hyvää huomenta, rakkaani

ja vielä kangastuksellasi oli aids, ja muistan
kuinka hampaasi tulehdus juuri mäti, eli
onnea hiv-tartunnalle.

kävit R:llä eilen...

No eihän sitä koskaan tiedä...

ES

toivottavasti kirjoitat jatko-osankin. Oliko miehen kirjoittama?

Kello on viisitoista yli kaksi,
ja lähenee taas neljää.

Viime yönä kirjoitin runon aavikkorotasta.

Hänellä oli sinun silmäsi.
Sinun huulesi.

Hiekka tiimalasissa valuu,
ja kellon sisällä on ranta, avaruus.
Kaikki se mitä yhdessä teimme.

Varpaiden jälkiä hiekassa:
viinilasin reunassa huulipunaa, makuuhuoneen
matto rytyssä,
yöpöydällä käytetty
kondomi.

Aavikkorotta on mies, joka muistelee
kadonnutta rakkauttaan,
hänen silmiään ja huuliaan.

Ne tulevat häntä vastaan toisissa, joissa
hän tavoittelee häntä, kadonnuttaan.
Heissä hän koskettaa halunsa kohdetta, muistaa herkästi
sormensa päissä miltä toisen iho tuntui
niinä kesäisinä iltoina.

Mutta jäi paha maku suuhun.

Hiekka tiimalasissa valuu.
Parin minuutin kuluttua kello on puoli kolme.

Runon loppua kohti muutin tunnelmaa,
väänsin aavikkorotan olemusta aavistuksen verran
kieroon.
Viimeisten lauseiden oli tarkoitus osoittaa
koko runo typeräksi kuvitelmaksi.

Siihen asti kaikki olisi voinut olla tottakin.

Jokaisella meistä lienee sen verran ihmistuntemusta,
että ymmärrämme, jos vaikka ihminen toimisikin tuolla tavoin
hän ei kirjoittaisi runoa siitä.

Niinpä minä kirjoitin sen.
Sinun silmäsi, huulesi.

Joita hän, epämääräinen luomukseni, muistelee.

Hyvää yötä, rakkaani.

Olen töissä seksikaupassa ja puran turhautumiani näin.
Kirjoitan outoja runoelmia aamuyön tunteina.

Nukahtaessani
armollinen pimeys nielaisee rannat
ja jalanjäljet hiekalta
huuhtoo nousuvesi.

Nukahtamisen hetkellä huokaus vielä.
Kaikki me tahtoisimme
säilyä rakkaittemme mielessä
sittenkin
kun olemme jo eronneet.
Ja meihin sattuu ajatellessamme
että he nyt
naiskentelevat toisen kanssa.

Kipuamme tuskin helpottaa
ajatella - että hän laukeamisen hetkellä
huutaa juuri minun nimeäni?

Kello on puoli kolme.
Hiekka tiimalasissa valuu kuin aika.

Minäkään en ole äitiparta,
olen toinen aavikkorotta.
Fiktio fiktion perässä.
Mies joka on seksikaupassa töissä.

Kuinka runo syntyi?
Äitiparta oli menossa nukkumaan, ajatteli
kirjoittaisiko vielä jotain, ehkä aivan
typerää, mitä mieleen juolahtaakin.

Kirjoitti runon kangastuksen tavoittelusta.

Sitten kyllä laittoi ylläpitoon viestiä
ja pyysi poistamaan runon,
eivät poistaneet.

Ja nyt hän luo fiktion fiktion päälle,
toisen aavikkorotan, minut, joka seksikaupasta tultuani
en vielä saa unta.

Levottomat mielikuvat risteilevät ajatuksissani.
Minunkin on ikävä erästä.

Ja aivan pian kello on taas neljä.

AAVIKKOROTTA3 ON JUURI HERÄNNYT UNILTAAN.
( 04 12 06 )


Aavikkorotta2 on minun kuvitelmani, seksikaupassa työskentelevä
turhautunut mies, joka pakenee elämänsä ankeutta
runoiluun.

Aavikkorotta1 on hänen kuvitelmansa:
mies, joka rakkaan kuoltua
etsii häntä jokaisessa tapaamassaan naisessa.

Kuka minä sitten olen?
Olen tehtaassa työskentelevä työläinen.
Teen aina yövuoroa, olen pyytänyt johtajalta niin.
Kotona minua odottaa penseä vaimo, ja juopotteleva hulttio
aikamiespoika.

Aamulla laitan tulpat korviin, nukahdan pimennysverhojen takana.
Makuuhuoneen ovi on hyvin tiivistetty.
He liikkuvat keittiössä hiljaa, puhuvat vain kuiskaten.
Joskus kuitenkin herään poikani mökellykseen,
silloin käännän vaivaantuneena kylkeä, jos en heti
saa uudelleen nukahdetuksi, katson hetken aikaa kattoa
pimeään tottuneiden silmieni erottaessa
tuon valkean laatan pääni yläpuolella, näkökenttä sumenee
ja vajoan jälleen uneen.

Herättyäni laitan valot päälle, pimennysverhojen takana -
he luulevat minun nukkuvan vielä kun
kirjoitan näitä sanoja:

Hyvää huomenta rakas pöytälaatikkoni.

Kirjoitin runon aavikkorotasta, joka kirjoittaa
runoa kangastuksestaan;
sitten kirjoitin, toisesta aavikkorotasta, jonka luomus
ensimmäinen aavikkorotta nyt on.

Tänään aamupäivällä herättyäni muutaman tunnin unen jälkeen
kirjoitin runon kaislikon läpi lipuvasta veneestä,
ja mielestäni se oikein onnistunut tekele.
Pitkästä aikaa olen tyytyväinen itseeni - runosuoneni pulppuaa.
Voisin ehkä johonkin julkaisuun lähettää sen?

Sitä en laita aavikkorotta1:n enkä aavikkorotta2:n kirjoittamaksi,
näiden kuvitelmieni, ei.

Sen runon tunnustan kirjoittaneeni ihan itse.

Minä, aavikkorotta4:n luomus -
Tehtaassa työskentelevä, aina yövuoroa tekevä
työläinen.

AAMUPÄIVÄISTÄ HURINAA
( 04 12 06 )


Jäähileinen kaislikko taittuu ja ohuelti jäätynyt vedenpinta
Auki
Veneen lipuessa rannalta
Järvenselälle

Kuikka huutaa

*

Airot käsissäni, niiden liike
On muistosi
Kasvojesi sekaantuessa vielä sumuiseen aamuun
Tässä

Hengitys höyryää

*

Jokaisella vedolla
Jolla tulin avattuun sinuun
Jouduin kauemmas itsestäni ja
Ranta kääriytyi surulliseen vaippaan

Linnut mykistyivät

*

Soudan eteenpäin
Vaappuvien ja hajanaisten ajatusten kanssa
Kunnes käteni kääntävät takaisin
Paperin pinnalla

Jäähileinen kaislikko taittuu

( 04 12 06 )


Kuinka monet aavikkorotat
Juoksentelevat olkapäillä
Käteni tavoittelee kuulaassa ilmassa
Kaikkien niiden läpi
Todellisuutta joka on liian kipeä
Katsoakseni suoraan

Ja toivon
Ehkä kiertotietä saavani otteen kaikesta siitä
Kuinka monet aavikkorotat
Juoksentelevatkaan olkapäillä
Minä muistutan

Ettei tämäkään runo ole faktaa
Tarkastelen vain lauseita
Olen hyvinkin vakavissani
Toiselta puolen
Ajatellessani tätä ihmisten maailmaa
Jossa niin monin tavoin

Hapuilemme kohti

Mekin runoilevat kynäniekat
Aavikkorotat