Ikäni on lähempänä 40:tä, kuin 30:tä. Olen sinkku, yksineläjä, vanhapiika, lonely rider... Miten nyt kukakin asian haluaa sanoa. Tuntuu että kaikki yli 30:set naiset ovat joko vakiintuneessa parisuhteessa tai sitten lähes aina kotona, kuten minäkin. Alan kapakoissa näkyy olevan lähinnä parikymppisiä tyttöjä.
Nytkin on lauantai ja viikolla ajattelin, että jospa tänään pitkästä aikaa lähtisin vähän kaljottelemaan ihmisten ilmoille, mutta voi olla että jää jälleen kerran lähtemättä. Ei ole parin viime vuoden aikana enää kovin usein innostanut ravintolaelämä. Tunnen itseni niin ulkopuoliseksi.
Olen aina ollut vähän ulkopuolinen missä tahansa porukassa, vähän erakko luonne, vaikea ystävystyä, epäkarismaattinen(?) tai jotain. En nyt tarkoita, että olisin aivan täysin yksinäinen reppana. Onhan minulla muutama ystäväkin(laatu korvaa määrän) ja on joitakin naissuhteitakin elämän aikana ollut, tosin viimeisesta seurusteluyrityksestäkin taitaa olla 2-3 vuotta, en edes uskalla laskeskella tarkemmin ajan kulua.
20 ja 30 ikävuoden välillä viihdyin siellä kapakassakin, jossain vaiheessa aika tiiviistikin (en kuitenkaan alkoholisti ole). Mutta jotenkin ei enää jaksa. Tulee aina Ratsian Täältä tulee yö-biisin tunnelma illan mittaan liian vahvasti päälle. Nuorempana uskalsi välillä yrittääkin jotain, jos näki kiinnostavan naisen, vaikka pakitkin tuli monesti, niin ei täysin lamaantunut. Mutta nykyään eivät edes rohkaisuryypyt auta. Selvinpäin ei uskallla ollenkaan, pari olutta ei vielä riitä, kymmenen oluen jälkeen ei enää jaksa/viitsi...
On siis helpompi olla viikonloput yksin kotona. Tuntee itseasiassa itsensä vähemmän yksinäiseksi kotona omissa puuhissaan, kuin ihmisten keskellä hälinässä, ulkopuolisena, seuraamassa muiden juhlintaa. Viikot töissä, viikonloput kotona jne. Satunnaisia vierailuja kavereiden luona. Aina on jotenkin kolmas tai viides tai seitsemäs pyörä kuitenkin. Se pariton.
Eli välillä kaipaakin itselleen omaa rakasta, mutta sitten pelkää, että osaanko edes olla suhteessa toisen ihmisen kanssa. Olen niin tottunut omiin pieniin ympyröihini, että toinen ihminen häiritsisi elämääni. Ja kuitenkin, jos sittenkin vielä...
Siis miten voisi tavata muita mökkihöperöitä? On tullut kirjeenvaihtoakin yritettyä muutamaan kertaan, mutta ei sekään ole tuottanut tulosta. Mistä löytyisi rohkeutta lähteä ihmistenilmoille ja yrittää saada kontaktia?
Nytkin on lauantai ja viikolla ajattelin, että jospa tänään pitkästä aikaa lähtisin vähän kaljottelemaan ihmisten ilmoille, mutta voi olla että jää jälleen kerran lähtemättä. Ei ole parin viime vuoden aikana enää kovin usein innostanut ravintolaelämä. Tunnen itseni niin ulkopuoliseksi.
Olen aina ollut vähän ulkopuolinen missä tahansa porukassa, vähän erakko luonne, vaikea ystävystyä, epäkarismaattinen(?) tai jotain. En nyt tarkoita, että olisin aivan täysin yksinäinen reppana. Onhan minulla muutama ystäväkin(laatu korvaa määrän) ja on joitakin naissuhteitakin elämän aikana ollut, tosin viimeisesta seurusteluyrityksestäkin taitaa olla 2-3 vuotta, en edes uskalla laskeskella tarkemmin ajan kulua.
20 ja 30 ikävuoden välillä viihdyin siellä kapakassakin, jossain vaiheessa aika tiiviistikin (en kuitenkaan alkoholisti ole). Mutta jotenkin ei enää jaksa. Tulee aina Ratsian Täältä tulee yö-biisin tunnelma illan mittaan liian vahvasti päälle. Nuorempana uskalsi välillä yrittääkin jotain, jos näki kiinnostavan naisen, vaikka pakitkin tuli monesti, niin ei täysin lamaantunut. Mutta nykyään eivät edes rohkaisuryypyt auta. Selvinpäin ei uskallla ollenkaan, pari olutta ei vielä riitä, kymmenen oluen jälkeen ei enää jaksa/viitsi...
On siis helpompi olla viikonloput yksin kotona. Tuntee itseasiassa itsensä vähemmän yksinäiseksi kotona omissa puuhissaan, kuin ihmisten keskellä hälinässä, ulkopuolisena, seuraamassa muiden juhlintaa. Viikot töissä, viikonloput kotona jne. Satunnaisia vierailuja kavereiden luona. Aina on jotenkin kolmas tai viides tai seitsemäs pyörä kuitenkin. Se pariton.
Eli välillä kaipaakin itselleen omaa rakasta, mutta sitten pelkää, että osaanko edes olla suhteessa toisen ihmisen kanssa. Olen niin tottunut omiin pieniin ympyröihini, että toinen ihminen häiritsisi elämääni. Ja kuitenkin, jos sittenkin vielä...
Siis miten voisi tavata muita mökkihöperöitä? On tullut kirjeenvaihtoakin yritettyä muutamaan kertaan, mutta ei sekään ole tuottanut tulosta. Mistä löytyisi rohkeutta lähteä ihmistenilmoille ja yrittää saada kontaktia?
Vastaukset 19
Vanhimmat
...pientä alavireisyyttä ilmassa, huomaan =)
Mitähän tuohon pitäisi luontevasti sanoa?
Vaikka ensinnäkin se, että älä nyt jää tuleen makaamaan, vaan hartiavoimin vain muiden ystävien matkaan ja eihän aina tarvi mihkään kapakkiin suunnata, vaan mihin vain, mikä irroittaa ajatukset synkistelystä!
Ei ikä ole este (sanoo samanikäinen), mutta kieltämättä joskus tuntuu, että hidaste se on! =)
Mutta ei mikään ylitsepääsemätön juttu alkuunkaan. Itsestä kaikki kiinni, niin harmillisen totta kuin se onkin. Itse olen mukana kaikessa, häärään kaiken ikäisten nurkissa ja teen mitä mieleen tulee =)
Itseluottamus kunniaan! Mieti positiivisesti itseäsi, älä koskaan katsele "vikojasi".
Kyllä hei tän ikäiset voi muistella Ratsian levytyksiä ilman mitään omantunnon/kaihon tunteita. Biletystä ja toimintaa sä tarviit vain ja tee se niiden hyvien ystävien kanssa. Mutta älä vedä liikaa olusia, sillä silloin sä teet itselles hallaa, nimittäin mä en henk.kohtaisesti diggaile eukkoja, jotka vetää kyykät alkuillasta ja sen jälkeen yrittävät olla niin pirun haluttavia ja ties mitä. Muutama olunen/ sidukka vain siksi, että rentoutuu ja rohkaisuun ei viinaa tarvita, koska sen rohkeuden sä etsit sieltä itsestäs! Siellä sen on jossain niinkuin ennenkin, mutta houkutella sitä vähän pitää.
Ihan tosi, kevät tulee kolisten ja silleesti, joten nyt vain toisenlainen ote elämään ja sullekin löytyy vielä joku kottarainen vierelles! Usko ittees, niin tässä muidenkin pitää ja aina se on hienoa tulosta tuottanut, vaikka toisinaan olisikin helpompaa vetää peitto korviin koko päiväks ja leikkii, ettei päivää tulekaan...mutta ei sitä hommaa noin loppupelis hoideta!
Tsemiä vaan ja kirjoittele tänne, jos sekin helpottaa...täällä on monta tosi hyvää kotitohtoria sua neuvomassa =))))
Totuushan on kuitenkin se, että sieltä kapakista ne naiset lähes poikkeuksetta löytyvät(jos löytyvät), eivät kirjastosta tai lenkkipolulta, jossa todenäköisyys kohdata toinen lesbo ja vieläpä vapaa lesbo on varsin huono.
Mutta piti oikein lukea toi oma teksti uudelleen, kun tarkoitukseni ei ollut mitenkään erikoisesti synkistellä, mutta voihan se vähän synkälle vaikuttaa. =D Ajattelin vaan lähinnä vähän kysellä, että onko joku muukin tämän ikäluokan nainen kyllästynyt "etsimään sitä oikeaa" ja jossain määrin jo tottunut, jopa tykästynytkin, siihen yksin oloon ja pelkäävätkö ne muutkin mökkihöperöt, että eivät oikein edes taida oppia elämään niin, että joutuisi ottamaan toisenkin ihmisen tarpeet huomioon? Vai ovatko kaikki vaan löytäneet kumppanin ja elelevät nyt auvoisaa kotielämää (kuten valta osa ystävistäni)?
Tarkoitan siis, ettei mulla jatkuvasti ole mielessä, että "voi , voi kun olen niin yksinäinen jne." ja etten koskaan mitään harrastaisi muiden ihmisten kanssa. Vaikka pakko myöntää, että viihdyn aika hyvin kotona ja harrastuksetkin ovat suurelta osin semmoisia itsekseen nyhrättäviä.
Tuosta juomisesta vielä. En olekaan koskaan harrastanut vetää kyykkiä (uusi sanonta muuten mulle) sen enempää alku- kuin loppuillastakaan, mutta en myöskään pidä mitenkään pahana sitä, että muutamaa olutta tai paukkua käyttää vapautuakseen pahimmista "estoista". Kaikki kun eivät ole perusluonteeltaan niin reippaita ja ulospäisuuntautuneita. Ja niiden ystävienkin kanssa nykyään yleensä tehdään ihan jotain muuta, kuin ryyppäämistä. Ihan selvyydeksi vaan, jos tekstini viittasi liikaa siihen ryyppäämiseen ja ravintolaelämään.
Kiitos ensimmäisestä vastauksesta! Mielenkiintoista, tuleekohan muita.
En muuten vielä ole päättänyt lähdenkö bilettämään vai touhuilenko jotain ihan muuta...
Luin viestisi miettien... Ymmärrän ikäväsi. Ihminen kaipaa vierelleen toista elämään ja jakamaan asioita. Mutta mistä se joku löytyisi? Haluatko jutella enemmän, vaihtaa ajatuksia elämästä, tai mistä vaan?
Tähän saa niin vähän mahtumaan tekstiä, että on selvääkin selvempi, että jotain voi ymmärtää väärin... tai siis kaikkea ei vaan saa mahtumaan mitä haluaisi. En tosiaan ajatellut ryyppäämistä kohdallasi (hui) vaan jotain muuta..
Niin ihan ovat tuttuja juttuja noi ajatuksesi kaverin löytämisestä ja siitä, että osaako edes enään "olla" toisen kanssa.. siis yrittää vakavampaa juttua kaikenkaikkiaan.
Näistä asioista ja ihmisen kummallisuuksista voimme jatkaa keskustelua muullakin tavoin eli pistä osoittees tänne, niin jatkan tarinaani...jos haluat =)
...jota peräänkuulutin edellisessä tekstissäni,tuli mieleeni, että voinhan mäkin siis rohkeena antaa tän osoitteeni =)
[email protected]
Ja heiii, siihen saa tosiaan veivata niitä maileja kuka vaan...jos siltä alkaa tuntuu ja vaikka ei nyt niin tuntuiskaan =))))
En taida olla yhtä rohkea, kuin tuo Hapsu, että uskaltaisin tänne sähköpostiosoitteeni laittaa. Tietenkin voisi avata uuden ihan tätä varten, mutta pitää vähän harkita vielä...
Harkitaan tuota mailaamista...
kyllä varovaisuutesi =)
Eikä se mikään huono piirre olekaan tänä kauhiana aikana.
Mutta toisaalta anonyymistihän me täällä kaikki kuikuillaan, joten ei mitään vaaraa.. =)
Ja sähkiksethän on myös anonyymejä, että silläkin saralla päin tuulta vain!
Hyvä että tulit palstalle. Toivottavasti osaamme yhdessä sinua kannustaa. Jokaisella on vissiin aikoja, jolloin ei "uskalla" lähteä mihinkään, mutta sitte tämä aika muuttuu ja taas baanalle..
Kysyt, mistä löytyy rohkeus. Kyllä se rohkeus löytyy sinusta itsestäsi. Eihän sinulla ole mitään menetettävää, jos lähdet kierrokselle katselemaan ympärillesi, mutta jos jäät kotiin, menetät varmasti. Tuskin kukaan hoksaa tulla ovellesi..
Tsemppiä sulle :)
Kyllä meitä muitakin ei niin nuoria löytyy... ja sinkkuja kaiken lisäksi. Ei tuosta selvinnyt, missä päin asut, mutta Suomessa toimii mm. Mummolaakso-yhdistys. Älä anna nimen hämätä, vaan käy tutustumassa sivuihin. Toimintaa on eri puolilla Suomea. http://www.sappho.net Tansseissa ei liikaa niitä humalaisia näy ja siellä on monta meikänaisen laista, jotka juovat koko illan virvoitusjuomia. Ikähaitari lähtee yleensä noin kolmikymppisistä.
Itse olen tutustunut lesbomaailmaan pelkojen kautta ja menemällä niitä pelkoja päin. Eli Kesti minulatakin kauan saada kontaktia. Ensin oman itseni hyväksyminen, sen jälkeen uskaltautuminen ulos. Tuo vaihe oli juuri itselleni ehkä se pahin paikka. Lähteä ulos ja vielä yksin eikä tiennyt mitä siellä kohtaa. Jännitti, vatsassa perhosia, kädet hikoili ja niin hikoili koko ihminen. Mutta menin ja kapakassa puhuin muutaman ihmisen kanssa. Seuraavana viikonloppuna rohkaistuneena uudelleen ja siitä se alkoi.
Nykyään käyn ulkona kapakoissa ja tapahtumissa aina silloin tällöin, mutta olen löytänyt omat lesboystäväni vuosien varrella ja usein juuri sen humalahakuisen ilmapiirin takia tapailemme usein jonkun kotona. Suhteitakin on löytynyt erilaisista muista yhteyksistä. Setallakin on erilaisia ruyhmiä. Niitäkin voi koettaa, mikäli asuu jonkin Setaan kuuluvan järjestön alueella ja sitä kautta löytää niitä uusia sosiaalisia kontakteja.
Yksi tapa on myös kontakti-ilmoitukset netissä, mutta niissä saa varautua myös pettymyksiin ja pitääkin varautua, mutta sitä kautta voi myös löytää ystäviä.
Tällä hetkellä olen sinkku enkä oikeastaan aktiivisesti edes etsi ketään, mutta olen myös valmis, mikäli sen oikean kohtaan.
Rohkeasti vaan ja muista, että et todellakaan ole yksin sinkkuna. Sinun pitää vain löytää se sinulle oikea tapa tavata niitä ihmisiä.
Juu, ihan täällä Uudenmaan suunnalla asuilen, että periaatteessa paikkoja ja tapahtumia on enemmän kuin muualla päin Suomea, mutta kuitenkin...
Mummolaakson tantsuissa on joskus ollut ihan kivaa, mutta vielä useammin on tullut kyllä semmoinen olo, että pitäisi olla joku mesta siinä discon ja "lavatanssien" välillä. Ok, kyllähän siellä "mummolassa" muutakin tulee, kuin tangoa ja humppaa, riippuu vähän dj:stäkin tietty ja paremmin siellä joka tapauksessa viihtyy, kuin niissä "nuorisopaikoissa".
Tässä kun alkaa jo pikkasen kevät tuntua, linnutkin ovat jo varovasti aamuisin laulelleet, niin enköhän minäkin kömmi taas talvipesästä vähän useammin ihmisten ilmoille.
Kieltämättä kuitenkin välillä miettii, että miksi minun pitäisi olla aina se, joka sitten rohkaisee mielensä ja yrittää lähestyä jotain jossain. Eli jos menen yksin kapakkaan, niin tuskin kukaan tulee juttelemaan tai vaikkapa jopa "iskemään". Yksin saa istua kotiin lähtöön asti, jos ei itse saa jututettua ketään. En ole mikään kaunotar ja kroppakin voisi olla trimmatumpi, mutta rumempiakin kyllä löytyy. Ja ihan tyhmä ja huumorintajutonkaan en ole. Silti jotain luotaan työntävää minussa sitten ilmeisesti on, kun ei seuraa löydy? Tai sitten olen jotenkin "huomaamaton", helposti ohitettava. Sen kun tietäis, niin vois ehkä yrittää jotain tehdä asialle. Että semmoisia mietteitä on tullut pieneen mieleen ja siksi on alkanut viihtymään itsekseen kotona niinkin tiiviisti.
Sait jo hyviä neuvoja, ei mitään lisäämistä niihin. Mee ulos vaan, mailaile. Ihan niissä rajoissa ja tiheydellä kuin itse haluat. Mutta mene. Et menetä mitään, olen varma, että saat jotain.
Minulla on sama syndroma, luen sohva notkolla romskuja ja viihdyn niin saamarin hyvin. Mutta kun panen kirjan pois, ihmettelen, miksei vierellä ole ketään, outoa. Kyllä niin on, että olen elämässä mukana vain silloin, kun tapaan muita. Noin ylimalkaan, erityisestä puhumattakaan.
On siis muitakin. =D
Tuttua kuin mikä tuo yksinolo. Itse olen tuntenut itseni "ulkopuoliseksi", vähän oudoksi lähes koko ikäni. Yritin elää ns. heteroelämää lähes neljäkymmentä vuotta. Siis elämää...
Noin kolmikymppisenä tein päätöksen elää yksin. Olin todella yrittänyt seurustella yhden ihan mukavan miehen kanssa jo pari vuotta. Kas siinä vasta hyvä isä mahdollisille tuleville lapsille. Mutta kun ei natsannut niin ei väkisin ja päätin että on parempi elää yksin. Tunsin itseni todella omituiseksi, kummajaiseksi, kun en todellakaan syttynyt.
Ok! Elin siis yksin. Tein työtä, opiskelin, harrastin, tapasin ystäviä, luin todella paljon jne. Viihdyin melkein parhaiten yksin. En oikeastaan tuntenut itseäni yksinäiseksi. Omituinen kun olin (ja olen kai edelleen).
Noin pari vuotta sitten tapasin naisen, jonka kanssa ystävystyin. Näin meni muutamia kuukausia, kunnes... (jatko on jo historiaa)
Suhde kesti reilun vuoden. Kaikki hyvähän päättyy aikanaan, niin myös tämä stoori. (toinen jatkoi ns. heteroelämää)
Mitä minulle jäi käteen? Ainakin se, että enää en ole tuntenut itseäni omituiseksi ja tunteettomaksi. Mutta miten tästä eteenpäin. Asun kaupungissa missä ei ole mitään Setan toimitaa. Lähimmät kaupungit jossa toimintaa on, on yli 100 kilometrin päässä. Mutta onhan autot keksitty. Ja niinpä olen uskaltautunut muutamia kertoja ihmisten ilmoille ja pitää sanoa, että ihan mukavaa on ollut ja ihan ilman alkoholia (autolla kun on liikenteessä). Tosin ikäisiäni ei Setan bileissä kovin montaa ole ollut, mutta nähtävästi laatu korvaa laadun tässäkin asiassa.
Mitä yritän tässä sanoa on että reippaasti vain ihmisten ilmoille. Helppoa se aina ole, mutta reippaalla ja iloisella mielellä pääsee pitkälle. Jos nyt ei tapaakaan ihan ensimmäisellä kerralla sitä oikeaa, niin mielenkiintoisia ihmisiä nyt kuitenkin. Äitini on kuvaillut minua sanoilla ujo, kiltti, hiljainen. Eli jos minulla on ollut ihan kivoja iltoja, niin miksi ei myös sinulla.
Niin ja mitäpä hävittävää sinullakaan on jos kapakkaillat ei kiinnosta niin rohkeasti laittelemaan sähköposteja mielenkiintoiseksi katsomillesi ihmisille. Vaihtoehtoja kyllä löytyy. Uskalla elää!
Ja ei kai me loppujen lopuksi niin omituisia olla kuitenkaan...
Tsemppiä sinullekin sinne jonnekin.
Mitä tuohon omituisuuteen muuten tulee, niin kaikkihan me ollaan omalla tavallamme omituisia. Eikä välttämättä niinkään omasta mielestämme, vaan juuri niiden toisten.. eli kun ikää on sen verran, että katselemme kriittisesti kaikkea,halusimme tai emme, niin tulee toisesta ihmisestäkin liian pikaisesti tehtyä johtopäätöksiä, jotka eivät pidemmän päälle mitään merkittäviä olisikaan.
Voidaan "hyljätä" joku asiallinen ihminen vain sen vuoksi, että siinä joku pikkupiirre ei heti iske ja ei edes vaivauduta tekemään tuttavuutta toisen kanssa.
Näin olen huomannut useinkin käyvän, että ihmiset pitävät minua milloin minkinlaisena ja lausuvat helposti: En pidä tosta tyypistä tai pidän hänestä!
Heh, aika mielenkiintoista, koska nämä ihmiset eivät juurikaan ole edes keskustelleet kanssani, pelkkä tervehtiminen on riittänyt!
Itse pyrin tutustumaan ihmiseen, ennen kuin lausun tuon "kuolemattoman" päätelmäni!:)
Tähän ikään mennessä on aika monta kertaa saanut huomata muodostaneensa pintapuolisen ensivaikutelman perusteella jostain ihmisestä täysin väärän kuvan.
Itse olen uudessa tilanteessa, vieraiden ihmisten kanssa yleensä hiljainen, ujo, hieman sivusta tarkkailija ja minua on erehdytty pitämään tämän takia ylpeänä tai jotenkin "pelottavana" ja vähintäänkin omituisena. Tälläistä olen muutaman kerran kuullut minusta ajatellun.
Olen itse pyrkinyt ihan tarkoituksella pääsemään eroon tavasta niputtaa ihmisiä johonkin "kasteihin" ja yritän muodostaa sen mielipiteeni vasta hieman paremman tutustumisen jälkeen.
Tsemppiä aina tarvitaan.