Sosiaaliset pelot rajoittavat elämääni. Päättyneen avioliiton haamut hyppivät silmille; mitä, jos taas joudun arvostelluksi ja tallatuksi maan tasalle - henkisesti.
Vetäydyn yksinäisyyteen. Antaudun kohtaloni edessä. Pelkään ja jännitän; se estää minua elämästä. Solmimasta ihmissuhteita. Luottamasta siihen, että joku voi rakastaa minua juuri tällaisena...
Yksinkö maailmassa?
Vetäydyn yksinäisyyteen. Antaudun kohtaloni edessä. Pelkään ja jännitän; se estää minua elämästä. Solmimasta ihmissuhteita. Luottamasta siihen, että joku voi rakastaa minua juuri tällaisena...
Yksinkö maailmassa?
Vastaukset 14
Vanhimmat
Kun luin viestiäsi, tuli mieleen, että annat liikaa valtaa omasta elämästäsi muille. Omassa elämässä olen huomannut, että niissä tilanteissa, joissa kohdistan liiaksi toiveeni toiseen ihmiseen, petyn. Kun seisoo vahvasti omilla jaloillaan, niin ei ole odotuksia eikä pettymyksiä. Voi keskittyä elämässään toisen seurasta nauttimiseen ilman odotuksia. Elämä tuntuu olevan sarja kohtaamisia. Kuljetaan osa matkasta toisen ihmisen seurassa, mutta kaiken takana kuitenkin ollaan yksin.
Mitä enemmän teet sellaisia asioita, joista nautit. Tapaat muita ihmisiä ystävinä ei siis kumppaneina sitä vahvemmilla olet oman elämäsi suhteen. Toivon sinulle kaikkea hyvää elämääsi. Omalta kohdalta pidän elämää yhtenä suurena seikkailuna :).
Ai miten syvällisesti ymmärtävä teksti tiiviissä paketissa! Nuo sanasi tahdon muistaa, tässä kriisien täyttämässä ihmiselämässä. Elämä on matka joka tehdään itse, vaikka seuralaisia vierellä välillä onkin. Toisen varaan asettuminen on aina epävarmaa, mutta oman itsensä vahvistaminen palkitsee.
Kokemus opettaa :(..
Sehän se on minullakin. Melko vanhaksi piti elää ennen kuin jouduin näiden perimmäisten kysymysten ääreen. Jouduin huomaamaan, että muiden hyväksi toimiminen ja jatkuva omista eduista tinkiminen saattaa sittenkin jättää vain luun kouraan. Erilaiset uhraukset (aika, raha, energia, tunteet) ovat tietysti kelvanneet vastaanottajille, mutta lopulta voi huomata olevansa edelleen yksin, tuskin kiitosta saaneena. Enää en yritä ostamalla ostaa luottamusta tai ystävyyttä - jos jään ilman, sekin käy.
Samassa veneessä.. Olen se ikuinen ymmärtäjä ja periksiantaja :).. No, olen oppinut juoksemaan kovaan ja karkuun :D..
Sen verran vielä, kun puhuit tunteiden "tuhlaamisesta". Olen törmännyt tilanteeseen, missä varmasti kumpikin osapuolista (siis minä ja toinen) olemme vetäneet itsemme henkisesti piippuun päättämättömyydellä.
Tarkoitat varmaan tilannetta, jossa suhdetta jatketaan ja jatketaan, vaikka kumpikaan osapuoli ei voi hyvin. Siinä tilanteessa ero on se oikea ratkaisu, mutta jotenkin sitä vain odottaa ihmettä ja takertuu niihin elementteihin, joiden uskoo yhdistävän. Se saattaa olla juuri nyt minun tilanteeni.
Erilainen tapaus. "Järki-ihmisinä" pidettiin mahdottomana, että suhde muuttuisi vakavammaksi. Sehän olisi vaatinut myönnytyksiä puolin kuin toisin :).
tällä hetkellä omat haamuni tanssivat sen verran
outoa ripaskaa, että en puutu enempää yksityis-
kohtiin.
Aihe on hyvä, vaikka kulunutkin, mutta se on esi-
tetty koukun kera. Se on yksilön oma sisäinen
peikko kertomassa mihin kääntyä seuraavasta kadun-
kulmasta, kun vastaan voi yhtäkkiä tulla tutut,
mutta ei-toivotut kasvot. Ei löydy sanoja eikä
keinoja puolustautua tyylikkäästi kylmiltään.
Kotiin ei myöskaan parane murehtimaan, kaatuuko
seinät vai ei.
Ulkomaailma on vain se ainoa näyttämö, jossa jou-
tuu esittelemään itsensä, jos aikoo saada ne
harvat ja ehkä pitemmällekin ulottuvat kosketukset
uusiin ihmissuhteisiin.
Meidän hektinen maailmamme on sokea sisäisille
kauneuksille ja materiaalinen arvo ja ulkokuori
tekevät kunnon valepuvun, josta ei tiedä saako
vain lihaa vai koko hoidon.
Yksinkö? Kokeile All-In.
Koen jotakin samaa tunnetta kuin sinä.
Kolmentoista vuoden avioliiton päättyminen ja sen jälkeen musertuminen ja maahan tallottuna en nähnyt valoa missään. Mutta en antanut periksi, vaan hiljalleen parantelin itseäni "osa osalta" ja sain kasaan oman elämän. Älä antaudu sinäkään. Uusia ihmissuhteita minä kyllä arkailen ja vakavaan suhteeseen en pysty, pettymykseni avioliitosta ja sen loppumisesta ovat niin voimakkaat. Elän väistellen arvostelijoita ja niita tallaajia, tunnen välillä avuttomuutta, mutta pystyn sanomaan, että minä elän.
Siis onko toivoa, että joku voi ymmärtää jännittäjää? Ilman, että luulee tämän vain leikkivän ylpeätä ja kopeata, kun hän ei ihan varauksettomasti pysty tutustumaan sukuun tms. Minua vaivaa suunnaton arvostelun pelko. Entinen anoppini varsinkin oli aivan taituri nolaamaan minut, toisten ihmisten aikana. Mieheni piti minua nyrkin ja hellan välissä ja opin pelkäämään sekä häntä että hänen sukuaan. Juhlat olivat kauhistus; häpesin itseäni ja jännitin.
Nyt on elämässä tullut eteen sama tilanne. Tutustuminen sukuun. Katkeaako suhde, jos sanon toiselle, että pelkään. "Sori vaan, mutta saatat joutua häpeämään minua", "minusta tuntuu, etten tosiaankaan ole arvoisesi" jne.
Tuntuuko tutulle? Tätä ajattelen, ja mietin, josko sittenkin olisi paras luovuttaa. Elää vain yksin; niin kukaan ei joutuisi kärsimään minun vuokseni.
Anteeksi, synkkää tekstiä.
kuulostaa lohdutukselta, mutta kaikille tiedoksi:
aina löytyy suku, joka ottaa tulokkaan vastaan
kuin kadonneen sukulaisen.
Ei saa luopua ensimmäisen tyrskyn jälkeen.
On sinulla oma ihmisarvosi. Eikä kenelläkään ole oikeutta vetää sitä lokaan.
Monesti olen huomannut, että loukkaajat ovat heikkoja ihmisiä ja ei kovinkaan suosittuja ihmisinä. Ei vahva ihminen toista loukkaa..
on maailma täynnä.
jossain matkanvarrella muutuin välinpitämättömäksi. #MURR#
eikä sekään ollut hyvä.