Tämä tästä puuttuikin! Perheemme yhdellä jäsenellä on nyt syömishäiriö.
Onks kenelläkään mitään rohkaisevaa sanottavaa? Apua on tilattu ja sitä myös saadaan, mutta taikaiskusta ei tauti parane. Eihän?
Onks kenelläkään mitään rohkaisevaa sanottavaa? Apua on tilattu ja sitä myös saadaan, mutta taikaiskusta ei tauti parane. Eihän?
Vastaukset 5
Vanhimmat
hei. älä ainakaan rupea tyttöä pakottamaan minulle on joskus väkisin apua tyrkytetty ja siitä ei hyvää seurannut ikinä... koitat auttaa sallitussa rajassa mutta jos apua on tulossa niin mahdollisimman pian sillä tämä on vakava asia.
Varaudu tarvittaessa pitkäänkin taisteluun! Älä luovuta ikinä!
Syy on korvien välissä, ei missään ravinto-opillisissa jutuissa.
Todennäköisesti joudutte hoidon aikana miettimään perheen sisäistä dynamiikkaa ja ehkäpä menneisyydenkin tapahtumia.
Voimaa taisteluun! Kyllä tästä selvitään!
Tuo täsmää mun omiin käsityksiini. Juttu on psyykkinen ja sillä siisti. Olen kelannut asioita ja tietysti miettinyt mikä on voinut mennä pieleen missäkin vaiheessa. Parisuhde, kasvatusperiaatteet, sisarussuhteet, oikeuksien ja velvollisuuksien summa, kodin ilmapiiri, vanhempien psyykkinen kunto (stressi?), lapsille vuosien mittaan tarjotut mahdollisuudet, harrastusten osuus elämässä, kaveripiiri, koululuokka, asuinpaikka ja siihen liittyvät olosuhteet - vähintään.
Kiitos tsempistä; uskon parempaan.
Aivan heti vaan asiaan kunnolla käsiksi. Ei mitään hyysäilyjä ja hyssyttelyjä... että "tässä vuosia nyt menee terapoidessa.." Meillä tartuttiin asian ytimeen vakavalla kädellä heti ensimmäisen tiedon tyttären bulimiasta iskettyä tietoisuuteen. Eipä tarvinnut terapioita sen enempää, kuin että otimme selvää mikä hänen elämässään tuntui nyt niin kovin pahalta. Asiat käytiin läpi, ja niihin saatiin positiiviset puolet näkyviin. Silloinen 14-vuotias lopetti samantien bulinoinnin, on nyt terve 18-vuotias.
Itse sairastin anoreksian ollessani 13-14 vuotias.
Aikaa tästä on jo vuosia, mutta muistan edelleen mitä silloin tapahtui.
En puutu tässä nyt muihin sairauteeni liittyneisiin asioihin tai syihin, muuhun terapiaan tms., kerron vain perheeni tilanteesta.
Minulla on ollut todella turvallinen lapsuus, hyvä koti ja vanhemmat, jotka ovat aina tehneet kaikkensa että meillä lapsilla olisi hyvä olla.
Olen kuitenkin vieläkin katkera lääkäreille, psykologeille ynnä muille "ammattiauttajille" siitä, että he jatkuvasti syyllistivät etenkin äitiäni ongelmistani. Sitä ja tätä hän oli muka tehnyt väärin, niin että mikäs ihme se on jos tyttärestä tuli tuollainen. Lukemattomat perheterapiakerrat kuluivat vain äitini "vikojen" puimiseen. Kuulemani mukaan myös muiden syömishäiriöpotilaiden vanhempia on syytetty samaan tapaan.
Itse olen sataprosenttisen varma siitä, että ongelmani eivät juontuneet perheestä. Sanoin tämänkin aikoinaan moneen kertaan terapeuteille, he eivät ottaneet kuuleviin korviinsakaan. Ihailen äitiäni että hän pysyi kasassa, vaikka sai viikosta toiseen kuulla olevansa huono äiti ja pilanneensa tyttärensä. Uskon kuitenkin tämän vanhempieni jatkuvan mollamisen olleen yksi ratkaiseva syy siihen, että he päätyivät avieroon noin vuosi myöhemmin.
Ymmärrän, että terapeutit ynnä muut tekevät vain työtään, ja useimmat varmasti haluavat ihan vilpittömästi auttaa. Halusin vain kertoa tämän teille, siltä varalta että teidän kohdallenne osuu samanlaisia terapeutteja.
Tottakai vanhempienkin on syytä miettiä miten ovat toimineet lapsensa kanssa, mutta jos olette koko perhe vakuuttuneita siitä, että olette toimineet oikein (tai ainakin niin hyvin kuin pystytte), jättäkää nämä vihjailut ja haukut omaan arvoonsa. Uskokaa omaan vanhemmuuteenne. Tajutkaa vaihtaa terapeuttia mikäli tilanne alkaa luisua käsistä.