Olen väsynyt jo. Minulle on aivan sama jos auto ajaisi ylitseni kävellessäni autotien yli.
Ajattelen, ettei niin väliksikään, vaikka en heräisi enään laitettuani nukkumaan.
Ja kaikkein hauskinta tässä on se, että olen vasta 18. Äidilläni on ruumiillisia vammoja perheväkivallasta, ei kykene tekemään kotitöitä jotka vaativat polvia ja selkää. Siispä minä teen, sillä perheen muut jäsenet tekevät mitä lystäävät. Minulla on lemmikit, ne pitää hoitaa. Käyn koulussa, menen töihin koulun jälkeen, tulen kotiin ja viikonloppuna mulle suututaan, jos haluan mennä kavereiden kanssa välillä, koska kämppä on niin sotkuinen.
Ja ainut hyvä tekosyy neljän seinän sisälle istuttamiselleni viikonloppuna on lemmikkini.
Ikäänkuin vanhempani eivät osaisi ruokkia eläimiä sen jälkeen, kun astun ovesta ulos.
Haluan pois täältä perheestä. Ensisijaisesti tarvitsisin hyvän työpaikan, mutta iltatöitä ei kovin helposti enään liikene. Haluaisin ansaita itse rahani, sillä jos äitini edes hyvähyvyyttään antaa rahaa vaikka en ole pyytänyt, hän mainitsee asiasta ainakin ko,masti riitatilanteissa, ja sitten minä olen jälleen kiittämätön. Haluaisin siis ostaa ruokaa itselleni, mutta rahat kun eivät riitä siihen.
Olen
-kiittämätön
-itsekeskeinen
-ylpeä
-laiskottelija koulussa
-epärehellinen
-haikailija
-hosuja
enkä tee ylensäkään täällä asuessani mitään oikein, tai saan muuten vain negatiivista palautetta kaiken aikaa. Olen kokoajan varovainen hissuttelija, koskaan en tiedä mitä seuraavaksi tulee vastaan.
Isäni ei pidä siitä, että tulen samaan aikaan kotiin kuin hän, tai muuten seuraa hirveä väittely. Hän ostaa veljelleni ruokaa, koska tämä on murrosiässä ja syö viiden hevosen verran, sitten hän tekee ruoan itselleen ja kun vilkaisen kaappiin, siellä on kinkkua ja juustoa ja miltei tyhjä voipaketti. Jos syön niitä, valitetaan, että ne on tarkoitettu leivän päälle, mutta että olisi vaan sitä leipääkin sitten, minkä kanssa syödä, mutta ei niin ei. Jos menen jääkaapille, isäni kysyy heti, että joko olen pessyt käteni, tulee kyttäämään mitä otan jääkaapista ja miten käsittelen ruokaa.
Stressi on tehnyt minusta alipainoisen, huonomuistisen ja saamattoman. Koitan järjestää asoita, mutta jotenkin ne tuntuvat kaatuvan aina niskaan. Jos menen psykologille, vanhemmat alkavat välittömästi solvata minua siitä että puhun perheasioista, ei niin ole koskaan saanut tehdä.
Minulla ei ole omaa huonetta, nukun veljeni kanssa samassa huoneessa, ja hän pelaa aina niin myöhään, että minä joudun valvoa sen aikaa. Jos sanon asiasta, hän alkaa huutaa ja isä juksee välittömästi sanomaan minulle, että en saa huudattaa veljeäni, ja mainitsee sitten ohimennen hänelle että sulkisi koneen ja menisi lukemaan vaikka kirjaa.
Olen jo kerran muuttanut asumaan itsekseni, mutta kun muutin hetkellisesti takaisin, kaikki silläaikaa asuessani muualla on muuttunut minua vastaan. En kuulu tänne. En jaksa taistella koko ajan ja etenkin isäni savustaa minua ulos täältä, ei suoraan, mutta kyllä sen jo huomaa. Hän myös vihjailee että tämä asunto on neljälle liian pieni.
Vihaa, katkeruutta, henkistä väkivaltaa, sorsimista, puolueellista meininkiä..
Ajattelen, ettei niin väliksikään, vaikka en heräisi enään laitettuani nukkumaan.
Ja kaikkein hauskinta tässä on se, että olen vasta 18. Äidilläni on ruumiillisia vammoja perheväkivallasta, ei kykene tekemään kotitöitä jotka vaativat polvia ja selkää. Siispä minä teen, sillä perheen muut jäsenet tekevät mitä lystäävät. Minulla on lemmikit, ne pitää hoitaa. Käyn koulussa, menen töihin koulun jälkeen, tulen kotiin ja viikonloppuna mulle suututaan, jos haluan mennä kavereiden kanssa välillä, koska kämppä on niin sotkuinen.
Ja ainut hyvä tekosyy neljän seinän sisälle istuttamiselleni viikonloppuna on lemmikkini.
Ikäänkuin vanhempani eivät osaisi ruokkia eläimiä sen jälkeen, kun astun ovesta ulos.
Haluan pois täältä perheestä. Ensisijaisesti tarvitsisin hyvän työpaikan, mutta iltatöitä ei kovin helposti enään liikene. Haluaisin ansaita itse rahani, sillä jos äitini edes hyvähyvyyttään antaa rahaa vaikka en ole pyytänyt, hän mainitsee asiasta ainakin ko,masti riitatilanteissa, ja sitten minä olen jälleen kiittämätön. Haluaisin siis ostaa ruokaa itselleni, mutta rahat kun eivät riitä siihen.
Olen
-kiittämätön
-itsekeskeinen
-ylpeä
-laiskottelija koulussa
-epärehellinen
-haikailija
-hosuja
enkä tee ylensäkään täällä asuessani mitään oikein, tai saan muuten vain negatiivista palautetta kaiken aikaa. Olen kokoajan varovainen hissuttelija, koskaan en tiedä mitä seuraavaksi tulee vastaan.
Isäni ei pidä siitä, että tulen samaan aikaan kotiin kuin hän, tai muuten seuraa hirveä väittely. Hän ostaa veljelleni ruokaa, koska tämä on murrosiässä ja syö viiden hevosen verran, sitten hän tekee ruoan itselleen ja kun vilkaisen kaappiin, siellä on kinkkua ja juustoa ja miltei tyhjä voipaketti. Jos syön niitä, valitetaan, että ne on tarkoitettu leivän päälle, mutta että olisi vaan sitä leipääkin sitten, minkä kanssa syödä, mutta ei niin ei. Jos menen jääkaapille, isäni kysyy heti, että joko olen pessyt käteni, tulee kyttäämään mitä otan jääkaapista ja miten käsittelen ruokaa.
Stressi on tehnyt minusta alipainoisen, huonomuistisen ja saamattoman. Koitan järjestää asoita, mutta jotenkin ne tuntuvat kaatuvan aina niskaan. Jos menen psykologille, vanhemmat alkavat välittömästi solvata minua siitä että puhun perheasioista, ei niin ole koskaan saanut tehdä.
Minulla ei ole omaa huonetta, nukun veljeni kanssa samassa huoneessa, ja hän pelaa aina niin myöhään, että minä joudun valvoa sen aikaa. Jos sanon asiasta, hän alkaa huutaa ja isä juksee välittömästi sanomaan minulle, että en saa huudattaa veljeäni, ja mainitsee sitten ohimennen hänelle että sulkisi koneen ja menisi lukemaan vaikka kirjaa.
Olen jo kerran muuttanut asumaan itsekseni, mutta kun muutin hetkellisesti takaisin, kaikki silläaikaa asuessani muualla on muuttunut minua vastaan. En kuulu tänne. En jaksa taistella koko ajan ja etenkin isäni savustaa minua ulos täältä, ei suoraan, mutta kyllä sen jo huomaa. Hän myös vihjailee että tämä asunto on neljälle liian pieni.
Vihaa, katkeruutta, henkistä väkivaltaa, sorsimista, puolueellista meininkiä..
Vastaukset 4
Vanhimmat
Muuta nyt ihmeessä jo pois, ei tuommoista tarvi kärsiä. Ei oikeesti voi ymmärtää kuinka itsekkäitä ihmiset on... Voimia :)
Minulla ei tuollaista samallaista ongelmaa ole mutta samallaisia riitoja ja käskyjä minunkin perheessä on aivan liikaa. Käyn lukiota joka oli äiti tahto jolla on aivan liian suuret odotukset elämästäni ja voimavaroistani. Minulla on eronneet vanhemmat ja kotona asuu vielä kaksi veljeä ja pikkusisko joka tosin on jo 14 ei enään niin pieni. Minulla kotona on välillä on niin ahdistavaa että tekisi mieli jättää kaikki ja millään ei ole mitään väliä ihan sama kukapa minua jäisi tänne kaipaamaan. Onneksi tämä ei ole minulle kuin kausiluonteista tunnetta, sillä joskus en vain jaksa kuunnella ja lähden kävelylle joskus palaan kotiin joskus menen kaverille eikä äitini edes tajua minun lähteneeni. Seuraavana päivänä hän koulun jälkeen saattaa soittaa että kaipa olet laittanu pyykkikoneen päälle ja olet siivonnut.Äitini käyttää hyvin paljon alkoholia aina viikonloppuisin ja hänen miesystävänsä jota vihaan hän juottaa äidin aina perjantaisin känniin ja hän itsekkin juo paljon ja haukkuu minua välinpitämättömäksi, kiittämättömäksikakaraksi joka ei osaa rakastaa eikä arvostaa ketään, olen kuulemma liian ylimielinen tähän maailmaan. Aluksi se satutti joka kerta nyt annan sen olla ja yritän unohtaa asian aina kun hän lopettaa nalkuttamisensa. Minä olen se äiti meidän talossa joka pesee likapyykit, siivoaa ja ostaa vielä omilla rahoillaan sisaruksilleen vaatteet kun äidin rahat kerta menevät suoraan pullosta alas ja sen jälkeen kusena vessanpönttöön.
Isän kanssa olen hyvinkin paljon yhteyksissä mutta en uskalta kertoa hänelle perheen nykyisistä ongelmista.Isä tukee koulunkäyntiä rahallisesti ja näyttää kuinka pljon meitä lapsia rakastaa hän aina auttaa kun pyyttää.
Nykyään minulla on rakstava poikaystävä jota rakastan yli kaiken ja hän osaa välittää ja näyttää tunteensa minua kohtaa joka oli aluksi minulle hyvin outoa. Otan kauheat paineet paineet koulunkäynnistäni, mutta ajattelin vaihtaa koulua tahtoi kukatahansa mitä tahansa sen olen päättänyt vaikka olenkin vasta 16 tämä liika vastuu ja huolehtiminen kaikkien omien asioiden lisäksi saa minut murtumaan joku päivä hyvinkin pahasti. Kaikki kaverinin ovat kaikonneet pois kun minulla ei ole aikaa olla heidän kanssaa enkkä huomannut tätä vasta kun nyt lähiaikoina olisin tarvinnut niitä ystäviä mutta niitä ei ollut. Minusta tuntuu että olen joutunut aikuistumaan ihan liian nopeasti sillä äitini aina sanoo minulle kun puhun poikaystävästäni niin ettei kai noin nuorena tarvitse seurustella kovinkaan vakavasti kun olette molemmat vasta ihan lapsia.Miksi hän sanoo näin kun välillä tuntuu että olen aikuisempi kuin hän?
Hakekaa apua! ja aloittaja, älä kerro perheellesi että käyt psykologilla tms. Jaksamisia teille!!!!!!!!!!!!!ja sinä 16-v..ilmoita isällesi ja vaika sosiaalihuollolle!
no muuta ihmeessä jonnekkin pois!!! ja käy psygologila niin ettet kerro isälle ja äidilles...! toi on ihan kauheeta ihmisen kestettäväksi :(