Tänään tuli 12 vuotta kuluneeksi, kun isäni kuoli. Pimeää,lohdutonta. Kuten silloinkin. Sytytin kynttilän ja katselin vanhaa valokuvaa. Enää ei satu niin paljon, olen hyväksynyt tapahtuneen. Raastava suru on muuttunut vuosien varrella hiljaiseksi kaipaukseksi;Isä, voisinpa jutella kanssasi. Olisi niin paljon puhuttavaa. Kuuletko tämän? Minulla on ikävä sinua!
Suru muuttaa muotoaan
Omppu
41219
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Minäkin menetin isäni. Siitä on myös aikaa vuosia. Koen yhä samoin kuin sinä.Kaipaan ja ikävöin häntä paljon. Se epätoivo ja loputtomuuden tunne on kuitenkin helpottanut. Kyllä hän kuulee ikäväsi ja rakastaa sinua Omppu, siellä jossain.
Siitä on kolmekymmentäkolme päivää kun isäni kuoli. Silloin oli pyryttänyt lunta kovasti, mutta kuolemanpäivänä sää oli kaunis. Lumi peitti maan eikä tuullut/satanut enää.
Isänpäivänä oli sumuista, märkää, hautaa ei vielä ollut.
Hautajaisissa ilmakin itki, ja lopulta lumi suli pois. Haudalla on pimeää, märkää, kukat kuihtuvat.
Joulu tekee tuloaan. Suru pysyy.
Suru haihtuu, mutta kaipaus pysyy.
Minun isäni kuolinpäivänä kaksi vuotta sitten satoi vettä, koko yön oli satanut ja isä oli lähtenyt aamuyön tunteina pois. Hautajaispäivänäkin satoi ja tuuli vei viimeisetkin lehdet pois puista.
Aluksi muistikuvissa oli vain sairas ja vanha isä, mutta nyt myöhemmin alkoi tulla muistoja isästä silloin kun hän oli parhaimmillaan. Alkaa muistaa hänen huumoriaan ja muitakin arkipäiväisiä asioita.
Aluksi laskin päiviä ja viikkoja, paljonko kuolemasta ja viimeksi näkemisestä oli aikaa.
Nyt parin vuoden jälkeen alkaa hyväksyä asiaa - en olisi halunut, että isä olisi kitunut ja jatkanut sairastamistaan vain sen takia, että minulla oli hyvä olla niin kauan, kuin hän oli elossa.
Tätä vaihetta minä käyn nyt läpi. Lasken päiviä, odotan että aikaa kuluu enemmän.. Jospa se vaikka helpottaisi ajan mittaan. Tuskin kuitenkaan ennen kuin on päästy edes joulun ohi.