REGINAAN

IHAN MUODON VUOKSI –

SE TAVALLINEN

Jaska painoi korvansa kiinni Erjan oveen ja kuulosteli. Ei suurempaa häslinkiä meneillään. Se ei painanut ovikelloa, koputti mahdollisimman hiljaa sovitun merkkisarjan, etteivät Erjan yleensä iltamyöhäiseen saakka kärttyisinä teluavat kakarat taas heräisi natisemaan, kun se tuntui saaneen ne tainnutetuksi unten maille. Eivät olisi siinä pyörimässä jaloissa ja pilaamassa illallista. Mitään varsinaista illallista ei siltä odottanut, ei sen puoleen, illallisia muita juitsuja, joita olis taas tyrkyllä kuin tarjottimella. Niinku Manulle illallinen. Silti Jaska ei malttanut olla raplaamatta postiluukkua raolleen: ”Arvaas kultsu millä nyt en koputa!”

Erja osasi odottaa Jaskaa, ja Jaskalta mitä tahansa ja samalla ei niin mitään. Oli tiennyt tasan tarkkaan, että Jaska tulisi taas tänään; yläkerrassa basson jytke oli voimistumistaan voimistunut ja levottomien askelten rytmi entisestään kiivastunut – hän oli jo laskenut minuutteja. Neljänneskossun kohdalla Jaskalla oli tapana raplata stereot päälle, puolikkaalla kossulla se lisäsi volyymia kohtalaiseksi, kolmella neljäsosalla se jo huudatti niitä niin viimeisen päälle ja viimeisen huikan jälkeen se sulki ne ja Erja kuuli sen bootsien kopinan etenevän ulko-ovelle, laskeutuvan rappuja yhden kerroksen verran ja pysähtyvän ovensa taakse. Sitten hän erotti hajanaisen, mutta tutunoloisen koputuksen, joka tuntui jäävän kimpoilemaan edestakaisin iltayöstä jo muuten hiljenneen rappukäytävän seinille. Sen piti olla taas umpikännissä, kun roilasi tuohon malliin - parasta nykäistä se vain mahdollisimman nopeasti eteisen puolelle, ennen kuin se alkaisi hoilata sukkulaa veenukseen ja ehtiä sulkemaan ovi sen perään, että se ei ehtisi huolimattoman kovaäänisesti paukauttaa sitä kiinni.

Jaska tuli silloin kun se halusi tulla, ei Erja sitä enää pyytänyt niin sanotusti poikkeamaan naapurissa jonkun asianpoikasen varjolla, asentamaan taulua tai heittäytynyt avuttomaksi ja pyytänyt avukseen siirtelemään painavien huonekalujen paikkaa. Sekin oli aikanaan ollut parempi seuralainen kuin lasten nukkumaanmenon jälkeinen puoliksi tyhjän kämpän hiljaisuus, joka pakotti kuuntelemaan omia ajatuksiaan ja katselemaan kalustukseen jääneitä ammottavia aukkoja. Alussa Erja oli ottanut tavakseen nappailla siinä odotellessaan muutaman keskikaljan, että nousisi samankaltaiseen vireeseen kuin Jaska, hauskaan pikkuhiprakkaan, mutta viime aikoina vain siksi, että laskeutuisi edes pienellä viiveellä nurkissa sopivaa hetkeä vaanivaan totaaliseen tympeyteen. Tissuttelusta oli jo tullut jokailtainen tapa, ei sellainen tippa tapa, ei se mitään, mutta mitään, Jaskaakaan hän ei enää ihan selvinpäin jaksanut kovin kauaa kuunnella, sillä pelkäksi kuunteluksi tämä arki-illat olivat jo menneet, omien ajatusten tai Jaskan. Yläkerrasta tai omassa kämpässä.

Jokin Erjaa vielä pidätteli. Hän piti huolen, että aloitti tissuttelun vasta lasten nukahtamisen jälkeen. Hän selitti itselleen, että hänellä olisi oikeus omaan aikaan ja omaan elämään myös naisena ja silloin hän saisi tehdä sitä mitä halusi, rentoutua ja nauttia hieman. Mutta päivä päivältä iltatoimet tuntuivat kestävän yhä pidempään ja tulevan yhä monimutkaisemmiksi. Ne tuntuivat kestävän tuskastuttavan kauan, ihan kuin lapset olisivat tahallaan härnänneet äitiään ja kostaneet tämän päivittäisen poissaolon heidän luotaan ja lietsoneet keskinäistä levottomuuttaan. He huutelivat tämän tästä tuomaan milloin mehua, milloin lukemaan vielä yhden sadun, milloin häätämään mörköjä sängyn alta, milloin viemään vessaan, milloin tekemään välirauhaa kiivaaksi yltyneeseen tyynysotaan.

Vasta sitten, kun Erja viimein malttoi jäädä hetkeksi lasten huoneeseen, pysyä rauhallisenoloisena aloillaan, hyräillä jonkun tuutulauluntapaisen ja käydä silittelemässä kylliksi kummankin hiuksia, hän saattoi kuulla lastensa hengityksen muuttuvan tasaiseksi. Silloin häntä itseään jo vilutti.

Hän tarvitsi lämmetäkseen ensin vain yhden kylmän oluen. Sitten sen yhden kylmän oluen ja äkkiä. Että ihminen alkaa tarvita lämmitäkseen jotakin kylmää. Hän hymähti omalle ajatukselleen, itselleen. Hän tarvitsi tiettyjä sanoja, ihan tiettyjä kappaleita. Sitä oikeaa fiilistä, jotakin tunnetta, jonkin liikahtamista. Fiilistä, fiilistä ja loputonta ymmärtämystä itselleen. Hän tarvitsi kiihkoa ja toisen ihmisen lämmintä ihoa. Mutta hän aloitti tapansa mukaan Nana Mouskourin Only Lovella, toisti sitä noiden parin ensimmäisen ahnaasti kulauttamansa oluen ajan, muutaman helpottavan hetken ajan, kun mielessään rullasi kuolleeksi kuittaamansa Mikon siististi olohuoneen maton sisään ja kuvitteli pudottavansa mattokäärön parvekkeen alle siirretylle roskalavalle. Kolmannella hän siirtyi Miljoonasateen Marraskuuhun ja Akimoffin Hakaniemen rantaan, viimeistään neljännellä Juicen Kaksoiselämään, viidennellä hän jo kidutti itseään Sielun Veljillä ja hoki tukkaansa haroen: ”Elämä on reiässä rattoisaa” ja siksbäkin viimeistä olutta viivytellessään nieleskeli Tuomari Nurmion Ruususen. Viimeistään sitä kuunnellessa hänellä oli tunne, että joku oli viimeinkin ymmärtänyt.

Viikolla se jäi siihen, niin itseironinen virne kuin Erjakin, yhä useammin sohvan pohjalle. Viikonloppuisin, kun lapset olivat Mikon luona, joka näytti viimein saaneen kylliksi opastuksensa uuteen tehtäväkuvaansa ja viikonloppunsa jälleen vapaiksi, ja oli pyytänyt lapset jokaisena viikonloppuna luokseen, eivät enää riittäneet Jaskan kossun pohjien lisäksi edes yksi mäyräkoira, parikaan päivää kohti. Ei riittänyt Jaskakaan, ei niin mikään, vaikka Erja kuinka yritti sammuttaa yltyvän sisäisen janonsa ja saada tyydytetyksi nälkäisen sisimpänsä ja humalasta villiintyneen vartalonsa. Jaskan kanssa vietettyjen viikonloppujen jälkeiset sisäänpäinhengittämiset ja vanhan viinan lemun pelko rassasivat jo valmiiksi hänen mieltään maanantainvastaisena yönä, kun hän mietti, milloin voisi ottaa viimeisen ryyppynsä ja miten kauan ehtisi nukkua ennen pakollista herätystä, ja viimeistään tupaten täydessä bussissa, ja sitten taas pukukaapilla ja luimistelevalla matkalla nimikkotrukin jotakuinkin eristettyyn ajokoppiin, jossa hän saisi olla kuulosuojaimet korvillaan kuulematta mitään muuta kuin päänsä huminaa ja vähän ylempänä kaikkia ihmisiä, varottavissa. Maanantaiaamuisin hänellä oli yksinäisyyden tarve. Hän tiesi pelkäävänsä.

Erja tunsi itsensä nykyisin lähes aina väsyneeksi; väsyneeksi yksitotiseen duuniinsa, iltaisin hoidosta hakemiinsa levottomiin ja huomionkipeisiin lapsiinsa, jokapäiväisiin rutiineihinsa ja taloyhtiön rutinoihin, mutta ennen kaikkea miehiin, joista kenestäkään ei näköjään ollut pidemmän päälle ja tosipaikan tullen mihinkään. Mutta väsymystä vielä enemmän hän tunsi itsensä maanantaisia työpäiviään lukuun ottamatta tahtomattaan yksinäiseksi, olipa hän missä tahansa tai olipa hänen ympärillään ketä tahansa.

Erityisen yksinäinen Erja tunsi olevansa kaikkina niinä iltoina, kun Jaska ei tullut, sillä Jaskakin oli haalistunut arkiseksi rutiiniksi, jonka mieletön toistaminen ei enää kyennyt korvaamaan hänen mielensä kattavaa autiutta. Yksinäisyyden tunne oli hiipinyt häneen jo Mikon aikana, kun hän alkoi saada lapsiin ja jokapäiväisen arjen pyörittämiseen tai yhteiseen vapaa-aikaan liittyviin kysymyksiinsä vastaukseksi, ettei hän nyt ehdi, ei jaksa, työpaineita, stressiä, pitäishän se nyt ymmärtää, tämä tilanne.

Yksinäisyys oli leimannut hänen ennen niin eloisat, kujeilevat silmänsä, kun ne olivat seuranneet Mikon levotonta pyörimistä yhteisessä vuoteessa, syviä tahattomia huokauksia ja lopulta hänen aamuyöstä tavoittamaansa levotonta unta. Mikkoa tuntui väsyvän pikku hiljaa yhtä enemmän, niin että Erjan oli turha enää yrittää pujottautua edes hetkeksi hänen kainaloonsa, koskettaa häntä koko lohdutusta kaipaavan kehonsa pituudelta tai kun hän oli luovuttaneena tuijottanut Mikon hengitystään pidättelevää olemusta, hänen selkäänsä mielettömän kaukana sängyn toisella reunalla.

Erja oli aikanaan jättänyt omat jatko-opiskelunsa odottamaan ja tullut Mikon avovaimoksi, kun oli alkanut odottaa esikoistaan. Lapsen synnyttyä Mikko oli pyytänyt Erjan kättä ja samaan hengenvetoon Erjaa jäämään kotiäidiksi, vain vähäksi aikaa. Erja oli kiihkein huulin lausunut sanan tahdon ja luopunut huumaantuneena omasta tahdostaan. Hänen silmänsä olivat ehtineet seurata tarkasti jokaista heidän yhteisen elämänsä päivää, jokaista aamua, jolloin Mikko kulki pihan poikki parkkipaikalle ja omalle autolleen, jolla hän oli tuntunut jo kauan kaasuttavan turhankin kiireisesti yhä vain pidemmälle iltaan venyviin työpäiviinsä ja uuden työnkuvansa vaatimille viikonloputkin nieleville kurssimatkoilleen.

Muutamassa vuodessa yksinäisyys oli uurtanut vaivihkaa Erjan vielä nuoriin suupieliin ohuet katkeruutta enteilevät juonteet, turruttanut hänen ennen niin hellästi rakkaimpiaan tunnustelevat ja hoivaavat kätensä kärsimättömiksi ja tempoileviksi, melkein kovakouraisiksi lapsiaankin kohtaan, viilentäneet viluiseksi hänen niin lämpimän pehmeän ihonsa, kutistaneet kuivakaksi jokaisen hänen orastavan ajatuksensa, odotuksesta ennen niin kiihkeän vartalonsa jokaisen solun.

Hänestä oli vähitellen tullut joku toinen, joka katseli Erjan elämää jo kuivin, kovin ja laskelmoivin silmin. Hänestä oli tullut asemasodan ansoittaman maan miinanraivaaja, jonka piti jonkun ulkopuolisen käskystä lähteä matkaan, virittää vaikka väkisin kaikki aistinsa äärimmilleen ja näyttää arkiaamuisin duunipaikan pukukaapilla eri osastoille sulloutuville muijille, että kaikki oli ihan niin kuin pitikin, eteenpäin mennään, mikä tässä nyt hetkauttaisi puoleen tai toiseen, että tässä kyllä tiedettiin, mihin uskaltaa astua. Mutta mielessään Erja kirosi koko tuppukylän, johon oli vain muutama kuukausi sitten muuttanut Mikon mukana.

Mikko lähti tänne työn perässä, hän pitämään kasassa kulisseja, paikkaamaan avioliittoaan aivan uusiin elähdyttäviin ympyröihin, joissa lasten olisi hyvä kasvaa.. Ja todentotta, hän vihasi nyt jopa sitä vanhaa kerrostaloa, johon he hätäpäissään, että päästäisiin edes alkuun ja että saataisiin Mikko kiinni nyt vaan siihen työhön, ja kunhan kunnolla asetutaan ja näkee miten se lähtee menemään, Mikon työ nimittäin. Mikon työ lähti käyntiin, niin lähti Mikkokin. Erja joutui jäämään, vuokralle siihen taloon, joka oli yksi äänten juorutorvi kaikkine horisevine tuuletuskanavineen.

- Nyt se on sitte pannu sen toisen vaiheen vireille, Jaska mongersi jo eteisessä.
- Lopullisen, vei pojankin ja vaatiikin äkkiä yksinhuoltajuutta. Tosta vaan.

Erja kiersi toisen kätensä Jaskan seläntakaa kainalon alle ja Jaska nojasi häneen raskaasti. Ajamaton parransänki raapaisi poskeen, kun Jaskan pää kolahti ensin Erjaa ohimoon ja valahti siitä kohti hänen hartiaansa. Jostakin Erjan mieleen syöksähti sana hartiapankki ja hän alkoi raahata Jaskaa kohti olohuoneen sohvaa.

Jaska ei ollut koko iltana riisunut edes työvaatteitaan, liekö riisunut takkiaankaan, jonka povitasku näytti pullottavan. Tänään sille ei näköjään ollut riittänyt yksi kossupullo.

-   Kerran sä sanoit, että jos mun pitää ryypätä itteni hengiltä sen takia, ryyppäisin sun kanssa. Onks sulla mitään lantrinkia, mulla pitäs olla jotaki huikkaa jälellä?

Jaska ei edes vilkaissut Erjaan päin, saati katsonut kasvoihin, silmiin, ei se sitten alkuvaiheen. Ei vetänyt syliinsä, koskettanut edes, vaan kaiveli taskujaan, kankesi itsensä seisaalleen ja hoippui Erjan perässä keittiöön ja rojahti kuuluvasti pöydän taakse tuoliin istumaan. Liekkö tajunnut valinneensa ikkunapaikan, kun katseli harhailevin silmin, luomet puoliummessa märälle, mustalle pihalle.

Erja nosti jääkaapista pöydälle puolukkamehupullon, kuivaushyllystä muovikannun ja laski siihen varovasti hanasta haalean oloista vettä. Olisi kestänyt ikuisuuden saada tulemaan kylmää tulemaan ja yöllinen ylenmääräinen vedenkohina olisi saattanut herättää jonkun, jossakin, niin että olisi taas tullut sanomista yöllisestä häiriön tuottamisesta talon kunnianarvoisille osakkeenomistajille. Erja kun oli vain vuokralla. Mitään ylimääräistä Erja ei elämäänsä olisi enää tarvinnut, paitsi juuri nyt ja etenkin nyt kynttilän liekin, itse asiassa muutaman lepattavan liekin, kaikin puolin edullista valoa – ja liekkien lämpöä.

-   Sun takias, saatana, se alunperinki lähti.
-   
Jaska ei malttanut odottaa lantringin valmistumista sitä aikaa, kun Erja sytytti kynttilät, valitsi käteensä jykevän pitkän maitolasin ja sammutti tiskikaapin alla räikeästi hohkavan kohdevalon, vaan väänsi polviensa väliin puristamansa koskenkorvapullon korkkia auki ja vetäisi pitkän kulauksen raakana suoraan pullon suusta.
-   Ja mitä vittua varten mäkin taas täällä istun? Sano mulle, häh?
-   Vissiin just sitä vittua varten, Erja vastasi ja nousi tuolista panemaan kahvinkeitintä päälle. Edessä saattaisi olla pitkä, valvottu yö.

Olihan Erja tiennyt, että Jaskan vaimo muuttaisi pois paikkakunnalta, oli sen kanssa ystävä. Jaskan vaimo jutteli Erjalle laikenlaista Jaskasta, ja Jaskan toisesta naisesta. Erja oli tyynesti kuunnellut. Erja oli jo vapaa. Mikko oli muuttanut laakista pois, kun Erja oli vain sannut sanotuksi sille, että se oli nyt loppu, ettei enää jaksanut. Mikko ei pannut vastaan, helpottunut se oli. Yhdess’ Erja ja Mikko pakkasivat Mikon tavarat, kaiken muun se jätti, penskat ja valokuva-albumitkin. Sanoi Erjalle, että sehän ne oli kasvattanut, molemmat, saisi pitää hyvänään.

Erja oli todistellut itselleen, että Mikko välitti sittenkin, että lapsilla olisi aina isä. Erja oli lakannut olemasta, lähtenyt pois ja pannut luukut kiinni jo aikaa. Erja tahtoi viimein elää, irti niistä kaikista, Mikosta ja pennuista, mutta niissä oli kiinni, ne kuristivat, vainosivat ja imivät. Sitten Jaska muutti yläkertaan.

Jaska ei ollut iltauninen, eikä Erja, kumpikaan ei saanut hevin unta. Jaskan vaimo nukkui illatkin, sitä se valitti, Erjalle se oli sanonut, ettei viitsinyt katsella Jaskaa, mieluummin vaikka nukkui, jos ei ollut menoja. Jaska ja sen vaimo asuivat yläkerrassa, asuntojen parvekkeet olivat päällekkäin. Joskus Jaska soitti iltayöstä Erjalle:
-   Tuu parvekkeelle, mulla on asiaa ja pani luurin kiinni.

Jaska oli välillä kuin pikkupoika, joka halusi onkia kaloja. Se pisti narun päähän kirjekuoren ja laski alas Erjalle. Erja avasi kuoren ja luki Jaskan harakanvarpaita: Mä haluun sua just nyt niin pirusti, tu varastoon. Ja Erja meni. Joskus Jaska lähetti lapun ja kysyi, oliko Erjalla yhtään kaljaa jääkaapissa ja Erja piti niitä siellä siltä varalta, että Jaska kysyisi ja sitoi pullon naruun ja Jaska veti sen ylös omalle parvekkeelleen. Erja kuunteli Jaskan alapuolella, kun pullo sihahti auki ja Jaska joi sen ahnaasti tyhjäksi.

Ja usein silloin, kun Jaskan vaimo läksi firmanbailuihin, Jaska soitti Erjalle ja he puhuivat puhelimessa tuntikausia, jos Jaska ei saanut poikaa nukkumaan. Ja kun poika nukahti, Jaska jätti sen yksin ja hiippaili Erjan luokse ja he rakastelivat kiivasti, peläten, että Jaskan vaimo tulisi kesken kaiken kotiin ja he jäisivät rysän päältä kiinni. Halusivat jäädäkin ja jäivät. Jaska jäi yksin...