hän tällä tavalla puhuu imarrellen? Kirjoittaisiko hän samalla tavalla jos olisi mielessään vakuuttunut etten tule koskaan käyttäytymään hänen haluamallaan tavalla? Arvostaisiko hän silloinkin rehellisyyttäni ja tunnustaisi että olen aito? Onko hän siis ainoastaan arvostavinaan rehellisyyttäni, omien tavoitteidensa vuoksi?

Epäluuloisuuteeni vaikuttavat varmaan omat haavani kun sanoja on tuhannet kerrat käytetty pelivälineinä niin, että sanojen merkitys on ollut vaan siinä mitä niillä on tahdottu saada aikaan ja kuinka niitä voi käyttää omien etujen ajamiseen. Minulle on tosi kipeä paikka havaita että joku käyttää sanoja niin. Vaikka täällä runoissa pelaan sanoilla ja sanapelien kautta tutkin informaation luonnetta ja tasoja usein ironisesti ja ehkä jollain tapaa kevytmielisestikin, se liittyy runojeni rakenteeseen, arkielämässä suhtaudun sanoihin ja niillä välitettävään informaatioon hyvin vakavasti enkä kykene hyväksymään minkäänlaisia valkoisia valheita. Mielestäni jesuiittamainen toimintatapa jossa tarkoitus pyhittää keinot on moraaliton ja epäeettinen. On hyvin vakava asia sanoa lähimmäiselle jotain. Ihmisen pitäisi kyllä tutkia sisintään onko aidosti sitä mieltä mitä puhuu ja onko valmis seisomaan sanojensa takana vai onko sanat vain välineitä jotta saisi toisessa aikaan omien tavoitteiden mukaisia tuntemuksia ja mielikuvia.

Mielestäni rakkaus tulee todeksi vasta siellä missä hänelle, jota rakastetaan, annetaan vapaus joko hylätä tai ottaa vastaan rakkaus. Jos ja kun vastarakkautta yritetään saada aikaan manipuloimalla ja kontrolloimalla silloin todellinen rakkaus ihmissuhteessa menettää kasvumahdollisuutensa.

Kun uskaltautuu rakastamaan sydän avoinna ja vaatimatta siihen sisältyy aina riski, että joutuukin pettymään asiassa. Mutta riskin minimoiminen pyrkien sitomaan toista itseensä niin, ettei hänellä enää ole vapautta kääntyä ja kävellä pois, ei ole totuuden mukaista toimintaa.
Kun yrittää saada todellisuuden pyörimään omien halujensa mukaan joutuu aivan varmasti haaveelliseen valhemaailmaan, sitten on toisille kiukkuinen ja katkera kun nämä ei noudata todellisuuden - itserakennetun valhemaailman - pelisääntöjä.
Jokaisella meillä on tietysti oma subjektiivinen todellisuutemme, joten voidaksemme elää vapaasti ja rakentavasti maailmassa, joka on monien erilaisten ihmisten ja persoonallisuuksien yhteisö, on rohjettava myöntää ettei minun subjektiivinen todellisuuteni ole yhtä kuin se todellisuus joka on mielipiteistäni, uskomuksistani ja kokemuksistani riippumaton.
Kristittynä uskon että tällainen todellisuus on olemassa, se on läsnä ja siinä todellisuudessa jokaisella - katsomatta mitä hän minulle edustaa ja miltä hän minusta tuntuu - on luovuttamaton arvonsa ihmisenä, koska ainutkertainen arvo on hänelle taivaasta annettu.
Tällainen elämänfilosofia minulle on muodostunut.

> Hyväksyminen on avain <
Hyväksytkö minut silloinkin kun koet että halveksin, petkutan ja hylkään sinua - mutta toisia arvostan ja heille lirkuttelen?
Tahdotko silloinkin mustasukkaisesti varjella minua egoistisilta vaatimuksiltasi ja sanot vasten oikeutetulta tuntuvaa vihastumistasi:
Hyväksyn hänet ja totisesti aion antaa hänelle täyden vapauden - ei oman tunteellisen rakkauteni, vaan elämän todellisuuden tähden.

Vai alatko kapinoimaan?
Avaimesta ei ole mitään hyötyä jos sen jättää käyttämättä.

En toivo niinkään itseni tähden että antaisit minulle vapauden, eikä sinun tarvitse vakuutella sanoillasi että teet niin. Nyt en kuitenkaan kykene uskomaan sanojasi vaikka kuinka vakuuttelisit, koska olet käytännössä näyttänyt ettet ole tosissasi.
Mitä enemmän vakuuttelet sitä vakuuttuneempi olen ettet edelleenkään ole tosissasi. Koska olet niin monta kertaa käyttänyt sanoja juuri sillä pahimmalla mahdollisella tavalla joka osuu suoraan hermooni.
Jo silloin kun aloimme seurustella pyysin ettet tekisi niin.
En tiedä kumpi olisi minulle vastenmielisempää, se että rakkaani pettää minua toisen kanssa vai että hän valehtelee ehkä jossain sinänsä vähäpätöiseltäkin tuntuvassa asiassa. Voi olla että jälkimmäinen on minulle vaikeampi kestää. Jos vaimoni valehtelisi vaikkapa uuden leninkinsä hinnan se olisi varmaan pahempi asia kuin että hän tekisi aviorikoksen, ihan totta. Elämässä voi tapahtua erehdyksiä joita ei koskaan saisi tapahtua, mutta valhe on enemmän kuin erehdys, se on tietoinen päätös hylätä toinen ihminen, se on karkeinta mahdollista selkänsä kääntämistä.

Jos tahdot minua jostakin vakuuttaa osoita se käytännössä, please, älä sanoilla. Ja toivon että olet asian kanssa aivan yhtä tosissasi katsomatta siihen kuinka vakuutteluihisi suhtaudun.
Jos sinulla antaessasi minulle vapauden on motiivina että asenteesi sitten palkittaisiin minun taholta sinua kohtaan eleinä ja tekoina joita sydämessäsi kaipaat, se on vain kaupankäyntiä. Jonkin aikaa voit hyvinkin urhoollisesti antaa minun olla rauhassa mutta jossain vaiheessa, kun käyttäytymisesi ei tuota haluamaasi tulosta, hermostut: - Miksi et vieläkään toimi tahtomallani tavalla, vaikka olen monta viikkoa ollut painostamatta!

Seurustelumme on lopullisesti ohi.
Se ei varmaan ole kummallekaan meille enää epäselvää.
Toivon sinun hyväksyvän asian ennen kaikkea itsesi tähden, jotta pääsisit vapauteen ja löytäisin elämän ilon, ilon olla omana persoonana elämän prosessissa, siinä kasvaa irti egoismin, itsekkyyden ja kontrolloinnin tuhoavista siteistä.

Kirjoituksesi oli kaunis kyllä ja kiitos sanoistasi. Varsinkin jos tarkoitit mitä sanoit. Vaikka en oman epäluuloisuuteni ja ylireagointini vuoksi kykenisi uskomaan vilpittömyyteesi, onneksi vilpittömyytesi ei kuitenkaan ole minun uskostani kiinni. Jos olen tässä asiassa väärässä olen mielelläni väärässä. Tärkeintä ei ole huomaanko olevani väärässä vai en, eikö niin? Se juuri on todellisuudessa ihanaa. Totuus on totuus. Tosiasiat eivät saa arvoaan sen mukaan tiedostanko minä ne tosiasioiksi vai en. Vilpittömyytesi on täysin riippumaton minun reaktioistani sanojasi kohtaan. Wau.
Tällaisessa todellisuudessa on ihana elää. Jos ihminen puhuu totta hän voi iloita totuudesta silloinkin kun kukaan ei hänen totuudellisuuttaan usko. Ja totuus itsessään antaa voiman - armon kautta - kantaa sen murheen, minkä väärinymmärretyksi joutuminen tuottaa.

Vieläkin. Elämä on.
Tässä ja nyt: jokaisella hengenvedolla, jokaisessa liikahduksessa.
Armon avaraa olotilaa elämän vastuullisuudessa.
Joskus kovinkin kipeästi.

Hienoin löytö itsessäni on se, kun oikein sattuu
niin antaa sattua, en siihen muserru - enää.

Sen verran halusin vielä sanoa, etten " silitellyt "
sanoillani sua, vaikk koetkin niin, tarkoitin rehellisesti sitä mitä sanoin. Ja todella
se on vapauttavaa, kun tietää että on rehellinen Jumalalle ja itselleen.

Lopullisesti ohi. Hyväksyä tämä -
on kipein asia nyt elämässäni
koska menetin sinut oman käytökseni takia
myöskin se, että et enää pystynyt antamaan
meille mahdollisuutta vaan kaikki todella
on LOPULLISESTI ohi - niin.....ok.