Kipuni,
tuskainen usvani,
etsii helliä höyryjä,
täällä niin,
pohjattoman karheassa,
luonne,
tilattomassa tilassa,
jossa läheisyyden paikka,
on jossain liian kaukana.
tuskainen usvani,
etsii helliä höyryjä,
täällä niin,
pohjattoman karheassa,
luonne,
tilattomassa tilassa,
jossa läheisyyden paikka,
on jossain liian kaukana.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Anna minun suudella kipusi pois, tuskan haavat nuolla puhtaiksi. Se meidän molempien parhaaksi ois, jos muuttaisimme tämän kaiken yhteiseksi rakkaudeksi.
Niin paljon olen kokenut minäkin, kärsinyt liikaa itsekkin. Sinä sait minut uskomaan tulevaan, luottamaan huomiseen parempaan.
Anna minulle mahdollisuus uus, anna rakkaudellemme taas tilaisuus...
Ainoa hoitokeino kipuihimme, on läheisyys ja kiinnipito toisistamme...
Rakastan...vain sinut haluan.
Samalla alkukirjaimella.
( sisimpäni on kuin tuo myrsky, vain sinä
voit saada sen tyyntymään )
Sade hakkaa ikkunaan,
tuuli heittää kuperkeikkaa,
kuin ei tietäisi, mihin suuntaan pitää lähteä.
Palatako sinne, mistä tuli, vai lähteä kohti uutta, tuntematonta? Miten vaikeaa onkaan tietää. Minuutit vaihtuu tunnneiksi, tunnit päiviksi, päivät kuukasiksi, kuukaudet vuosiksi. Sama tunne, sama ikävä, nyt vaan tyynenpänä, ei enää myrskyä, ei iloa, surua. Ne olen laittanut tuulelta suojaan, koteloon sisimpääni, sillä mikään ei enää minua ravista, mikää ei saa minua vapisemaan. Kerran värähdin, kun koskit minuun. Se tunne oli voimakkaampi kuin myrsky, suurempi kuin taifuuni. Vapisin, halusin. Tunsin sen sielussani asti. Kuka nyt avaisi koteloni, päästäisi myrskyn valloilleen, ellet sinä sitä tee...
Jos molemmat tuntevat noin kuin tuosta lopusta lukijana tulkitsen, kaikki on mahdollista. Sillä se mikä on kerran on rakastavasti kantanut ja ollut, pysyy. Muuttaa muotoaan vähän, liikahtaa kuin mantereet palasen vielä lähemmäksi, toistensa lomiin liimautumatta kiinni, toisiansa satuttamatta.
Varjelkaamme ajatuksia: usko vie ylös, epäusko alas.
Hyvää yötä!
Niin syvä on kaipuuni, sitä ilmoille ääneti huutelen. Vastauksen toivossa yötä hiljaista kuuntelen.
Viestin hiljaa niin hiljaa sinulle lähetän, kanssas tahtoisin yhteisen elämän. Kuulitko kuinka kuiskasin, sanoista hellimmät rakkaalleni lähetin?
Tiedän niin vaiti olin silloin, mutta oi kerro rakkaani luoksesi saanko tulla milloin? Veit sydämeni, sieluni mukanasi, ne luonasi on turvassa uomassasi.
Lupaathan niistä huolta kantaa, kunnes kohtalo tilaisuuden antaa? Kun kerran taas kohdataan, saammeko sitten viimeinkin rakastaa?...
Kiitos myös itsellesi kauniista sanoistasi.
Kerran uskoin itseeni. Sinut saisin aina vierelläni pitää. Ei mikään mahti maailmassa voisi horjuttaa sitä, mitä yhdessä rakensimme. Erehdyin. Rakensitkin vain muuria itsesi ympärille, hiljaisuudesta, puhumattomista lauseista, toteutumattomista toiveista.
Epäusko valtasi mieleni. Etkö kuullut, kuinka sieluni huusi, etkö huomannut? Huuleni liikuivat, mutta sanani jäivät ikuisesti sisälleni. Rakastan, rakastan, yritin huutaa - ei ääntäkään. Mutta silloin käännyit ympäri ja tajusin. Ei tarvita sanoja, ei innokkaita vakuutteluja. Me olemme yhtä ja tulemme aina olemaan. Joskus vaan täytyy mennä, tullakseen takaisin. Sen kertoi katseesi, joka oli täynnä ikävää ja rakkautta.
Katsoinmme toisiamme pitkään, syvästi, sitten sanaakaan sanomatta käänsit pääsi ja kävelit pois... Aikaa kului. Minä täällä, kuuletko? Äänetönnä yhä huudan! Jonain päivänä tulet takaisin...ehkä...kun... Jaksanko vielä uskoa?